Avi Heikkinen & Aapo Kukko: Ethän kuole ennen minua. 201 s. Pokuto 2023
Esa Niskanen: Pienen pojan suuri meriseikkailu. 79 s. Atrain & Nord 2025.
Kemiläislähtöinen, sittemmin oululaistunut sarjakuvataiteilija Aapo Kukko (s. 1991) on Kaltion lukijoille tuttu lehden avustajana, aiempana kuvittajana ja etukannen Hibbo-sarjakuvien laatijana. Kukko on tuotteliaasti käsikirjoittanut ja kuvittanut omia sarjakuva-albumeitaan vaikkapa historiallisista karmeuksista Belgian Kongossa (Karmea Tarina: Kertomus Kongosta, 2019) tai kotimaisella sotatantereella (Riekaleita, 2015).
Tuotannossaan Kukko ammentaa nykyään elämäkerta-aineksia taiteilijoista. Sarjakuva-Finlandiaehdokkaana hän oli teoksellaan Sosialisti ja nihilisti (2019). Teoksessa hän läpiluotaa Henrik Tikkasen ja Arvo Turtiaisen poleemista suhdetta. Valtakunnallista huomiota Kukko sai myös teoksellaan Puhumalla paras (2023), joka käsittelee episodimaisesti Yrjö Kallisen elämää.
Kukko on sivumäärältään runsaiden teostensa ääreltä irtaantunut myös kuvittamaan muiden sarjakuvataiteilijoiden yhteistöitä. Näistä huomionarvoisia ovat muun muassa Tessa Astren ja Niko-Petteri Nivan kanssa tehdyt työt Huojuva torni ja Uhma on Jumalasta (ks. Kaltiot 4/2021, 5/2023). Huojuva torni perustuu Oulun ylioppilasteatterin teatterinäytelmän kuvitukseen, Uhma on Jumalasta on harsoisen kaunis teos Vilho Lammen elämästä. Tessa Astren käsikirjoittama taiteilijakuva pohjautuu Paavo Rintalan teokseen Jumala on kauneus.
Nykyään Kukko on vaimonsa, kuvataiteilija Hanna Kukon kanssa tehnyt yhteisnäyttelyitä. Heidän yhteiselämästään on suunnitteilla yhteinen sarjakuva-albumi, joka jatkaa Hanna Kukon omaelämäkerronnalista sarjakuvateosta Unetkin synkronoituu!.
Kukon kuvittamista teoksista käsittelyssä on kaksi tuoreinta teosta. Ethän kuole ennen minua on sarjakuvataiteilija Avi Heikkisen käsikirjoittama sarjakuva-albumi. Esa Niskasen kirjoittama Pienen pojan suuri meriseikkailu on tyyliltään vanhakantainen lastenkirja. Molemmissa teoksissa Kukon omaleimaisuus pääsee ylväästi esille.
Ethän kuole ennen minua on neliosainen kokoelma yliluonnollisia tarinoita. Niiden yhdistävä tekijä on vanhemmuus, epävarmuus ja arjen yllätteisyys. Eräässä Heikkisen tarinassa tytär häipyy nukahtaessaan toiseen ulottuvuuteen, mihin hän halajaa jäädä. Toisessa tarinassa adoptoitu lapsi vanhenee vanhempiaan nopeammin.
Kukkomaisin kuvitus on kuitenkin tarina ”Isä meidän”. Kuvituksessaan Kukko käyttää viisi ensimmäistä aukeamaa puhekuplattomaan maisemaan. Mustavalkoinen tussikuvitus nojaa vankkohin kontrasteihin: ihmisten ilmeikkyyttä luodaan teräväpiirtoisilla varjostuksilla, ilmeikkyys välittää tehokkaasti tunneskaalat eikä sanoja tarvita. 24 aukeamasta vain kahdessa on kirjoitettua tekstiä. Toinen näistä aukeamista on Isä meidän -rukousta.
Kukon tapa siirtää tarinaa puhekuplitta nojaa symboleihin. Tähdet, kieltomerkit ja kysymysmerkit vyöryttävät pienieleisesti mutta vauhdikkaasti tarinaa eteenpäin. Kauneuspilkkuihin ja kyyneliin syventyy. Lukijalle jää tilaa tulkita päähenkilön mielenliikkeitä. Sanoittakin Kukko onnistuu sanallistamaan papin tarinan.
Avi Heikkisen käsikirjoitus ja Aapo Kukon mustavalkoinen, jykevä tussityöskentely luovat kummallisiin ja käänteisiin tarinoihin hyvän yhteisvireen, harmonian. Nimikkotarinassa Kukko on hitusen epämukavuusalueellaan, kun hän joutuu sovittamaan kuvitukseensa suuren tekstimassan. Tyyneys löytyykin tarinassa kokoaukemakuvituksista, jossa seikkaillaan puhekuplitta kauniissa metsämaisemissa.
Kukko tekstaa puhekuplansa käsin. Eleetön pölkkykirjainten käyttö on tietokoneiden aikana vanhakantainen, joskin persoonallinen piirre. Suoralinjaiseen ja koruttomaan pölkkyyn menee kotva tottua, mutta paksumpi viivaisena se näyttäisi tukevan kuvituksen jylhyyttä. Teksti on selkeää ja Kukko osaa tiivistää sanomansa vähin sanoin.
Esa Niskasen teoksessa Kukko kuvittaa teoksen parittomat sivut mustavalkoisella tussityöskentelyllä. Niskasen käsikirjoittama teos kertoo hänen seitsenvuotiaana taittamastaan laivamatkasta Toppilan satamasta Israeliin. Kukko mukailee tarinan tapahtumia vähäeleisellä tyylillään. Henkilöhahmot ovat hitusen naivistisia pyöreine nappisilmineen.
Vaikutuksen tekee taustakuvituksen näppäryys. Gdanskin katedraalin julkisivun jylhyys tai israelilaisen sotalaivan lipuminen osoittavat Kukon antaumuksen perehtyä historiallisiin seikkoihin huolellisesti. Katukylttien tekstaaminen hepreaksi luontuu. Puhekuplattomassa maisemassa köydenkiskaisusta välittyy voima ja liikkeen pakottavuus.
Kukko toimii tänä vuonna Oulunsalo soi -tapahtuman vuoden kuvataiteilijana. Hänen viimeistelyvaiheessa oleva teoksensa Dmitri Šostakovitšin elämänvaiheista toimii festivaalin visuaalisen ilmeen pohjana. Kukon valitsemia otteita Punainen Beethoven on näytteillä Oulunsalon kirjastossa 7.8.–26.9.2025.
Kukko toteaa Sosialistin ja nihilistin esipuheessa osuvasti tavastaan hahmottaa. Sitaatti voitaneen laajentaa kattamaan kukkomaisuutta kuvituksiensa kohdehenkilöistä: ”Tämä ei ole elämäkerta tai dokumentti. Tämä on tarina luovan työn merkityksestä.”
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
