Eero Matero: Laturin paperit. 232 s. Väyläkirjat 2024.
Eero Matero (s. 1946 Suomussalmi) on vuonna 2009 Kansan Tahdon päätoimittajan tehtävästä eläköitynyt pitkän linjan journalisti. Ennen Kansan Tahtoa Salon Seudun Sanomissa ja Kalevassa työskennelleen toimittajan työ oli kirjoittaminen, mikä ei loppunut työuran jälkeenkään. Päivittäin kirjoittavalta eläkeläiseltä on ilmestynyt kaksi muistelmallista teosta ja viisi pakinakokoelmaa. Laturin paperit on Materon ensimmäinen kaunokirjalliseksi luokiteltava julkaisu.
Omista muistoista Laturin paperitkin runsaasti ammentaa. Ammattikirjoittajan teksti on sujuvaa, kielioppivirheitä tai wannabe-kirjailjoille ominaisia latteuksia ei silmille pomppaa. Tapahtumapaikoista Vastarannan kunta muistuttaa monilta osin Materon synnyinseutua Suomussalmea, joka syksyllä kahdeksankymmentä vuotta sitten oli tavallaan ei-kenenkään-maata kolmen valtion – Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton – armeijoiden puristuksessa. Sen ajan historian ja tapahtumat kirjoittaja tuntee hyvin.
Romaani jakautuu kahteen osaan, muttei kronologisesti. Alkuosa koostuu toisen päähenkilön Jannen touhuista joskus 1950-luvulla, kun erilaisia räjähteitä löytyi sodan jäljiltä Pohjois-Suomen maastoista ja vesistöistä. Niitä pikkupojat etsivät ja löysivätkin. Niitä piti sitten vaikka henkensä kaupalla paukutella. Laturin paperit olisivat totisesti olleet tarpeen.
Romaanin jälkimmäinen puolisko kertoo Jannen Henteri-isän Vastarannan nimismieheltä saamasta tehtävästä, jonka vuoksi Henteri joutuu matkustamaan Ouluun ja takaisin aikana, jolloin julkinen liikenne oli jopa nykyistä kehnommassa jamassa, tiet olivat mitä olivat ja sillat saattoivat olla entisen aseveljen räjäyttämiä. Henterin Oulun reissu on monivaiheinen ja jännittävä eikä humoristisia kommelluksiakaan puutu.
Kolmas osa tai ”taso”, kuten takannen esittelytekstissä kirjoitetaan, on Jannen ja Kohtaloksi nimetyn keskustelukumppanin dialogi. Nämä keskustelut vuorottelevat varsinaisen kerronnan keskellä kirjan alusta loppuun. Ajallisesti ne ulottuvat nykyaikaan.
Näiden keskusteluiden tarkoitusta en suoraan sanoen ymmärrä. Romaani olisi ollut mielestäni parempi, jos siinä olisi keskitytty vain Jannen paukuttelun ja Henterin Oulun reissun kuvailuun. Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti, jolle Kalle Päätalon tuotanto on laatukirjallisuutta.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
