Vau, täällä on tällaisiakin tyyppejä

Kun eläin on tosi eri näköinen kuin ihminen, se tutkitusti vähentää empatiaa, kertoo eläinfilosofi Elisa Aaltola.

Muun muassa pyöreä kallon muoto ja suuret silmät saavat ihmisen välittämisen vaistomaisesti kasvuun. Lisäksi ihmisen ja tietyn eläinlajin suhteeseen vaikuttavat kulttuurinen kuvasto ja tottumukset.

– Disney on tehnyt tietyistä lajeista hyvinkin vauvamaisia, vaikkapa Dumbo. Myös Bambi on tosi söötti ja vauvamainen.

Tämä kuvasto on vaikuttanut siihen, miten ihminen suhtautuu hyönteisiin. Toisaalta joihinkin hyönteislajeihin suhtaudutaan myötämielisemmin, mutta sekin on usein peruja kulttuurista tai lajin hellyyttävistä ominaispiirteistä.

– Leppäkerttu herättää myötätuntoa, mutta taas monet muut kuoriaiset eivät ollenkaan.

Kulttuurisessa kuvastossa käytetään myös keinoja, jotka aiheuttavat inhoa. Hyönteisiä saatetaan kuvata parvina, ei yksilöinä. Tämä lisää uhan tunnetta. Aaltola puhuu massifikaatiosta.

Massifikaation keinoin voidaan kuvata jotain epämiellyttävää – tuhat kovakuoriaista aiheuttaa kovemman vastareaktion kuin yksilö.

Myös ulkoiset piirteet aiheuttavat usein ihmisessä vastareaktion. Aaltola kertoo, että osaa kovakuoriaisista leimaa ”häijy ulkonäkö”.

– Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.

Pohjoisen jäärä

Pohjänkuusijäärä näyttää tosiaan hieman häijyltä. Sen helminauhaa muistuttavat tuntosarvet ovat pitkät. Vaaleanruskean kuoren alla on kuusi jalkaa.

Pohjoisessa elävästä pohjankuusijäärästä on tehty Suomessa ainoastaan seitsemäntoista havaintoa, mutta se ei ole uhanalainen. Laji on luokiteltu silmällä pidettäväksi.

Laji elää vanhoissa, kituisissa ja kuivakoissa kuusissa, jotka ovat metsätalouden näkökulmasta melko hyödyttömiä, kertoo Itä-Suomen yliopiston dosentti Petri Martikainen.

– Pohjankuusijäärä elää elävissä kuusissa, siellä paksun kuoren alueella.

Pohjankuusijäärän elinolot vaikuttavat siihen, että se on vaikea havaittava. Martikainen on yksi harvoista, jotka ovat onnistuneet löytämään pohjankuusijäärän. Hän kertoo, että löytöä varten käveltiin noin kymmenen hehtaarin kokoinen alue Urho Kekkosen kansallispuistossa, jossa oli ollut tuoretta metsäpaloa. Ennen pyydyksen asettamista hän kertoo sanoneensa: ”Tästä se tulee.”

Ja sieltä se sitten tuli.

– Kyllä se on merkkitapaus, kun löytää harvinaisen lajin. Ei sitä kovin montaa kertaa elämässään löydä.

Tuntemattomat kovakuoriaiset

Uudestaan Martikainen ei ole elävää yksilöä löytänyt. Lajin syömäjälkiä ja toukkia hän on sen sijaan tavannut, mutta nämä ovat jääneet vaille varmistusta.

Kovakuoriaisia on Suomessa kaikkiaan vajaa neljätuhatta lajia. Pohjoiseen mentäessä määrä on pienempi kuin etelässä.

– Ero on huomattava, kertoo Martikainen.

Hän muistuttaa, että iso osa kovakuoriaisista elää lahopuusta, ja osa lajeista on hyvinkin vaateliaita. Tällä tarkoitetaan sitä, että laji saattaa tarvita tietyt elinolot, esimerkiksi tietyn ikäistä lahopuuta. Siksi vanhoista sekä järeistä lahopuista eläviä kovakuoriaisia on luokiteltu uhanalaiseksi.

Kovakuoriaiset ovat noin kolmellasadallatuhannella lajilla maailman suurin hyönteislahko. Noin kolmannes tunnetuista eläinlajeista on kovakuoriaisia. Martikainen huomauttaa, että todellisuudessa pistiäisiä ja kovakuoriaisia on enemmän, mutta niitä ei tunneta vielä tarpeeksi hyvin.

Vaikka pohjankuusijäärästä on vähän havaintoja, Lapissa on edelleen paljon alueita, joissa pohjankuusijäärä voisi lymyillä. Martikainen muistuttaa, että pohjankuusijäärää ja muita pohjoisen kovakuoriaisia on tutkittu vähän.

–Jos lajin tietävä lähtisi tekemään kartoitusta, ja osaisi homman, Lapista löytyisi varmaan kymmeniä uusia paikkoja, epäilemättä.

Hän tosin lisää, että pohjankuusijäärää tuntevia harrastajia on vain muutamia.

Monet kovakuoriaiset ovat ainoastaan muutaman millin kokoisia, ja siksi niitä voidaan tunnistaa vain mikroskoopilla. Lisäksi kirjallisuutta on Martikaisen mukaan vähän, ja se vähäinenkin vaatii saksan ja ruotsin kielen osaamista.

Martikainen kertoo, että kovakuoriaisharrastajien keski-ikä on korkea, eikä nuoria ole juurikaan löytänyt mukaan. Harrastajien määrä vaikuttaa siihen, että todenmukaista uhanalaisuusarviota on vaikea tehdä, kun havaintoja kertyy vähän.

– Sellaisia hardcore-harrastajia on alle kaksikymmentä.

Kovakuoriaisista kannattaa haltioitua

Myös Elisa Aaltola on huomannut, että kovakuoriaisten tutkimus on jäänyt vähäiseksi. Laji ei ole kovinta huutoa hyönteisharrastajien parissa, eikä sen enempää tieteessäkään.

Aaltolan kuvaamat vinoumat vaikuttavat siihen, miten ihminen jakaa huomiota ja resursseja muille eläinlajeille.

– Luonnonvaraisten eläinten ja hyönteisten kohdalla vinouma on ihan ilmeinen. Jos miettii Suomen ikonisia lajeja, joita halutaan suojella, ja jotka saa sellaista suurta huomiota, nehän on suloisia tai karismaattisia nisäkkäitä.

Ne lajit, jotka eivät nauti suosiota, jäävät helposti rahoituksen ulkopuolelle, Aaltola kertoo.

– Vaikkapa eläinten mielen tutkimuksessa on tullu esille se, että usein tutkitaan niitä lajeja, jotka on jotenkin kulttuurisesti karismaattisia tai lähestyttäviä.

Miten tällaisia vinoumia voisi välttää? Miten ihminen voisi oppia ottamaan paremmin huomioon kovakuoriaiset?

Medialla on Aaltolan mukaan oma roolinsa siinä, miten hyönteisiä ja erilaisia elämänmuotoja kuvataan. Jos kovakuoriaista kerrotaan pelkkinä metsän tuholaisina, vahvistaa se mielikuvaa epämiellyttävistä vieraista, jotka nakertavat kansantalouden selkärankaa.

– Olisi paljon parempi, jos miettisimme, että vau täällä on tälläisiäkin tyyppejä. Että miten me voitaisiin oppia niiden todellisuudesta.

Aaltolan mielestä kovakuoriaisista kannattaa haltioitua.

– Hyönteisissä voi olla hyvin poikkeuksellista älykkyyttä ja aisteja, jotka voivat poiketa meidän ihmisten omasta kognitiosta.