Romaanidebyytti luo identiteetin asetukset ja alustat uudesti

Iida Aikio: Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra. 258 s. Kosmos 2026.

Saamelainen Iida Aikio (s. 2001) opiskelee kirjallisuudentutkimusta Oulun yliopistossa. Debyyttiromaani Muoviaurinko alkaa, kun parikymppinen saamelainen Kaisla palaa käymään lapsuudenkodissaan, Tenojoen varrella Lapissa.

Isoäiti eli áhkku on muuttanut hoivakotiin. Yhdessä veljensä kanssa Kaisla alkaa tyhjentää isoäidin taloa ja tiluksilla sijaitsevaa aittaa. Yöaikaan Kaisla pelaa kannettavallaan mallipeliä, jossa hän vaatettaa pikselimalliaan asukokonaisuuksiin. Käyttäjän Laplandgirl kommentti avaa chatkeskustelun, joka jatkuu läpi pohjoisen viikon.

Tarinaan lomittuvat 11-vuotiaan Paulan – joka haluaisi nimetä itsensä uudelleen Ruusuksi – päiväkirjamerkinnät alkaen heinäkuusta 1979. Teno virtaa myös Paulan kotitalon tontin päädyssä.

Kirjeitä muistuttavat postaukset kurkistavat aluksi Kekkosen ajan Suomeen, ja Paulalle rockin kuningas Elvis elää vahvana. Televisiokanavia on kaksi, ja keväällä 1980 Paula näkee saamelaisen edustavan Norjaa Euroviisuissa.

Kaisla löytää isoäidin talosta C-kasetteja. Kaseteilla vieras haastattelee isoisää, joka on menehtynyt ennen Kaislan syntymää. Isoisä on äidinkielensä pohjoissaamen lisäksi opetellut suomen, ja kehuu osaavansa katekismuksen ulkoa – tunnistettava ajankuva tämäkin.

Jakolinja suhteessa valtaväestöön nousee eri sukupolvia edustavien keskushenkilöiden tarinoissa sekä kielikysymyksenä, kun saamelaisia on kasvatettu ”oikeaan kieleen”. Havainnot kouluopetuksesta ja historiankirjoituksesta lisäävät tuskaa.

Kaisla itse on vaihtanut suomenkieliselle luokalle jo pian ala-asteen aloitettuaan, ja opiskellut nyt ensimmäisen lukuvuoden – ainakin – suomen kieltä yliopistossa. Päähenkilö siis nostaa pohdintaa siitä, mitä itsestään kertoo. Kirjastossa Kaisla näkee sukulaislapsen, joka on kysynyt häneltä ylioppilasjuhlassa: ”Etkö sinä puhu mitään kieltä?”

Joskus Kaisla antaa saamelaisuuteen ja Lappiin virtaavien oletusten ja mielikuvien vain virrata ohi. Yön tunteina ja chat-vuodatuksina hän kertoo itsestään Laplandgirlille.

Nykytilaa ja diskurssianalyysin rekistereitä pöyhitään myös Kaislan ja isän kohtaamisella. Alkupuolella isä niputtaa yhteen ”suuressa kaupungissa saamelaisherätyksen kokeneet citysaamelaiset” ja ”yliopistouskovaiset”, joiden ideologinen ajattelu – näin tulkitsen – ei isän mukaan kohtaa pohjoisen tosielämän realiteetteja.

Muoviaurinko tematisoi kirjoittamisen, peliyhteisön virtuaalifoorumit ja kuvan sommittelun fiktion tarjoamana piilopaikkana. Menneisyyden Paula uskaltaa avata päiväkirjalleen seksuaali-identiteettinsä, antaa sen tulla näkyväksi. Paulan päiväkirja kertomuksineen nivoutuu identiteetin teemoihin vinkeällä tavalla, ja kantaa salaisuutensa teoksen päätyyn.

Kaisla tapaa vaipua ajatuksiinsa, ja kerronnan ote on levollisen reflektoiva. Hauska juju on yhtäaikaisuuden kuvaaminen: esimerkiksi vierailulla hoivakodissa isoäidin television luontodokumentin tapahtumat lomittuvat dialogiin.

Koska teoksen aikahypyt ovat arkistoja, käytännössä yhdensuuntaista puhetta, ja lisäksi Kaislan sanoin ”netissä roikkumista”, tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua. Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta.

Kaislan omaan kehonkuvaan liittyvä asia, kenties se oman itsen kannalta henkilökohtaisin, jää aika pienelle huomiolle. Loppupuolen performanssissa kerronta tarjoaa jopa vaihtoehdon tapahtumien kululle. Tarina kokoaa esittämänsä kysymykset, ja Kaisla kohtaa toisen vanhemmistaan uusin silmin.