Helsinki-filmi: Kesäkirja. 95 min. Ensi-ilta 31.1.2025.
Ohjaus Charlie McDowell, käsikirjoitus Tove Janssonin romaanin pohjalta Robert Jones, kuvaus Sturla Brandth Grøvlen, lavastussuunnittelu Lina Nordqvist, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, leikkaus Jussi Rautaniemi, äänisuunnittelu Micke Nyström, sävellys Hania Rani
Näyttelijät: Glenn Close, Emily Matthews, Anders Danielsen Lie, Pekka Strang, Sophia Heikkilä, Ingvar Sigurdsson.
Kesäksi saavutaan saaristoon merenrannalle. Leskeksi jäänyt isä (Anders Danielsen Lie) eristäytyy työpöytänsä taakse kuvittamaan töitään. Isoäiti (Glenn Close) opettaa pojantyttärelleen (Emily Matthews) tuulen raiskaaman luodon ja elämän lainalaisuuksia. Kehysteemana on luopuminen, muina teemoina ihmisten suhde luontoon ja toistensa luontoon.
Elokuva on tunnelmaltaan isoäidin opetuksin filosofinen, paikoin harras. Vaikutelmaa tukevat kauniit välikuvat ruhjoutuneesta merimaisemasta myrskyineen, pitkät leikkauspinnat ja kuvauksessa paljolti hyödynnetty laajakuvakulman syvyys.
Norjalainen kuvaaja Sturla Brandth Grøvlen kuvaa saaren vihreyden ja harmauden sopusuhtasesti ja herkistävästi. Hän keskittyy merikortteisiin ja sammaliin. Ikkunaruuduista heijastuu kolmen saarelaisen arki. Puolalaislähtöinen kosmopoliitti Hania Rani säveltää taustalle yllättävän avantgardistista ja rannan kivikkoja mukailevan tuulenvireen kaltaista musiikkia. Elokuvan alku on harmoninen ja hallittu.
Elokuvan roolitus on suitsutettavaa. Glenn Closen rinnalla Anders Danielsen Lien ja Ingvar Sigurdssonin vähäsanaiset roolit ovat jykeviä ja luonteikkaita. Huomioitavaa on lapsinäyttelijä Emily Matthewsin mutkaton vaivattomuus olla kameran edessä lapsekkaan utelias, turhautunut, innostunut ja mietteliäs.
Yhteistuotannon sivuosissa nähdään vilaukselta Pekka Strang ja Sophia Heikkilä. Ehkä yhdelle plarisivulle mahtuvalla roolituksellaan heistäkin jää muistijälki uusrikkaina ja tyylittöminä perinteenrikkojina.
Elokuvan juonessa tapahtuu vähän. Episodielokuvaksi teosta ei voi luonnehtia, ellei kesän vaihtumista syksyksi nähdä yhtenä isona episodina. Englantia kielenään käyttävä elokuva henkii kummallisen paljon suomenruotsalaista mielenmaisemaa juhannusjuhlintoineen ja suhtautumisessaan elämään – pohjautuuhan se Tove Janssonin teokseenSommarboken vuodelta 1972.
Janssonin kirja on episodimainen, 22-osainen, paikoin novellimainen teos. Elokuva-adaptaatio hylkää katkonaiset ja irtonaiset hetket ja pyrkii luomaan proosamaisen tulkinnan. Niukat ja osin mitättömät tapahtumat eivät täysin istu elokuvakäsikirjoituksen idealle.
Tuulen rouhima karu maisema ja tiivis näyttelijäkolmikko eivät kata elokuvalle riittävää etenemistä. Elokuvan intensiteetti laantuu muutamaan otteeseen jopa tylsäksi kuvakerronnaksi saaren vehreydestä. Alkuperäisteoksen katkelmat saaren ajattomuudesta, elämän lyhyydestä ja turhautumisesta eivät siirrykään kuvakerronnaksi mutkattomasti. Paikoin elokuvaa vaivaa pitkästyttävä siirtymä tapahtumasta toiseen.
Toisaalta laahaavuus ei välttämättä ole pelkästään käsikirjoittaja Robert Jonesin työtapaturma. Alkuperäisteos on pienoisromaani, joka tovejanssonmaisesti maalailee hitain kaarin tarinaa tapahtuvaksi. Teos kunnioittaa alkuperäisteosta, mutta päätös tehdä siitä puolitoistatuntinen elokuva pohjaa pitkältä saaristomeren eksoottisuuteen.
Elokuva vilisee Tove Janssonin tavaramerkiksi muodostuneita leimallisuuksia. Kuvittajaisä edustaa eksynyttä boheemia. Isoäiti vaalii radikalismia tai vastavirtaan etenemistä samalla, kun hänellä on kaipuu lapsuuteensa. Lapsi on vailla toista vanhempaansa. Merellä viihtyy mysteerinen erakko, jonka juhlintaseuraa kaikki odottavat. Eristäytynyt saari on lintukoto ja lintukodosta lähteminen aiheuttaa harmia.
Tove Janssonin nimissä voi myydä näemmä muutakin kuin Muumeja. Vaikka elokuva ei olekaan pettymys tai varsinainen epäonnistuminen, ei se ole kiiteltävä onnistuminenkaan. Näyttelijätyöskentelyltään ja tekniseltä tasoltaan Kesäkirja on rautainen ammattitaidon näyte. Käsikirjoitukseltaan elokuvasta puuttuu jotain oleellista, joka ei alkuperäisteoksesta siirry saarelaisten kesään.
Kansainvälisen yhteistuotannon nimissä elokuvalle voi poikkeuksellisesti povata enemmän ulkomaalaisia katsojia kuin kotimaisia. (Menestykseen uskovat taatusti myös imdb.com-sivustolle listatut peräti 17 tuottajaroolissa esiintyvää henkilöä.) Elokuva myy eksotiikallaan, ei niinkään elokuvataiteellisella ja kekseliäällä adaptaatiollaan.
Suomessa suomenruotsalainen juhannuksen vietto kun ei sittenkään ole tarpeeksi eksoottinen aihio puolentoista tunnin elokuvaksi.
……
Alkuperäisteos Janssonin ääneen lukemana löytyy Yle Areenasta nimellä ”Tove Jansson läser: Sommarboken”: https://arenan.yle.fi/poddar/1-50361773
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
