Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Solar Films: Häjyt 2. 112 min. Ensi-ilta 19.2.2025.
Ohjaus Aleksi Mäkelä, käsikirjoitus Petja Lähde, kuvaus Pini Hellstedt, leikkaus Kimmo Taavila, lavastussuunnittelu Pirjo Rossi, Pukusuunnittelu Riitta-Maria Vehman, maskeeraussuunnittelu Jenni Aejmelaeus-Pyysing, äänisuunnittelu Pekka Karjalainen, musiikki Kalle Chydenius.
Näyttelijät: Samuli Edelmann, Joel Hirvonen, Sari Havas, Saaga Salo, Linda Wiklund, Severi Saarinen, Petja Lähde ja Ilkka Heiskanen.
Markus Selinin luotsaama Solar Films juhlii vuodelle 2025 30-vuotisjuhlataivaltaan. Häjyt 2 on Solar Filmsin 30-vuotisjuhlaelokuva. Aleksi Mäkelän vuonna 1999 ohjaamaan Häjyihin jatko-osa on löyhä, mutta kaksi näyttelijää aiemmasta tuotoksesta ovat sentään mukana: Samuli Edelmann ja Sari Havas.
Jatko-osan yhtäläisyydet aiempaan ovat vähäiset. Uusi sukupolvi Kauhavalla on vaihtanut lestinheiton ryyni- ja kukkakaupitteluun. Vankilastapaluun jälkeinen arki on jälleen karua, ja menneisyyden varjot kalvaavat jälleen kaverusten keskinäisiä välejä. Teemoissa korostuvat kavaltaminen ja erilainen selviytymiskamppailu.
Jatko-osan pääosissa nähdään roolinsa kelvosti hoitavat Joel Hirvonen ja Linda Wiklund. Vastinpariksi säätökauppoihin saadaan jäykästi ja maneereihin nojaava Severi Saarinen. Siinä missä Hirvosen ja Wiklundin näytteleminen soljuu, Saarinen läpiesittää kireää rengasliikkeen bulvaania, jonka näyttelytyöskentely on pitkälti kolmen ilmeen toistamista.
Häjyjen ensimmäinen osa millenniumin kynnyksellä oli tapaus. Se tavoitti tuolloin peräti 330 000 katsojaa teatterilevityksessä. Ohjaaja Aleksi Mäkelä vastaa molemmista Häjyistä, ja hänen rinnallaan nähdään niin Solar Filmsin kuin Mäkelän vakiokuvaaja Pini Hellstedt. Jatko-osa on toteutukseltaan äänityöskentelyä lukuun ottamatta virheetön. Ikään kuin vanhana perisyntinä 2000-luvun vaihteen Solar Filmsin elokuviin alun dialogi on epäselvää ja jää elokuvan alkumetreillä sekavan taustaäänityksen jalkoihin.
Sivurooleista mainittakoon Ilkka Heiskasen ruttaantunut ja kähisevä, epämääräistä kukka- ja hautausliikettä pyörittävä kehäraakki. Samuli Edelmann piristää damilaisena dillikkana elokuvaa lopputunnin. Sari Havas on nainen paikallaan kaitsemaan poikansa Konsta Karhun (Hirvonen) ongelmavyyhtiä.
Elokuvan juonellisuus on ensimmäisen tunnin verkkainen. Alustus on rautalangasta väännettyä. Toisella tunnilla elokuva saa vyyhteensä näpäkän vireen, mutta avainkäänteitä alleviivataan ihan vain sen varmistamiseksi, ettei yhdellekään katsojalle jäisi epätietoisia kysymyksiä juonenkäänteistä.
Alkuteksteistä lähtien Aleksi Bardyn alkuperäiskäsikirjoitukselle annetaan tunnustus ennen jatko-osan varsinaista käsikirjoittajaa Petja Lähdettä. Jopa pressinäytöksen jälkeen jaetussa lentolehtisessä Lähteen rooli käsikirjoituksessa on häivytetty poikkeuksellisesti viimeiseksi tekijälistauksessa. Viriää kysymys, miksi näin epäortodoksiseen ratkaisuun on lopulta päädytty…
Lähde onnistuu tekemään vajaan kahden tunnin elokuvassa trillerimäisen puolituntisen, mikä pelastaa elokuvaa juoneltaan keskinkertaiseksi. Näyttelijöiden työ on kannatella hitaasti kehittyvän draaman kaaren alku. Elokuvan viimeisen vartin olisi voinut jopa jättää juonen kannalta pois ja jättää cliffhanger tulevaa kolmatta osaa ajatellen – ihan just in case, ettei lypsävää lehmää turhaan tapettaisi.
Hirvosen esittämä Konsta, Wiklundin Terhi ja Saarisen Jalo ovat kolmikoksi yllättävän tasoiteltu ja siistitty versio ykkösosan veijarikaksikkoon verraten. Pilleri- ja kampekaupassa olisi aineksia kovavauhtisempaan ja kikkailevampaan juonenkehittelyyn, mutta ensimmäinen tunti nyt hiissaillaan ja jumitetaan kotikutoisesti.
Kuten alkukohtauksien väkinäinen ja töksähtelevä murteen vääntäminen pohojolaasittain, myöskään elokuvan juonnellistaminen ei suju. Katkonaiset langanjämät harsoontuvat ja ovat ensimmäisen puoliskon aikana välillä kutojiltaan hukassa näyttelemisen ohessa myös käsikirjoituksen puolesta.
Elokuvan keriminen ja karstaaminen punaiseksi langaksi vaatii ihmeen paljon kehräämistä. Napakkuus 2000-luvun vaihteen elokuvaan verraten on vähäistä. Mutta kuten sanottua, neljännes elokuvan juonenkuljetuksesta sujahtaa rukissaan vyyhdeksi. Siitä kiitos Jussi Murikan hahmolle, jota Edelmann esittää.
Onnistumisiakin elokuva tarjoaa: Pini Hellstedtin kameratyöskentely on edelleen Mäkelän seurassa harmonista ja toisinaan elokuvamaisesti kutkuttelevaa. Kalle Chydenius onnistuu keskinkertaisesti elokuvasävellyksellään. Aiempaa teemamusiikkia hyödynnetään järkevästi, ja elokuvassa kuullaan vain kaksi kappalevalintaa: Eppujen ”Murheellisten laulujen maa” sekä Pate Mustajärven lopputeksteihin tulkitsema singlelohkaisu ”Pahaa verta”.
Elokuvan tummanpuhuva miljöö heinälatoineen ja ränsistyneine rakennuksineen on paikkavalintana onnistunut. Ihmistenvälinen jännittyneisyys ja hektiset tapahtumat aseineen ovat siloiteltuja, mutta riittävän jäytääviä ja mässäilemättömyydellään hyvin luotuja kohokohtia.
Varesta, Kummeleita ja Levottomia sarjoina tuottaneen Solar Filmsin juhlaelokuva herättää muutaman aiheellisen kysymyksen. Ensiksi: juhlaelokuvaksi valittiin siis jotain nostalgista ja menestynyttä, mutta mikä sai ohjaaja Aleksi Mäkelän sitoutumaan juuri tähän Edelmannin ja Juha Veijosen veijarimaiseen kulttiklassikoon uudelleen? Miksi tärvellä jotain onnistunutta? Miksi tyytyä keskinkertaiseen käsikirjoitukseen?
Toiseksi: jos ja kun Häjyt on vuoden kärkikolmikossa katsojatilastoissa, mitä muuta Markus Selinin ja talousvaikeuksista toiseen kamppaillut Solar Films seuraavaksi nostaa nostalgiahuumassa näyttämölle? Pahat pojat (2003), Paha maa (2005) tai Valkoinen kaupunki (2006) tällaista tuskin tarjoavat. Myöskään Matti Nykäsestä kertova Matti (2006) ei juuri tarjoa haudankaivuumeininkiä jatko-osalle. Sen sijaan Levottomat-elokuvasarja voisi tulla kysymykseen, jos Solar Films uskaltaisi käsitellä seksuaalisuutta 2020-luvun vapautuneessa hengessä ilman panssaroituja maskuliinisuuksiaan tai kapearoolisia naishahmojaan.
Jääköön Solar Filmsin jatko-osakokeilualttius tähän. Puolitiehen tässäkin jäädään, mutta siihen Solar Filmsin elokuvissa 30-vuotistaipaleella on totuttu. Jokin siinä Solar Filmsin valkokankaalle tarjoamassa paahteessa tuntuu katsojia houkuttelevan, oli kokonaisuutta tai onnistumisia tarjolla tai ei. Liekö nostalgia vaiko pakkomarkkinointi menestyksen tae vielä 2020-luvulla?
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.