Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Kun vauhdikas alkuperäiskansojen musiikkifestivaaliviikonloppu Ijahis idja Inarissa on takana, kaipaa mielenravinnoksi reflektointia siitä, mitä Suomen puolen Saamenmaan yhdessä merkittävimmästä kulttuuritapahtumassa tuli koettua.
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja sen arviointi kiinnostaisi, mutta tällä kertaa tapahtumasta jätettiin melko paljon lukijan tulkittavaksi kymmenen kuvan kuvakollaasin perusteella. Itse asiassa vastaanottajan vastuulle jätettiin kokonaan se, mitä asiasta pitäisi ajatella.
Toisessa jutussa kuvaillaan festivaalivuorokautta toimittajan kokemuksien näkökulmasta, villasukan kastumisesta jatkobileiden etsintään. Kulttuurijournalismia se ehkä on, mutta ei valitettavasti kansan kipeämmin kaipaamaa taidekritiikkiä. Jutut eivät tarjoa syvempää tarkastelua tai analysointia kulttuurin ilmiöistä, instituutioista ja niiden vaikutuksia.
Toki näillä jutuilla on nähtävinä kaksi merkitystä. Ensimmäinen on nostaa saamelaista kulttuurielämää marginaalista näkyville. Toisekseen jutut ovat omiaan herättämään keskustelua siitä, miksi saamelainen tai saamelaisesta kulttuurista kertova kulttuurijournalismi on tässä tilassa.
Saamelaisen kulttuurijournalismin puuttumisesta puhuttaessa se, miten saamelaisyhteisön ulkopuoliset kulttuuritoimittajat tai kriitikot voisivat tehdä parempaa taidekritiikkiä, ei ole mielestäni keskustelun innostavin näkökulma. Se on toki relevantti kysymys, mutta aiheesta on tehty jo muutamia mielenkiintoisia avauksia, ja tavoitteena tulisi olla mieluummin niiden toimeenpaneminen kuin niiden tarkempi kuvailu tai toistaminen. Helga West kirjoittaa artikkelissaan ”Suomalaisen yhteiskunnan tietovaje saamelaisista haittaa demokratiaa ja taidekritiikkiä” (Kritiikki näkyy -sivusto 12.6.2023) selkeitä pohdintoja työtä helpottamaan.
Haluan paneutua nyt kuitenkin siihen, miten saisimme herätettyä, nostettua ja kannateltua saamelaisyhteisöstä kumpuavaa arviointia ja keskustelua taiteesta. Miksi tarvitsemme julkista taidekritiikkiä?
West toteaa artikkelissaan, että saamelaista taidepuhetta luodaan enemmän yksityisesti kuin julkisesti. Hienoa: meillä on yksi johtolanka julkisen saamelaisen taidekritiikin puuttumiseen. Yksityinen puhe voidaan ymmärtää saamelaisena tapana käsitellä asiaa. Mutta vaikuttavatko halukkuuteen myös ulkoiset olosuhteet? Eivätkö saamelaiset koe yhteiskunnallisen tilanteensa takia taidekritiikkikeskusteluiden käymistä julkisesti turvallisena?
Pohdinnassa on myös huomioitava saamelaistaitelijoiden keskeinen rooli saamelaisten yhteiskunnallisessa kehittämisessä. Saamelaistaiteilijoilla on valtaa, koska he ovat olleet merkittävässä roolissa rakentamassa saamelaista yhteiskuntaa. Töiden kritisointia ei mahdollisesti koeta sosiaalisesti turvalliseksi, kun toisella osapuolella on valtaa ja kanavat lytätä arvostelija. Onko valta siirtynyt itse asiassa kriitikolta taiteilijalle?
Taidekritiikki ei kuitenkaan ole vain taitelijoita varten. Kritiikin kautta voidaan haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja ilmiöitä sekä osallistua näin myös vallitsevien rakenteiden ja käsitysten muuttamiseen. Koska saamelaisen taidekritiikki ja kulttuurijournalismi ovat lajissaan kuitenkin niin alkutekijöissään, kriitikon tai journalistin haastavaksi ja epäkiitolliseksi tehtäväksi jääkin tulkita itse saamelaisen taiteen sisältöjen lisäksi myös sen rakenteellisia haasteita. Yksi näistä haasteista on, että saamelaista taidetta esitetään usein saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella, ja näin ollen saamelaistaide on suuren osan saamelaisväestön saavuttamattomissa.
Tilanteen kehittämiseksi tai saamelaistamiseksi tarvitaan turvallisuutta, koulutusta, rakkautta lajiin – ja ilman muuta kriittistä näkökulmaa. Ei ole yhteisön näkökulmasta kestävää, jos saamelaistaidetta määritellään vain sen ulkopuolelta.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.