Bêtes Sauvages ja Helsinki-Filmi: Sebastian. 111 min. K16. Suomen ensi-ilta 25.10.2024.
Käsikirjoitus ja ohjaus Mikko Mäkelä, kuvaus Iikka Salminen, leikkaus Arttu Salmi ja Mikko Mäkelä, tuotantosuunnittelu Guy Thompson, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Kat Morgan, pukusuunnittelu Frank Callagher, äänisuunnittelu Enos Desjardins, musiikki Ilari Heinilä.
Rooleissa Ruaridh Mollica, Jonathan Hyde, Hiftu Quasem Ingvar Sigurdsson, Leanne Best, Stella Gonet, Lizzie Francke.
Synopsis on seuraava: kirjalijanuralle tähtäävä Max tekee esikoisteoksensa eteen kenttätyötä prostituoituna. Ratkaisu sysää hänet kaksoiselämään. Kaapista ulostuleminen perheelle on sivujuonne, työyhteisössä epäsovelias työskentelymetodi on vaarallisempi kamppailu.
Pseudonyymin takaa maailman lohduttomuus raottuu yksinäisenä selviytymiskamppailuna. Kaksoiselämä altistaa tingityille valinnoille ja alisteisiin suhteisiin. Pikkukaupungista suureen metropoliin ponnistava päähenkilö on alati yksin.
Sundance-elokuvafestivaalilla Yhdysvalloissa maailmanensi-iltansa saanut Mikko Mäkelän (s. 1989) eroottinen ihmissuhdedraama on tunnelmaltaan herkkä, hämyisä ja hämmentävän mietteliäs. Ruaridh Mollican epävarmuutta pälyilevä ja vaitonaisuutta kuiskiva päähenkilö on läpi elokuvan herkkyydessään vangitseva roolisuorituksellaan.
Elokuvassa nähdään sivuhenkilöitä vähän. Heidänkin roolisuorituksensa ovat onnistuneita, mutta eivät vedä vertoja Mollicanin päähenkilö-Maxille. Käsikirjoitus suo päähenkilölle syvyyden, jota Mollican onnistuu pienieleisesti syventämään entisestään.
Alun kymmenen minuutin pehmopornomaisen hässinnän jälkeen suomalais-brittiläisen Mäkelän käsikirjoitus-ohjaus luo eheän, virheettömän ja haikean juonen. Elokuvan päähenkilövetoinen, dialogiltaan niukahko tarina sieppaa katsojansa. Rauhallinen tarinan vierittäminen sisältää hyvin ajoitettuja käänteitä, jäättää katsojalle riittämiin tilaa pohdinnoille ja antaa aikaa keskittyä pienen pienille narratiivisille vihjeille.
Maxin miesasiakkaat ovat vanhempia, hyvintoimeentulevia ja kulturelleja. Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana. Elokuva peilaa alluusioita taidokkaasti, mutta ei penää katsojaltaan vihjeisiinsä triviaa.
Toteutukseltaan elokuva on teknisesti sellainen, millaisena 2020-luvun eurooppalaisen elokuvataiteen haluaisinkin muistettavan: kuvakerronnaltaan harmoninen ja pelkistetty, sisäiskerronnaltaan harkittu ja viipyilemätön. Jatkuvan sisäisen myllerryksen voi kertoa näin tehokkaasti sortumatta ympättyihin jälkiäänityksiin tai sekunnin mittaisiin leikkauskerrostumiin.
Elokuvan lukuisat intiimikohtaukset ovat koreografialtaan kainoja, esteettisesti kauniita. Niiden tunnelmia raamittaa Ilari Heinilän säveltämä musiikkimaisema. Parhaiten Heinilän pelkistetty harmoniamaailma pääsee kuitenkin oikeuksiinsa kohtauksissa, jossa päähenkilö ajelehtii yksin Lontoossa ja Brysselissä.
Aivan kuten Max on juonessa toisten hallitsema ja siten pakotettu muiden valinnoille, ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Mäkelä onnistuu siirtämään harkitut valintansa katsojille. Haluankin näine sanoineni vielä kertalleen vakuuttaa, että elokuva kokonaisuutena on eheä kokonaisuus, josta moiteita on turha mietiskellä.
Briteissä elokuvakoulutuksensa saaneesta Mäkelästä on ensinäkemäni perusteella kehkeytymässä jotain ylpeiltävää esteettisesti umpeutuvaan yleiseurooppalaiseen elokuvakenttään. Mäkelän toinen ohjaus on surumielisyydessään tämän vuoden parhaimmistoa ihan eurooppalaisella tasollakin mitaten.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Mietin tätä muistoa, kun valvon yöllä ja kuuntelen koneen ääntä koivikossa. Se on ollut siellä kaksi päivää. Olemme seuranneet moton […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
