Vuoden 2026 ensimmäinen kansitaiteilijamme on Jaakko Heikkilä, jonka teos ”Ducica” on esillä taiteilijan elämäntyönäyttelyssä Aineen Taidemuseossa Torniossa.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa 1990-luvun alusta 2020-luvulle saakka. Kemissä vuonna 1956 syntynyt ja Tornionjokivarressa Kukkolankoskella työskentelevä Heikkilä on Pohjois-Suomen merkittävimpiä ja kansainvälisesti tunnetuimpia nykytaiteilijoita.
Heikkilä nousi laajan yleisön tietoon 1990-luvulla Tornionjokilaakson ihmisiä ja kulttuuria käsittelevillä teoksillaan Meänmaa (1992) ja Kirkas nöyryys (1996). Sittemmin Heikkilä on kuvannut Armeniassa, Venäjällä, Serbiassa, Italiassa, Yhdysvalloissa, Norjassa, Isossa-Britanniassa, Brasiliassa, Meksikossa ja Kuubassa.
Jaakko Heikkilän valokuvat ovat syvästi inhimillisiä ja koskettavia, ja niissä on usein lempeää huumoria. Hän on kuvannut niin armenialaisia, valakkeja ja pomoreita kuin Venetsian aatelisia ja Suomen vauraimpia ihmisiä. Heikkilä on vastaanottanut Lapin taidepalkinnon vuonna 1993, valokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2007 ja Barentsin alueen kulttuuripalkinnon vuonna 2017.
”Muutimme Kukkolaan syksyllä 1989”, Heikkilä kertoo. ”Nopeasti Aineen taidemuseosta tuli minulle läheinen, taiteisiin kuljettava olohuone, ajatusten ravintola, inspiraation lähde.” Aineen 40-vuotisjuhlassa Heikkilä kertoi elämäntyönäyttelyn nimen tulevan vuoden 1995 kohtaamisesta, joka loksautti kuvaajan päässä jotain pysyvästi. Hän oli Parkalompolossa astunut sisään pieneen mökkiin ja pyytänyt saada kuvata sitä asuneen Katariinan, joka kuvaushetkessä yhtäkkiä totesi: ”Mie synnyin mettäsä, ja minusta tuli ihminen.” Tuohon ihmisyyteen Heikkilän elämäntyö on perustunut, Brasilian rannoilta Venetsian palatseihin.
Jaakko Heikkilä: Ja minusta tuli ihminen Aineen taidemuseossa 30.8. saakka osana museon 40-vuotisjuhlavuotta. Enemmän Jaakko Heikkilästä Kaltion seuraavassa numerossa kesäkuussa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
