Ajankuva kolmannen sukupolven sotatraumasta

Synopsis. Näyttelijä Joonas Saartamo kertoo isoisänsä Hannes Vehniäisen toiminnasta kaukopartioyksikön päällikkönä. Saartamo käsittelee dokumentissa terapeuttien kanssa sotatrauman painolastia.

Toteutus. Henkilödokumentin keskiössä on hempeä-ääninen kertojahahmo Joonas Saartamo. Sotakirjeenvaihdon kautta hän valottaa perhehistoriaansa. Ohjaaja Ari Matikainen pääsee Saartamon iholle: Saartamon terapiakäyntejä katsellessa dokumentista tulee emotionaalinen kokemus.

Dokumentaatio. Ansiokas tutkijahaastattelu laajentaa mikrohistorian tason yleisen sodankäynnin lainalaisuuksiin. Vehniäisen jermuille on sattunut mitä ihmeellisempiä käänteitä. On yllättävää, kuinka paljon arkistot paljastavat henkilöhistoriaa, vaikka sodan jälkimainingeissa dokumentointia yritettiin konkreettisesti tyystin hävittää.

Kerronta. Dokumentin äänen voi tiivistää sanalla ”selkeys”. Haastateltavat tutkijat ovat sanarikkaita, vivahteikkaita, analogioiltaan pisteliäitä ja värikkäitä. Saartamon kertojaääni on miellyttävä, selkeä ja intiimi. Hän osaa sanoittaa oivalluksensa kauniisti. Saartamoa auttavat mielenterveysammattilaiset selkeyttävät toimintaperiaatteitaan napakasti. He osaavat sanoittaa selkeästi sotatraumojen käsittelyn ammattiperspektiivistä.

Taustoitus. Saartamon lisäksi asiantuntijoille annetaan dokumentissa riittoisa rooli. Sotahistorian tutkijoiden lisäksi myös rauhanturvaaja kertoo kriisitilanteiden taakasta. Joonas Saartamon isä raottaa vaiettua sotatraumaa ensimmäistä kertaa pojalleen. Dokumentin muutenkin sentimentaalisessa ympäristössä kohtaus on pikantti.

Kuvitus. Dokumentti nojaa yllättävän vähän puhuviin päihin. Mustavalkoiset rintamakuvat ovat hitaalla leikkuulla harmoonisia. Kuva-arkistomateriaaliin on panostettu paljon: muun muassa kotiarkistoista paljastuu ennennäkemätöntä materiaalia kaukopartiomiesten arjesta rintamalla. Haastateltavat ovat tuoleissaan rentoutuneita, kertovat näkemyksensä ja tietonsa leppoisasti. Tilkesanat ovat harvassa.

Muutama moite. Muutoin ansiokkaan dokumentin taustalla on mitäänsanomaton taustamusiikki. Ylidramatisoitu jousinostatus latistaa tunnelmaa. Erään haastateltavan äänisynkro laahaa. Haastateltavien esittelytekstit ovat värimassaltaan epäselviä, vilahtelevat liian nopeasti, eikä toisteisuutta ole riittämiin. Ruotsinkielinen käännöstekstitys on ajoitukseltaan kömpelö ja paikoin liian intensiivinen lukunopeutta ajatellen.

Dokumentaatio. Joonas Saartamo päästää katsojansa lähelle. Hän osaa jäsentää tunteensa. Näyttelijänä hän kai osaa heittäytyä ja olla paljas. Hän on aito. Kadehdittavan kauniisti hän sanoittaa oivalluksensa katsojalle. Elokuvan hidastempoinen leikkaus ja kikkailemattomuus tenhoavat. Sanallistettu materiaali riittää, semminkin kuvamateriaalin taustalle on ympätty typerryttävää laukauksien vaihtoa ja panssarivaunujen kumua.

Ajankuva. Eräänlainen sotatrauma on, että kaikki dokumentit vuosien 1939–1945 sodista myyvät. Tämä dokumentti on tehty yhteistyössä Yleisradion kanssa ja näin ollen povaankin sille useita esityskertoja lineaariseen televisiotarjontaan. Tykkään, että mikrohistoriassa ei mässäillä sankarikulteilla. Tämä dokumentti ei mässäile vaan tuo millenniaalin näkemyksen sukupolvitraumasta, joka siis periytyy isoisältä aina lapsenlapselle saakka. Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen. Kiiltokuvamainen veteraanikultti on häivytetty. Rintaman raadollisuus välittyy, eikä sitä kenenkään haastateltavan tarvi huutomerkein alleviivata.

Päätelmä. Ari Matikaisen ja Mikko Porvalin käsikirjoitus on kiiteltävä katsaus erään kaukopartioryhmän vaiheista. Hyvinvoivan suomalaisen dokumenttielokuvan kaanoniin tämä puolitoista tuntinen ansaitsee paikkansa. On ilahduttavaa, että mikrohistorian dokumentointi onnistuu näin holistisesti.