Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Helsinki-filmi: Kesäkirja. 95 min. Ensi-ilta 31.1.2025.
Ohjaus Charlie McDowell, käsikirjoitus Tove Janssonin romaanin pohjalta Robert Jones, kuvaus Sturla Brandth Grøvlen, lavastussuunnittelu Lina Nordqvist, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, leikkaus Jussi Rautaniemi, äänisuunnittelu Micke Nyström, sävellys Hania Rani
Näyttelijät: Glenn Close, Emily Matthews, Anders Danielsen Lie, Pekka Strang, Sophia Heikkilä, Ingvar Sigurdsson.
Kesäksi saavutaan saaristoon merenrannalle. Leskeksi jäänyt isä (Anders Danielsen Lie) eristäytyy työpöytänsä taakse kuvittamaan töitään. Isoäiti (Glenn Close) opettaa pojantyttärelleen (Emily Matthews) tuulen raiskaaman luodon ja elämän lainalaisuuksia. Kehysteemana on luopuminen, muina teemoina ihmisten suhde luontoon ja toistensa luontoon.
Elokuva on tunnelmaltaan isoäidin opetuksin filosofinen, paikoin harras. Vaikutelmaa tukevat kauniit välikuvat ruhjoutuneesta merimaisemasta myrskyineen, pitkät leikkauspinnat ja kuvauksessa paljolti hyödynnetty laajakuvakulman syvyys.
Norjalainen kuvaaja Sturla Brandth Grøvlen kuvaa saaren vihreyden ja harmauden sopusuhtasesti ja herkistävästi. Hän keskittyy merikortteisiin ja sammaliin. Ikkunaruuduista heijastuu kolmen saarelaisen arki. Puolalaislähtöinen kosmopoliitti Hania Rani säveltää taustalle yllättävän avantgardistista ja rannan kivikkoja mukailevan tuulenvireen kaltaista musiikkia. Elokuvan alku on harmoninen ja hallittu.
Elokuvan roolitus on suitsutettavaa. Glenn Closen rinnalla Anders Danielsen Lien ja Ingvar Sigurdssonin vähäsanaiset roolit ovat jykeviä ja luonteikkaita. Huomioitavaa on lapsinäyttelijä Emily Matthewsin mutkaton vaivattomuus olla kameran edessä lapsekkaan utelias, turhautunut, innostunut ja mietteliäs.
Yhteistuotannon sivuosissa nähdään vilaukselta Pekka Strang ja Sophia Heikkilä. Ehkä yhdelle plarisivulle mahtuvalla roolituksellaan heistäkin jää muistijälki uusrikkaina ja tyylittöminä perinteenrikkojina.
Elokuvan juonessa tapahtuu vähän. Episodielokuvaksi teosta ei voi luonnehtia, ellei kesän vaihtumista syksyksi nähdä yhtenä isona episodina. Englantia kielenään käyttävä elokuva henkii kummallisen paljon suomenruotsalaista mielenmaisemaa juhannusjuhlintoineen ja suhtautumisessaan elämään – pohjautuuhan se Tove Janssonin teokseenSommarboken vuodelta 1972.
Janssonin kirja on episodimainen, 22-osainen, paikoin novellimainen teos. Elokuva-adaptaatio hylkää katkonaiset ja irtonaiset hetket ja pyrkii luomaan proosamaisen tulkinnan. Niukat ja osin mitättömät tapahtumat eivät täysin istu elokuvakäsikirjoituksen idealle.
Tuulen rouhima karu maisema ja tiivis näyttelijäkolmikko eivät kata elokuvalle riittävää etenemistä. Elokuvan intensiteetti laantuu muutamaan otteeseen jopa tylsäksi kuvakerronnaksi saaren vehreydestä. Alkuperäisteoksen katkelmat saaren ajattomuudesta, elämän lyhyydestä ja turhautumisesta eivät siirrykään kuvakerronnaksi mutkattomasti. Paikoin elokuvaa vaivaa pitkästyttävä siirtymä tapahtumasta toiseen.
Toisaalta laahaavuus ei välttämättä ole pelkästään käsikirjoittaja Robert Jonesin työtapaturma. Alkuperäisteos on pienoisromaani, joka tovejanssonmaisesti maalailee hitain kaarin tarinaa tapahtuvaksi. Teos kunnioittaa alkuperäisteosta, mutta päätös tehdä siitä puolitoistatuntinen elokuva pohjaa pitkältä saaristomeren eksoottisuuteen.
Elokuva vilisee Tove Janssonin tavaramerkiksi muodostuneita leimallisuuksia. Kuvittajaisä edustaa eksynyttä boheemia. Isoäiti vaalii radikalismia tai vastavirtaan etenemistä samalla, kun hänellä on kaipuu lapsuuteensa. Lapsi on vailla toista vanhempaansa. Merellä viihtyy mysteerinen erakko, jonka juhlintaseuraa kaikki odottavat. Eristäytynyt saari on lintukoto ja lintukodosta lähteminen aiheuttaa harmia.
Tove Janssonin nimissä voi myydä näemmä muutakin kuin Muumeja. Vaikka elokuva ei olekaan pettymys tai varsinainen epäonnistuminen, ei se ole kiiteltävä onnistuminenkaan. Näyttelijätyöskentelyltään ja tekniseltä tasoltaan Kesäkirja on rautainen ammattitaidon näyte. Käsikirjoitukseltaan elokuvasta puuttuu jotain oleellista, joka ei alkuperäisteoksesta siirry saarelaisten kesään.
Kansainvälisen yhteistuotannon nimissä elokuvalle voi poikkeuksellisesti povata enemmän ulkomaalaisia katsojia kuin kotimaisia. (Menestykseen uskovat taatusti myös imdb.com-sivustolle listatut peräti 17 tuottajaroolissa esiintyvää henkilöä.) Elokuva myy eksotiikallaan, ei niinkään elokuvataiteellisella ja kekseliäällä adaptaatiollaan.
Suomessa suomenruotsalainen juhannuksen vietto kun ei sittenkään ole tarpeeksi eksoottinen aihio puolentoista tunnin elokuvaksi.
……
Alkuperäisteos Janssonin ääneen lukemana löytyy Yle Areenasta nimellä ”Tove Jansson läser: Sommarboken”: https://arenan.yle.fi/poddar/1-50361773
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.