Kunniakaltiolaisen ja riettalinnun kulttuurikärhämän aatteellisilla juurilla

1.

Eino Leinon ja V. A. Koskenniemen, leinolaisuuuden ja koskenniemeläisyyden vastakohtaisuus sävytti voimakkaasti 1900-luvun alkupuolen kulttuuri-ilmastoa. Se tuntui vielä toisen maailmansodan jälkeenkin, Kai Laitinen linjaa. Voisiko Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan riitelyssä Kaltion ympärillä olla kyse tämän vanhan jännitteen heijastuksesta? Olihan kuitenkin Kalajoen runoilijaihanne Koskenniemi. Paasilinnan palvonnan kohde puolestaan Leino.

Raoul Palmgren väittää, ettei Leinon ja Koskenniemen vastakohta olisi noussut pelkästään estetiikasta, kuten runomitasta. Hän näkee kiistan olleen ”kulttuuripoliittinen, maailmankatsomuksellinen, edistyksen ja taantumuksen vastakohta”. Leino oli nuorsuomalainen kansantribuuni, Koskenniemi vanhasuomalainen konservatiivi. Leino oli enemmän boheemi, kirjaton karjaton mies. Koskenniemi vaikutusvaltainen kirjallisuusauktoriteetti ja professori.

Siinä, missä Koskenniemi omaksui näkemyksiä J. L. Runebergilta, Leino ammensi Kalevalan perinteestä. Voimiensa päivinä Leino toimi näkyvästi nuorsuomalaisessa liikkeessä, jonka poliittinen vastustaja oli Koskenniemen edustama vanhasuomalainen puolue, suomettarelaiset. Laitinen painottaakin, kuinka runoilijoiden välille aukesi myös poliittinen kuilu.

2.

Heinäkuun 7. päivänä Erno Paasilinna piti juhlapuheen Eino Leinon 100-vuotisjuhlassa Kajaanissa. Hän kertoo rakentaneensa puheen kokonaan Leinon yhteiskunnallisen radikalismin perustalle. Eli tapaan, jolla Leino asettui syvältä kansan parista taistelemaan Lönnrotin ja Kiven suuren kansanvaltaisen kulttuurisuuntauksen puolesta sekä samalla yläluokan Runeberg-isänmaallisuutta ja suomettarelaista taantumusta vastaan.

Juhlat pidettiin Leinon kotitalon edessä olevalla kentällä. Yleisöä oli läsnä yli kaksituhatta henkeä. Eturivissä istui nojatuolissa presidentti Urho Kekkonen. Juhlan jälkeen hän kutsui Paasilinnan luokseen todeten: ”Se oli hyvä puhe”.

Valokuva Kari Sallamaan kirjassa Maailma Ouluna. Atte Kalajoen elämä ja työt (Oulu-seura ry 2017, s. 193). Kuvassa runoilija V. A. Koskenniemi ja maisteri Atte Kalajoki seurueineen. Meneillään on Oulun taidepäivien juhlaillalliset Tervahovissa vuonna 1953. Iloinen tunnelma.

Kuvaus Leino-juhlilta ja valokuva Oulun taidepäivien päättäjäisistä ovat oireellisia. Kalajoki ja Paasilinna olivat valinneet puolensa.

Maailmankatsomukselliset majakat oli molemmilla tiedossa. Mutta suunnistettiinko vielä 1960-luvun Oulussa näiden majakoiden valossa? 60-luku näyttäytyi suuren kulttuurimurroksen aikana, jolloin vanha ja uusi iskivät yhteen. Tuon ajan leinolaiset puhuivat edistyksestä ja pitivät itseään sen edustajina. Koskenniemeläiset konservatiivit asettuivat puolustamaan perinteisiä arvoja ja näkivät leinolaiset ties minä kulttuuribolshevikkeina ja partaradikaaleina.

3.

Eino Leino aloitti Teemu-kauden pakinansa Helsingin Sanomissa tammikuussa 1905. Nuorsuomalaisen Leinon päämaalina oli vanhasuomalainen liike. Hänen katsannossaan sen edustajat olivat jämähtäneet edellisen sukupolven asemiin. Vanhasuomalainen puolue ja Uusi Suometar -lehti merkkihenkilöineen saivat maistaa Leinon satiiria ja ivaa.

Leinosta kehkeytyi aatetaistelija vanhoillisuutta vastaan kaikilla rintamilla. Suurlakon vuonna 1905 perustuslaillisten leinolaisten ja suomettarelaisten kiista äityi repiväksi. Teemun pakinatkin muuttui armottoman henkilöön meneviksi. Leinon esikuvia olivat Anatole France ja Bernard Shaw.

Laajemmin Leinon vitsonnan kohteena näyttäytyi maan virallinen, runebergilainen henkinen ilmasto. Eurooppalaisena kulttuuriliberaalina ja yhteiskuntaradikaalina Leino kokosi Teemu-kaudellaan vaikutusvaltaisia vastustajia. Tunnetuimpia olivat kirjailija Maila Talvio ja runoilija V. A. Koskenniemi. Kirjailija Hannu Mäkelän mukaan Leino oli pelätty ja rakastettu, kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi hänen suhteensa.

Leinolaiset näkevät jopa, että Aleksis Kiven teilaajasta August Ahlqvistista kulkee suora linja Koskenniemeen ja hänen suomettarelaisiin hengenheimolaisiinsa, joille lankeaa syytaakka Eino Leinon loppuelämän vaikeuttamisesta.

4.

Erno Paasilinna määritteli ohjelmakseen ”eino leinolaisen kulttuuriradikalismin”. Tämä Leinon radikalismi kertautui 1960-luvun Suomessa miltei sellaisenaan, Paasilinna väitti. Hän nimeää Leinon 60-luvun ”suojeluspyhimykseksi”. Leino nostettiin esiin, koska hänen ajattelunsa aktualisoitui uusissa oloissa. Eino Leino oli Paasilinnan mielestä voimiensa päivinä ”suuri yhteiskuntamoralisti, jota tulee ikävä häntä muistellessa”.

Alussa Paasilinna kirjoittajana matki Tatu Vaaskiveä ja tämän rönsyilevää tyyliä. Myös se, että Vaaskivi oli itseoppinut, sai samoin itseoppineen Paasilinnan samaistumaan häneen. Juuri tässä Vaaskivi-vaiheessa Paasilinna julkaisi ensimmäiset kirjoituksensa Kaltiossa. Elettiin vuotta 1955.

Noihin aikoihin Atte Kalajoki ehdotti useasti Paasilinnalle tapaamista, mutta erakoitunut nuorukainen esitti aina jonkin tekosyyn, jolla torjui kutsun. Kalajoki kirjoitti Paasilinnalle: ”En tiedä ikäänne, koulutustanne, lukenut Te olette, kynää Teillä on, näkemystä samoin.” 1960-luvun alussa Paasilinna kertoo luopuneensa nuoruuden vaaskiviläisestä estetiikastaan ja avautuneensa yhteiskuntaan päin. Eino Leinon Teemu-ajan pakinat kelpasivat tästä lähtien esikuviksi, Paasilinna tunnustaa. Nyt perinteiset arvot saivat huutia.

Paasilinna tuli Kaltion päätoimittajaksi 1.9.1963. Vaikuttaa siltä, että Kalajoki oli paljolti tietämätön löytönsä mielenmuutoksesta. Paasilinnan tilanne vertautuu osin Pentti Haanpään asemaan ennen Kentän ja kasarmin ilmestymistä: Paasilinnakin ymmärsi tekstiensä olleen kiltin epäyhteiskunnallisia ja siksi hyväksyttyjä.

Kari Sallamaa on tutkijan objektiivisuudella kuvannut Kalajoki-elämäkerrassaan Paasilinnan ja Kalajoen suksien ristiin menoa. Siitä ei tässä enempää. Oireellista on, että Kalajoki huokaisi jossain vaiheessa Paasilinnan touhuja Kaltion peräsimessä tarkkailtuaan: ”Vauhtisi on liian luja.” Hän alkoi aavistella veikanneensaa väärää hevosta. Oulun kulttuurikonservatiivit kutsuivat Paasilinnaa ”riettalinnuksi”.

5.

Kai Laitinen luonnehtii V. A. Koskenniemeä ”sotien välisen ajan kansalliskirjailijaksi”. Leinon kuoleman jälkeen Oulun satakielen tähti nousi uusiin korkeuksiin. Johannes Salminen nimeää Koskenniemen kirjalliseksi eminenssiksi, joka omisti mittavan kulttuuripoliittisen vallan.

Leinon leiriin kuuluvat syyttävät Koskenniemeä Eino Leinon elämäntyön vähättelystä lähes samaan malliin kuin August Ahlqvist teki Aleksis Kivelle. Heidän mukaansa Ahlqvistista johtaa yhtenäinen linja Koskenniemeen. Leinolaiset kutsuvat sitä suomettarelaisuuden linjaksi. Kun sodan jälkeen perustettiin Eino Leino -seura, Koskenniemi kirjoitti: ”Ketä hyödyttää kritiikitön Leinoon kohdistuva jumalanpalvelus, johon kommunistitkin osallistuvat pakanuudestaan huolimatta tehtyään Leinosta ensin aateveljen?”

Oma lukunsa on on Koskenniemen väitetty fasismin kanssa flirttailu. Pertti Karkaman mukaan Koskenniemi politisoi eurooppalaisen sivistysperinteen, muutti sen aseeksi ideologisessa taistelussa. 1930-luvun nationalistisissa tilausrunoissa suomettarelainen oikeistolaisuus tuli ilmi antileinolaisuutena ja Koskenniemi alkoi osoittaa fasistisia sympatioita. Pirkko Alhoniemen arviossa hän yhdisti 1930-luvun runoissaan valkoisen Suomen ideologiaan perinteisen runebergilaisen ihannemaailman. Myös tämä vahvisti käsitystä, että vanhasuomalainen runoilija oli päätynyt jyrkkään oikeistolaisuuteen, Alhoniemi asemoi V.A.K:n poliittisuuden laadun. Koskenniemi itse tunnusti olevansa intohimoinen politiikan harrastaja ja jo varhain ”jyrkästi konservatiivi”.

Lopulta Koskenniemi piti Hitleriä koko länsimaisen sivilisaation pelastajana, joka suojelee Eurooppaa bolshevismilta ja spengleriläiseltä rappiolta. Etenkin teoksessaan Etruskien haudoilta nykypäivän Italiaan (1939) Koskenniemi esittää ”erittäin myönteisen kuvan” fasismista, Karkama määrittää. Saksa-yhteyttä Koskenniemi piti ”runebergilaisen hengen renessanssina”.

Nuoremman polven tutkija Markku Eskelinen luettelee V.A.K:n natsahtavat edesottamukset ja toteaa ykskantaan: ”Jos tällainen henkilö ei vallitsevan tulkinnan mukaan ole natsi, niin ehkä natseja ei koskaan ollutkaan.” (Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa, Siltala 2016, s. 270.) Paavo Rintala puhuu Leningradin kohtalosinfoniassaan Euroopan kirjailijaliiton jäsenistä ”kirjoituspöytämurhaajina” mainiten nimeltä Koskenniemen, joka kuului Goebbelsin perustaman järjestön puheenjohtajistoon.

6.

Parikymppisenä Atte Kalajoki osallistui nuorfasistien kesäleirille Mussolinin Italiassa. Kari Sallamaa tulkitsee Kalajoen eläytyneen aidosti fasistien mahtipontisiin juhlaseremonioihin. Giovinezzan sytyttävät sävelet lumosivat niin, että ”ne on pysyneet mielessä yli kuusikymmentä vuotta”, Kalajoki vanhuksena muisteli.

Samankaltaisen emotionaalis-esteettisen tunnekuohun fasismin massakokoontumisen edessä koki myös Tatu Vaaskivi, joka kuvasi sitä kirjassaan Rooman tiet (1938). Myös Olavi Paavolainen tunsi kiusausta langeta loveen natsiaatteen näytösten edessä Nürbergin puoluepäivillä.

Atte Kalajoki oli IKL:n jäsen, johon Sallamaa rinnastaa Italian fasistit. Sallamaa arvelee Kalajoen jääneen koko elämänsä päiviksi ”Campa Mussolinin” hengen lumoihin. Myös Akateemiseen Karjala Seuraan Kalajoki liittyi. Risto Alapuro määrittää AKS:n olleen fasistinen etenkin vuosina 1933–1939; Sallamaa puhuu AKS-järjestöstä ”sivistyneistön fasistiryhmänä”. AKS:n pääideologi tunnustikin, etteivät järjestöt hylänneet aatettaan, vaikka AKS sodan jälkeen kiellettiin fasistisena. Matti Kuusta on kutsuttu AKS:n ainoaksi intellektuelliksi. Vuonna 1936 julkaisemassaan Raudan ja runon kirjassa Kuusi ennusti kuolemaa leinolaiselle kulttuuriliberalismille.

Kari Sallamaa on pannut merkille, kuinka Kalajoen teosten nimet eivät ole satunnaisia vaan niistä huokuu AKS-koskenniemeläinen henki. Esimerkiksi esseeteos Pohjatuulta (1994) viittaa Koskenniemen profasistisen runon säkeisiin, Sallamaa hoksauttaa. Hän muistuttaa, ettei Kalajoki mikään eturivin soturi AKS:ssa ollut, mutta silti tunne järjestöön kuulumisesta valan vannomisineen oli totaalinen.

Atte Kalajoki, jota on ansaitusti tituleerattu kunniakaltiolaiseksi, jäi sukupolvensa valtaosan tapaan haikailemaan nuoruutensa ihanteiden perään. Tästä kertoo Kalajoen Koskenniemi-ihailu. Oulun satakieli oli Sallamaan luonnehdinnan mukaan ”Kalajoen palvoma runoruhtinas” ja ”Kalajoen suuri ihanne”.

7.

Mutta ei Leino-Koskenniemi edistys-taantumus-dikotomia ollut kiveen hakattu. Vivahteita runoilijoiden kuvissa riittää. Sisällissota 1918 ja sitä seuranneet vuodet saivat Leinon kääntämään takkia ehtimiseen. Hän lauloi väliin valkoisen armeijan ylistystä, kunnes haaveili uuskommunistisen puolueen perustamisesta. Lopulta hän haki Viron kansalaisuutta: ”Sallikaa minun päästä irti Suomen tasavallan orjista ja herroista.”

Toisaalta Raoul Palmgren tunnusti, että patavanhoillisena pidetty Koskenniemi teki suuria palveluksia Suomen runouden muodolliselle kehitykselle. Hän oli maailman lyriikan tuntija, joka nosti suomalaisen Muusan eurooppalaiselle tasolle. Pertti Karkama huomauttaa, että Koskenniemi tunnetaan ennen muuta Oulun ja Merikosken runoilijana. Ja esimerkiksi hänen Rannalla-kokoelmansa runo villisorsasta on laadultaan valovuosien päässä hänen politiikan kyllästämistä säkeistään.

Vasemmistolaisissa kirjailijoissa herätti hämmingiä, kun yleisö kommunistien tilaisuuksissa pyysi lausuttavaksi myös Koskenniemen runoja oman aatteen runoilijoiden tuotannon ohella.

Kun Koskenniemen riimeistä huokuu kosminen pessimismi, niin joissakin runoissaan Leino tulee lähelle samoja tuntoja. Elämäni kuvakirjassa hän kutsuu itseään ”traagiseksi optimistiksi”. Tämän asenteen tunnukseksi voisi asettaa Talviyö-kokoelmasta seuraavat kolme riviä: ”Ei mitään uskoa, / ei mitään toivoa / ja sentään toimia.” (”Mietelmiä 2: Ohje”.)

Kuitenkin myönnetään, että Leinon ja Koskenniemen näkemyksissä erottui toisistaan poikkeavat selkeät päälinjat. Niiden pohjalta runoilijoiden nimistä muodostui aatteellisia suunnanosoittimia, vieläpä jyrkästikin erottuvien poliittisten näkemysten tunnuskuvia. Selvästikin Kalajoen ja Paasilinnan aatoksissa Koskenniemen ja Leinon hahmot kummittelivat vielä 1960-luvun Oulussa – kulttuurisia taistoja lietsoen Kai Laitisen painottaman esteettis-poliittisen maailmankatsomuksellisen vastakkaisuuden merkeissä.