Lauri Rikala: Laukauksia melankolian kaupunginosassa. 60 s. Poesia 2025.
Lauri Rikalan (s.1975) sanataiteen äärellä olin ensikertaa koronakurimuksen keväänä 2020. Poesiavihkojen koonnissa kahdeskymmenenviides vihko, Rikalan Ei tästä maailmasta, erottautui edukseen. Lyhyessä, kahden kappaleen yleiskritiikissä totean hänen esseittensä pyhistä asioista että ”suhde psykoanalyysiin, penkkiurheiluun ja vedonlyöntiin, Edu Kettusen tuotantoon ja lopulta elämänkatsomukseen on huikea, harras ja jopa spektaakkelimainen tihentyvine ajatuksineen.”
Ilakoin kieliposkessa tuolloin, huhtikuussa 2020, että kyseessä olisi ollut toistaiseksi 2020-luvun parhain essee. Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuukin kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.
Spektaakkelimaisuuden korvaa mustavalkoisuus, arkisuus, ihmisyyden raadollisuus, eläimellisyys.
Tätä kaikkea alleviivatakseen 60-sivuisen, kovakantisen teoksen kannessa on viher-harmaa-musta Olli-Pekka Tennilän piirros Helsingin Kalliosta kirkontorneineen. Rikalan järjestyksessään toisen runoteoksen nimi on punaisella laatikoituna nuhjuisen, valkaisemattoman kierrätyspaperinharmaaseen kanteen: Laukauksia melankolian kaupunginosassa.
Rikala ei runoudessaan tosin täsmennä, mihin kaupunginosaan hän viittaa. Hän on syntynyt Suonenjoella ja jyväskyläläistynyt. Opiskellut sitten filosofiaa ja näemmä tutkaillut ihmisyyden perukoita Paul Valéryn (1871–1945) runouden ja filosofian kautta.
Rikalan esikoisteos Poesialle vuonna 2018 totesi nimikkeessään, että Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti. Rikala pohtii tässä toisessakin teoksessa eläimiä – etenkin ihmisiä eläiminä.
Aforistiset, pääsääntöisesti toteavista lauseista koostuvat säerivit näyttävät helpoilta, mutta tivaavat hankalia. Samassa runossa nämä toteamukset, väitteet ja ihmettelyt:
On utu jota kirjailija katselee kirjan suunnitteluvaiheessa
ja utu jossa lukija samoilee sen alkusivuilla.
Aforismin kirjoittaminen ei ole oikeastaan kirjoittamista lainkaan
Ihminen voidaan kumota yhdellä sanalla.
Rikalan yksirivinen raskaus on kuin filosofisia lausekkeita. Eläimellisyys ja ihmisyyden pahuus käyvät vuoropuhelua inhimillisyyden ja empatian kanssa. Paul Valéryn esseet käsittelivät 1920-luvulla länsimaisen ihmisen väistämätöntä turmiota. Rikala käsittelee samaa aihelmaa 2020-luvulla, vaikkei olekaan samanmoinen nihilisti kuin Valéry. Rikala räväyttää: ”Stoalaisille kaikki tunteet ovat jotakin paniikkihäiriön kaltaista. // Odottaa päivien kuluvan ja pelätä niiden päättymistä.”
Tätä ennen hän esittää näille edellä mainituille säkeille teoksessa muutoin harvoin käytetyn kysymyslauseen: ”Kuinka paljon elämää voi ohjata ajatuksilla?”
Tulkitsematta lainkaan Rikalan sisäiskerronnan hengellisyyttä runoista välittyy usko ihmisyyteen, tunnustuksellisuus pyhälle mietinnälle. Sen takia on muutoin mainiossa neliosaisessa teoksessa harmi törmätä kakkososan lopun latteuksiin, joissa parodia ei välity:
Tärkein liputuspäivä on Suomen lipun päivä.
Ilman lippua ei voisi liputtaa muinakaan liputuspäivinä.
Televisioita mainostavat televisiomainokset ovat televisiomainoksista tärkeimpiä. Ilman televisioita ei näkisi muitakaan televisiomainoksia.
Kun mutkan vetää suoraksi, se ei ole enää mutka.
Vailla moisia pikkunäppäryyksiä Rikalan runoteos on syvällisesti pohdiskeleva ja harras. Unien ja olemassaolon mystiikka lienee kai Rikalan hengellisyys.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
