Hannu Mäkelä: Proust on Proust. Matka aikaan, paikkaan ja ihmiseen. 213 s. Levoton Lukija 2023.
Hannu Mäkelä selventää, ettei hänen kirjansa ole vain matka Marcel Proustin vaikeana pidettyyn Kadonnutta aikaa etsimässä -teokseen vaan myös kirjailijan elämään. Näin siksi, että Proust on kätketysti kirjannut maallisen vaelluksensa romaaniinsa. Se on myös eräänlainen omaelämäkerta, Mäkelä tulkitsee.
Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla. Nyt kuuden vuosikymmenen vierähdettyä hän päätti syventyä kunnolla ranskalaismestariin.
Proust sai kotoaan hedelmöittävää tukea kirjailijan taipaleelle. Sivistynyt äiti luki Marcelille jo pienenä laatukirjallisuutta ääneen. Klassikot imeytyivät lapsen tajuntaan. Kun äiti kuoli, Proust oli 34-vuotias. Tämä masensi kirjailijan. Mäkelä huomauttaakin Proustin pysyneen äidin poikana koko elämänsä. Äidin kuoltua hän kirjoitti: ”Elämä on nyt menettänyt ainoan tarkoituksensa, ainoan rakkautensa.” Äiti luonnehti poikaansa sanomalla, että ”Marcel oli ikuisesti nelivuotias.”
Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta näyttää puuttuvan perinteinen juoni. Kerronta nojaa mielleyhtymien varaan. Ääni, tuoksu, maku ynnä muut aistimukset, jotka kertoja kokee, tuovat hänen mieleensä miljöitä ja ihmisiä menneestä. Kuuluisa on tilanne, jossa Proust kuvaa kyseisenlaista muistamisen tapaa. Siinä madeleineleivoksen maku panee liikkeelle kertojan assosiaatioketjun. Teoksen päähenkilö on nimetön Kertoja isolla alkukirjaimella, ”jokseenkin Proust itse”, Mäkelä huomauttaa.
Mäkelä vinkkaa, kuinka ajalla on Proustin maailmassa taipumus vekslata edestakaisin ilmiönä, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat. Proust liikuttaa aikaa kuin kehtoa, hän vertaa.
1900-luvun alussa Einsteinin suhteellisuusteoria pani aikakäsityksemme uusiksi. Proustin tulkinnan kannalta kiintoisaa on, kuinka einsteinilainen ajan suhteellisuus kumoaa klassisen uskomuksen samanaikaisuudesta. Myös Henri Bergsonin filosofian on sanottu vaikuttaneen tapaan, jolla Proust kuvasi ajan virtaa. Bergson erotti ajan subjektiivisen kokemisen ja mekaanisen ulkoisen ajan. Ensimmäisellä hän tarkoitti ”sisäistä aikaa”, joka koettiin ihmisen tajunnassa. Jälkimmäinen tarkoitti ulkoista kellolla mitattavaa aikaa.
Monet kirjailijat omaksuivat bergsonilaisnen aikakäsityksen 1900-luvun alussa. Suuntauksen tunnetuimpia edustajia olivat Proustin ohella James Joyce ja Virginia Woolf.
Proust ei ollut niin epäyhteiskunnallinen kirjailija kuin luullaan. Kadonneen ajan neljännessä osassa vilahtaa Mäkelän mielestä hieno kohtaus, jossa kovan työn uuvuttama työläisjoukko seisoo ulkona ja tuijottaa hienostohotellin valaistuun ruokasaliin. Proust kuvaa, kuinka proletaarit painautuivat ikkunaan pimeässä nähdäkseen vilahduksen elämästä, joka oli yhtä ihmeellinen kuin se, jota viettivät ”oudot äyriäiset”. Proust puhui ”suuresta yhteiskunnallisesta kysymyksestä, pystyykö lasiseinä vastakin suojelemaan ylhäisöä?” Mäkelä kommentoi, että Ranskan vallankumouksen haamu kummitteli Proustin kuvailussa.
Toinen Proustin kananotto, joka todistaa, ettei hän lymynnyt tyystin maailmalta piilossa korkilla vuoratussa asunnossaan, on hänen sekaantumisensa Dreyfus-juttuun. Hän puolusti ranskanjuutalaista upseeria, jota tekaistuin perustein syytettiin sotasalaisuuksien paljastamisesta viholliselle. Tapaus jakoi Ranskan älymystön kahtia. Emile Zola julkaisi kuuluisan ”Minä syytän” -artikkelin (”J’accuse…!”, L’Aurore 13.1.1898) Dreyfusin tueksi. Kadonnutta aikaa etsimässä kuvaa seurapiirien keskusteluja Dreyfus-jutusta.
Kertoja (Proust) käyttää romaanissaan valtavan sivumäärän neuroottiseen jahkaamiseen, kosisiko tyttöystäväänsä Albertinea. Kertojan ambivalenssi näyttää todella neuroottiselta. Väliin hän tuntee, ettei voi elää ilman Albertinea, väliin, ettei edes halua tätä ikinä nähdä. Kertojan jahkailu vertautuu Sören Kierkegaardiin sulhaskandidaattina, kun hän hylkää kihlattunsa.
Mäkelä ei sorru sielutieteilyyn, mutta arvelee Proustin biseksuaalisuudella olleen
oma osuutensa hänen ristiriitoihinsa elämänsä ja fiktion kuvaamissa ihmissuhteissa.
Proustin romaanissa piisaa todellakin ”sivukaupalla tyhjää puhetta”. Mäkelä arvuuttelee, että kirjailija halusi sillä ehkä osoittaa, etteivät seurapiirit olleet sen arvoisia, mitä tämä omissa nousukashaaveissaan otaksui. Toisaalta hän pohdiskelee, tahtoiko Proust jaarittelullaan isomminkin ironisoida aikansa yläluokan maailmankuvaa.
Mäkelä kiteyttää Proustin olevan yhden taidokkaimmista sanoilla maalaavista kirjailijoista. Tämä olikin eritoten kuvataiteista kiinnostunut. Tizian, Giovanni Bellini, Renoir ja Vermeer kuuluivat kirjailijan kotijumaliin.
Kadonnutta aikaa etsimässä on suomennettuna kymmenosainen ja käsittää 3 721 sivua. Jos haluaa Proustia lukea, se ottaa aikansa, Mäkelä muistuttaa. Jo teoksen ihmissuhteiden kavalkadi on niin sakea, ettei ammattilukijan opastus ole pahitteeksi, jotta tolkkua tulisi, kärrylle pääsisi. Mäkelä on Proustinsa lukenut useilla kielillä, eli hänellä riittää sivistyksellisiä rahkeita toimia meille Vergiliuksena läpi Proustin jättiläistyön.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Synnyin- ja kotikaupunkini Oulu avasi Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotensa tammikuun kolmantena viikonloppuna. Minä en mahtunut muine työkiireineni virallisiin avajaisiin tai viitsinyt kauppatorin […]
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden yhdeksi kohokohdaksi on nostettu saamelaiskulttuurin ohjelmakokonaisuus Risku eli ”Rájehis, ealli sámekultuvra” – rajaton, elävä saamelaiskulttuuri. Suurimmat satsaukset ovat […]
Kun kirjoitan tätä, on Oulun juhlavuotta Euroopan kulttuuripääkaupunkina kulunut reilun kuukauden verran. Kaupungin keskustan iloisella meiningillä ja ihmisillä täyttäneistä avajaisfestivaaleista […]
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
