Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Sanojen äiti on kaasu
Jonathan Swift, Benjamin Franklin, Charles James Fox, Mark Twain: Pieru. Suom. Asmo Koste. 64 s. Nastamuumio 2024.
Pieruhuumori on yhtä vanhaa kuin ihmiskunta. Jo takakansiteksti valistaa lukijaa siitä, miten eräs ensimmäisistä muistiin merkityistä vitseistä liittyi pieruun (sumerilaista alkuperää, 1 900 eaa). Yhtä paljon kun piereskely on ollut osa ihmisyyttä, myös piereskelyyn liittyvä kirjoittaminen on kuulunut monien sanankäyttäjien repertuaariin.
Pamflettiin on koottu neljä pierutekstiä neljältä eri kirjoittajalta noin 160 vuoden aikajaksolta. Tekstit ovat aikajärjestyksessä, vaikka yhtä kaikki: pierukirjoittelun yllä on havaittavissa ajattomuuden sulotuoksua.
Satiirikkomestari Jonathan Swiftin essee ”Piereskelyn hyödyistä” (”The Benefit of Farting Explain’d”, 1722) lähestyy aihettaan akateemisen sävyn kautta. Bumbastin professori Don Fartinhando Puffindorstin nimiin laitettu teksti herättää lievää hihitystä jo alussa esiintyvien allekirjoittaneiden nimien johdosta. Joukossa on myös eräs J. Swift, titteliltään jumaluusopin tohtori.
Diplomaatti, tiedemies ja yksi Yhdysvaltain perustuslain laatijoista Benjamin Franklin käsittelee tekstissään Kirje Brysselin kuninkaalliselle akatemialle (”To the Royal Academy of Brussels”, 1780) hivenen sarkastiseen sävyyn yleisökilpailun kysymystä, joka liittyy fysiikkaan. Vitsikkäänä kirjoittajana ja ahkerana keksijänä tunnettu Franklin väläyttelee taitojaan muun muassa pierun tuoksun parantamiseen liittyvissä mahdollisuuksissa.
Poliitikko Charles James Fox tarjoilee ”Essee ilmasta” -tekstinsä (”An essay upon wind”, 1787) kylkiäisenä myös tukun anekdootteja etevistä piereskelijöistä. Alussa kirjoittaja kertoo esseen kirjoituksen sekä julkaisun taustalla olevasta vedonlyönnistä, jonka kirjoittaja myös sanoo voittaneensa. Lukijalle tulee varsin perusteellisesti tutuksi pierun erilaiset olomuodot.
Kirjailija Mark Twainin tyylinäytettä (”1601”, 1880) sanotaan jälkisanoissa tekijänsä törkeimmäksi tekstiksi. Se on myös teoksen ehdottomasti kaunokirjallisin sisältäessään henkilöhahmojen välistä vuoropuhelua. Twainin ylhäiset hahmot eivät tyydy puhumaan vain pieruista vaan puheenaiheiden kirjo levittäytyy myös kyrpien, kivesten ja pillujen alueelle.
Kaikkia tekstejä yhdistää ylhäisen ja alhaisuuden välinen liitto. Akateeminen, elitistinen ja aatelinen maailma kohtaa ihmiskehon paheksutut mutta välttämättömät toiminnot. Kukin kirjoittaja ravistaa omalta osaltaan yläluokkaista kaksinaismoralismia liittyen ihmiselämän lainalaisuuksiin. Mielikuva piereskelevästä lordista tai ranskalaismiehestä varastamassa brittimiehen tuoretta pökälettä keskellä kirkasta päivää herättävät vapautuneita tirskahduksia. Franklinin ja Twainin tekstit ovat alunperin ystäväporukalle lähetettyjä huvituksia, eräänlaisia sen ajan meemejä. Ajattelevaiset ystävät ovat silloinkin halunneet jakaa hauskoja juttuja laajemmalle seuraajakunnalle.
Asmo Kosteen suomennos on pätevää työtä. Käännös tavoittaa hyvin varsinkin kieli poskessa koukeroisesti maalailevat kielikuvat niin peppupatteristoista kuin metodismiksi supistetuista pieruista. Jonkin verran tekstiin on kuitenkin jäänyt kirjoitusvirheitä, mutta ne ovat kuin pieru Saharassa kokonaisuuden edessä. Kiitosta on annettava lukuisista selventävistä viitteistä, sillä vuosisataiset tekstit viittaavat niin aikansa ilmiöihin kuin pitemmälle ihmiskunnan historian kätköihin.
Kätevästi vaikka pieruverkkarien taskuun mahtuva pieni pamfletti on hyvä lisä Nastamuumion katalogissa. Suhtautumistaan sanojen ätiin pohtii uudemman kerran.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.