Markku Envall: Rajan kahta puolta. 232 s. WSOY 2024.
Markku Envall (s. 1944) on loistava aforistikko ja esseisti, jonka tavaramerkiksi voi luonnehtia festina lenteä eli hitaasti kiiruhtamisen periaatetta. Envall nimittäin antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella. Eikä tuorein, kymmenes esseekokoelma Rajan kahta puolta tee poikkeusta.
Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Envall pohdiskelee elämää, kulttuuria ja mielenmaisemaa kirjallisuuden kautta. Misantroposta eli ihmisvihaa hän käsittelee William Shakespearen Timon Ateenalainen -näytelmän kautta. Timon tuhlaa hyväuskoisuuttaan omaisuutta ystävilleen luottaen, että tarpeen tullen he puolestaan toimivat anteliaasti. Timonin varojen ehdyttyä ystävät kuitenkin kaikkoavat vähät välittäen avuntarvitsijasta. Timonin ihmiskuva särkyy ja hänestä tulee ihmisvihaaja.
Esimerkillään Envall osoittaa, ettei vastavuoroisuus toteudu maailmassa. Globaalisti viimeiset vuodet ovat osoittaneet, että monen tason ahneus johtaa sotaan. Loppujen lopuksi vähäinen on se maa-ala, jonka ihminen tarvitsee tomumajalleen, vaikka kuinka kunnianhimoisesti valtaisi maa-aloja sotimalla. Vihaan sisältyy aina halu tuhota niin toinen ihminen kuin hänen itsenäisyytensä.
Hermeettisen yksinäisyyden kohtaloita tunnetaan niin historiassa kuin kirjallisuudessa. Envall ottaa kolme erilaista esimerkkiä yksinäisyydestä, eristyksestä ihmisen tilana. Daniel Defoen Robinson Crusoe elää eristyksissä autiolla saarella 28 vuotta. Robinson on yksinäisyydessään häilyvä persoona. Ihmissuhteiden poissaolo on totaalinen kärsimys, vaikka se ohjaa häntä Jumalan yhteyteen ja hengelliseen kasvuun. Robinson näkee haaksirikon, mutta kun kaikki menehtyvät, hän ei saa kumppania matkalleen.
Anton Tšehov kuvaa viisitoista vuotta kestävää eristystä, joka on luonteeltaan vapaaehtoinen. Aaro Hellakosken runo ”Yksinäisyys” on kuvaus erakosta, joka on vetäytynyt omasta tahdostaan erilleen ihmissuhteista ja materiasta. Hän sulautuu maisemaan, hänestä tulee osa luontoa. Niin kuin entivanhaan jätkä muuttui kuoltuaan poroksi.
Toisessa osassa Envall sukeltaa olemassaolon suuriin, myyttisiin, mystisiin ja eettisiin kysymyksiin. Hänen kirjallisuudentutkijan taustansa näkyy selkeästi myös näissä esseissä, eikä hän leiki keittiöpsykologia tai terapeuttia käsitellessään häpeää, syyllisyyttä tai vanhenemista. Persoonallinen ote aiheisiin luo ilmavan ja raikkaan tunnun. Eikä ravistelemistakaan esseistä puutu.
Kauneuden Envall näkee moniulotteisena vaikutelmana, johon liittyy runsaasti kulttuurisia yhteyksiä sekä kytkös identiteettiin. Hän siteeraa Immanuel Kantia: ”Kaunista on se mikä miellyttää vailla pyydettä ja käsitettä.” Kehon ominaisuuteen liitettynä se merkitsee ihmisen esineellistämistä. Kauneus on laveasti edelleen ymmärrettynä katsojan silmässä sekä sielun peilauksessa.
Ikuinen ja ikuisuusaihe on kuolema, jota Envall käsittelee kaksi kertaa. Tämä ei johdu pelkästään iästä – Envall täyttää tänä vuonna 80 – vaan aiheen äärelle on vienyt jo viisivuotiaana äidiltä saatu vastaus, että sinäkin kuolet. Tänään kuolemasta puhuminen siirtää keskustelun muihin aiheisiin, sillä kuoleman käsittely on yksityisasia, joka kuuluu yksilön vapauksiin. Mutta salonkikelpoista on toki myöntää, ettei pelkää kuolemaa, vaikka pelkäisikin.
Kuolemaan on siis olouduttava. Koko ajan kuolemme, ruumiimme rapistuu vähä vähältä, aistit heikkenevät ja muisti heittelehtii. Elinvoima käy yhä vähäisemmäksi. Kuolema on filosofinen paradoksi: emme lakkaa olemasta tietoisuudesta. Stoalainen filosofi Seneca kiteytti: ”Kun minä olen, ei ole kuolemaa. Kun kuolema on, ei ole minua.”
Envall on kielen taituri, mutta osaa myös filosofisen kysymyksenasettelun niin, että tekstistä tulee nautittavaa. Jotkut omakohtaiset kokemukset ovat tarpeettoman pikkutarkasti selitetty, mutta eipä juuri muuten moitteen sijaa teoksessa ole.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
