Työ, jossa on järkeä: Järjettömyydestä metsäaktivistiksi

Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.

Manniselle luonnonsuojelussa on kyse aika perusjutuista. ”Se antaa mulle elämän oikeutuksen, mun nähdäkseni – että mä teen jotain järkevää. Jos mä en tekis mitään järkevää, niin ei mua ehkä kiinnostais elää sitten. On hienoa, että voi tehdä kivassa seurassa järkevää työtä.”

Masennukseksikin kehittynyt ympäristöahdistus alkoi Mannisessa rakentua jo lapsena, kun televisiossa pyöri luontodokumentteja ympäristöongelmista. Teini-iässä tulivat kirjat linkoloineen, lähipiirissä keskityttiin lähinnä muuhun. Ahdistus lievittyi siedettävämmäksi vasta, kun tienhaara tyydyttävään toimintaan ilmaantui.

”Ihmisten elämä on paljolti ajautumista ja niin mullakin. Törmäsin vuonna -97 Vienan Karjalassa pyöräilyreissulla Luontoliiton Metsäryhmän kartoittajiin, jotka oli tutustumassa Venäjän mettiin. Ne avasi hommaa ja kutsui mukaan. Keväällä -98 osallistuin kartoituskurssille ja pääsin reissuille Kainuun uhatuille valtionmetsille, joita Metsäryhmä silloin kartoitti.”

Metsäryhmä oli tuolloin tehnyt kartoituksia ja vetänyt kampanjoita Pohjois-Suomessa jo vuosia. Pieni porukka ja sen hioutunut aktivistinen praktiikka oli helppo ottaa vastaan. Tieto mahdollisuudesta suojella arvokkaita metsiä etsimällä niistä luontoarvoja indikoivaa lajistoa veti kuin hunaja, eikä kesällä 1998 Manninen tehnytkään paljoa muuta kuin opetteli metsää. Myös kastajaiset suoraan toimintaan eli metsämielenosoituksiin vakuuttivat.

”Kartoittaminen ja muu metsäaktivismi muodosti sellaisen järjen, jota mä pystyin kehittää, pystyin tekemään jotakin järkevää sitä kautta. Alkoi sitten muodostua elämä suureksi osaksi niiden kanssa, jotka yritti pelastaa mettii. Pian hoksasin, etten halua mitään rajoittavaa ammattia, että mä voin ehkä heittäytyä siihen, että musta tulee metsäaktivisti.”

Järkeilyn tuloksena Manninen lopetti matematiikan ja valinnaisen biologian opinnot ja ryhtyi pian kokoaikaiseksi luonnonsuojelijaksi. Vienan jälkeiset maastokaudet eli lumettomat keväät, kesät ja syksyt hän on viettänyt ympäri Suomea, Ruotsia ja Venäjää, talvet toimistohommissa muun muassa suojeluraporttien teossa tai hetken lomailussa. Aikaa vie myös kaukokartoitus eli metsäkohteiden etsiminen kartoilta.

Rahaa on tullut satunnaisesti, kunnolla vasta viime vuosina kaupungeille ja kunnille tehdyistä lajistoselvityksistä ja Koneen säätiön tukemista hankkeista. Nuukuuden ja dyykkailun vaaliminen sekä ajanjaksot omaishoitajana ovat pitäneet rahahuolia poissa.

Vuotuinen pohjoinen

”Mitä pohjoisempaan menee, sitä helpompi on hengittää. Suurin osa paikallisista tuntuu olevan samaa mieltä metsäasioista. Ei mun tartte pelätä, että kukaan vetäis turpaan siellä, jos kuulee, et mä oon metsiensuojelija!”

Vapaaehtoiset kartoittajat kokoontuvat pohjoiseen vuosittain parinkin kuukauden kartoituskiertueille, joiden organisointi ja läpiveto on paljolti Mannisen vastuulla. Mukaan lähtee usein myös aloittelijoita. Etenkin ulkopaikkakuntalaisille kiertueet ovat usein herätys luonnonmetsien upeuteen ja vähyyteen sekä oman toimijuuden nostamiseen.

”Lähdetään pois, pohjoiseen. Se luo yhteenkuuluvuutta, kun oot vähintään viikon samassa autossa ja leirielämässä tyyppien kanssa. Inventoidaan kohde mahdollisimman tarkasti, siirrytään seuraavaan, ja kun tulee ilta, leiriydytään usein metsäautotien kääntöpaikalle, josta aamulla jatketaan.”

Pohjois-Suomen ja Saamenmaan metsät ovat luonnontilaisimpia metsiä koko EU:ssa. Vaatelias kääpä- ja jäkälälajisto innostaa Mannista. Silmä ja sielu lepäävät etenkin kohteilla, joissa on tilaa vaellella. Puiden lahoamisprosessit ja ihmisen jäljet kuten pettumännyt ja pyyntikuopat näkyvät puuston hitaan kasvun vaikutuksesta pohjoisessa satoja vuosia. Mannisesta on kiehtovaa aprikoida, millaista toimintaa kartoituskohteella on aikanaan tapahtunut.

”Vanhoja luonnonmetsiä eli ’virikkeellisiä metsätemppeleitä’ olisi hyvä olla kaikkien saatavilla. Monet ovat etäännyttäneet itsensä vanhan metsän tunnelmasta, koska eivät uskalla kiintyä mihinkään metsäplänttiin sen vuoksi, että tajuavat, miten ne voivat hävitä, ja että niitä hävitetään.”

Etelässäkin suojelemattomia temppeleitä riittää ainakin toistaiseksi vielä kartoitettavaksi.

Paliskunnat, Ikea, Sorsatunturi

Manninen laskeskelee, että pohjoisen metsistä, joiden suojelutyössä hän ollut mukana, viisi prosenttia on hakattu, 10–15 % on suojeltu ja 15–20 % on luokiteltu säästökohteeksi mutta ei suojeltu. Loppujen kohtalo on auki. Vuosien yhteistyö kartoittajien, paikallisaktiivien ja paliskuntien kanssa on mahdollistanut ison osan suojelu- ja säästökohteista. Saamenmaalla akuutisti uhatut metsät ovatkin jo vähemmistössä.

”On ollut elintärkeetä ja vallankumouksellista, että me ollaan yhdessä saatu saamelaisalueen hakkuut radikaalisti vähenemään ja mahdollisesti loppumaan: sellaiset hakkuut, mitä paliskunnat ei halua sinne. Se on ihan huikeeta.”

Dialogiprosessiksi kutsuttu neuvottelu järjestöjen (Suomen luonnonsuojeluliitto ja WWF) ja Metsähallituksen (MH) kanssa vuosina 2003–2006 tuotti suuren määrän akuutteja kartoituskohteita. Prosessin tavoitteena oli ratkaista vanhojen metsien suojelun täydentämiseen liittyvät kiistat Pohjois-Suomen valtionmetsissä. Pontimena toimi Ikealta tullut pyyntö saada MH:lta kartat suojelemattomista arvometsistä, jottei niistä tulisi ostettua puuta. Järjestöaktiivit tekivät kiireellä karttapaketin potentiaalisista kohteista ikäluokkakarttoihin perustuen.

”Ikea ei alkanutkaan ostaa puuta, mutta me tajuttiin, että meillä on tällainen paketti. Lähetettiin se ulkomaalaisille paperin ostajille. Ne ottivat Metsähallitukseen yhteyttä ja tiedustelivat, ovatko kaikki paketin kohteet vanhoja metsiä ja kertoivat, etteivät halua ostaa niistä puuta. ”

Metsähallitukselle tuli täten painetta selvittää, missä ja kuinka paljon vanhoja metsiä on. Aktivistit alkoivat kartoittaa 432 kohdetta Kainuusta Lappiin. Prosessin myötä metsätalouden ulkopuolelle päätyi yhteensä 121 000 hehtaaria luontoa, josta 55 000 hehtaaria on metsätalouden näkökulmasta tuottavaa metsää.

”Diilinä se oli kohtalainen kompromissi, kuten tavallista. Hehtaarit painotettiin käsittelyalueen eteläisiin osiin ja Metsä-Lappi sekä Ylä-Lappi jäivät pääosin auki. Hakkuisiin jäi hyviä metsiä myös etelässä, eikä SLL ollut ratkaisun takana enää.”

Kohteet voivat toisinaan olla helppoja inventoitavia selkeiden piirteiden, kuten luonnontilaisuuden, ja suuren pinta-alan takia. Suojeluun voitetun 15 000 hehtaarin Sorsatunturin Manninen inventoi päivässä juoksemalla pitkän lenkin kamera kädessä kohteen ympäri. Vaikka hän tuolloin oli kartoittanut vasta pari vuotta, oli kyseessä niin selkeä vanhan metsän kohde, että tarvitsi vain pistää jalkaa toisen eteen.

Kartoittaja-keräilijä

Manninen on keräilijäluonne, jolle postimerkit ja puhelukortit, sittemmin käävät, sammalet ja jäkälät, pitävät uteliaisuutta yllä. On hyvin tervetullutta, jos kohteella on tarvetta perinpohjaiseen lajistoinventointiin eli ”pommittamiseen”. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on hieman ristiriitainen työkalu – ideaalimaailmassa vanhat ja luonnontilaisen kaltaiset metsät suojeltaisiin itse metsäluonnon takia. Uhanalainen tai vanhaa metsää indikoiva lajisto on aina lisätodiste metsän luontoarvoista. Tietyt lajit, kuten lutikkakääpä, ovat myöskin lailla suojeltu, eli niiden elinympäristön hävittäminen on laitonta.

”Kyllä niistä lajeista täytyy tykätä. Metsän tutkiminen on myös sitä, että haluaa opetella tuntemaan sitä ennen, kuin se mahdollisesti häviää. Se on myös rakkautta sitä luontoa kohtaan.”

Istumme Helsingin yliopiston Kasvimuseon kääpäkokoelman keskellä. Mannisella on museolla työpiste lajimääritystä varten. Metsäryhmälle kehkeytyi 1990–luvun alussa sopimus mykologi Tuomo Niemelän kanssa. Ryhmä toi reissuilta näytteitä, jotka määriteltiin tieteellisesti ja museoitiin. Niemelän kehittämän uhanalaisten ja vanhaa metsää indikoivien kääpien lista on ohjannut kartoittajien lajiston keruuta kolmen vuosikymmenen ajan. Tämä yhteistyö on Mannisen mukaan johtanut siihen, että on syntynyt painetta selvittää vanhan metsän lajiston dynamiikkaa ja että siitä on kehittynyt vakiintunut suojelupoliittinen argumentti.

Viivytystaistelua ja työntekoa

Kartoittamista voi ajatella ekologisena ”hoivatyönä”: väliintulona, jonka pyrkimyksenä on katkaista tuhoavan normitettu tehometsätalouden tuotantomalli edes pieneltä alueelta, edes hetkeksi. On henkisesti rankkaa, jos ottaa kontolleen koko kohteen kohtalon. Se on jääräpäisyyttä, joka kasvaa suhteessa kanssakokijoihin, ihmisiin ja muihin.

Metsäaktivismiin voi kukin osallistua tavallaan. Manninen toimii mieluiten taustatyyppinä, jonka tehtävä on tuottaa kartoitusmateriaalia muiden käyttöön. Häntä kismittää taaksepäin voivottelu ja toimijuuden liika ulkoistaminen poliitikkoihin.

”Älkää sanoko, että asiat olis pitänyt tehdä joskus 80-luvulla. Kun tää tapahtuu nyt, metsäkato tapahtuu nyt. Jos mulla on jotain viestiä olemassa, niin se on tämä. Aktivismi on ehkä viivytystaistelua, mutta se on jotain. Jos ihmiset ei ole valmiita tekemään asioita hyvin, niin ei ne poliitikot tee sitä meidän puolesta. Jos ei ole tarpeeksi porukkaa vaatimassa ja näyttämässä, että parempi maailma on mahdollinen.”

Lähivuosina Manninen aikoo jatkaa kartoituksia etelän kuntametsissä ja pohjoisessa Saamenmaan alueella, sekä kannustaa, kouluttaa ja viedä porukkaa kiertueille. Koneen säätiön rahoittaman Luonnonmetsät Sápmi -työryhmän, johon Manninen kuuluu, koostama suojelupakettiehdotus valmistuu pian, minkä jälkeen alkavat sen edistämistoimet.

”Se paketti tulee seuraamaan mua varmaan hautaan asti, ennen kuin ne kaikki on suojeltu. Mikä on ok!”