Metsän herkkä buddha vaarassa

Vanha metsätie päättyy ja siihen jää auto. Otamme parini kanssa päivän eväät, hyttyshatut, kumipuvut ja räpylät selkäreppuihin ja lähdemme kävelemään kohti jokea. Tieltä rämmimme pusikkoisen alueen läpi ennen kuin pääsemme oikeaan metsään, tässä on hiljan hakattu. Bongaan muutaman komean korvasienen; miten ironisen sopivaa onkaan, että myrkyllinen herkku viihtyy rikotussa metsänpohjassa! Jonkun aikaa kömmittyämme olemme ylittäneet tuhoalueen, tänne tiet eivät enää yllä.

Suomussalmen Hukkajoki kutsuu, olemme matkalla yhdelle Kainuun hienoimmista raakkujoista tutkimaan sen jokihelmisimpukkapopulaation tilaa. Tarkoitus on sukeltaa, laskea raakut ja tehdä havaintoja joen elinympäristöstä. Tutkimus antaa tärkeää tietoa uhanalaisen lajin tilanteesta sekä lisääntymisestä ja lisäksi taustatietoa jokiuoman mahdollisia ennallistamistoimia varten.

Matkalla kuljemme korkeiden tukkikasojen ja työn touhussa olevien motojen ohi. Ne ovat tavallinen näky Kainuun metsissä, joten mieliin ei vielä hiivi huoli. Haluamme vain pian kauas meluavasta kauhistuksesta.

Metsässä kulkeminen muuttuu helpoksi, kun korkeat männyt ja kuuset ovat saaneet olla vuosikymmeniä, hillitä aluskasvillisuutta. Ottaa valoa, luoda metsänpeiton. Sammaleisessa varvikossa en kompastele. Hakattu metsä on ryteikköinen, kuoppainen ja vaikeakulkuinen, kun hiljaiset kyyneleet samentavat silmät. Miten maata tai metsää on edes mahdollista omistaa? Ja millä oikeudella omistaja saa tehdä tuhojaan meidän kaikkien yhteiselle ja tärkeimmälle omaisuudelle, elämälle ja maapallon keuhkoille?

Raakku eli jokihelmisimpukka on ensimmäinen Suomessa kokonaan rauhoitettu selkärangaton. Vuoden 1955 suojelupäätös tehtiin helmenpyynnin aiheuttamien vahinkojen vuoksi. Raakun elinympäristöä ei tässä yhteydessä kuitenkaan otettu huomioon suojelussa, mikä on sittemmin ollut lajille kohtalokasta. Simpukka voi lihaksikkaalla jalallaan liikkua tarvittaessa suhteellisen vikkelästikin, mutta käytännössä se on kiinteä osa jokea ja siten koko ympäristöä, josta vedet jokeen valuvat. Millinmittainen pikkuraakku putoaa keväällä lohikalan kiduksista pohjaan, josta alkaa sen elämän vaikein nuoruusvaihe.

Tässä kohtaa se tarvitsee hapekasta soraa, kuten sen isäntäkalatkin. Siksi joen ja sen ympäristön maankäyttö on ollut sille laajalti Suomessa tuhoisaa, ja ennen virroissa yleisinä simpukkamattoina esiintynyt laji on vetäytynyt lähinnä pohjoisen pieniin latvapuroihin. Paikkoihin, joissa metsätyökoneet eivät myllerrä liettäen pohjaa ja hakaten varjostavia puita. Vaikeapääsyisiin, tiettömiin metsiin tai jängälle. Esiintymiä on kuitenkin edelleen myös talousmetsissä, joissa laji on tehokkaan sääntelyn puuttuessa käytännössä metsänomistajien tai pahimmillaan luontoa tuntemattoman metsätyökoneen käyttäjän tai rahaa himoitsevan suuryrityksen armoilla.

Metsän tuoksu kulkee nenähermoa pitkin suoraan aivojen syväosiin ja tyynnyttää hektisen kaupungin ja hakkuun aiheuttaman hälytystilan. Kuljen hitaasti, jotta näen sekä maan että puiden latvat ja pysähdyn välillä katsomaan ja kuuntelemaan.

Maahisten maailmaan pääsee vain, jos ei hötkyile. Välillä onnekas näkee uteliaan kuukkelin tulevan tervehtimään kulkijaa. Repusta löytyvät tarvittavat asiat, puukko ja vaatteetkin säänmuutosten varalle, mutta kiikarit jäivät taas. Se harmittaa aina, kun joku pyrähtelee etäällä. Ne olivat muka painavat. Mitä kantaa mukana, mitä jättää taakse. Mutta korvat erottavat kaukaakin. Metsä on täynnä hienovaraista ääntä, liikkeen rasahduksia, laulua, viestejä ja lähenevää veden pulputusta. Jalat pitää asettaa tarkoin maan muuttuessa märemmäksi. Poron tai hirven polkua on turvallista seurata, ne löytävät aina hyvän tolan.

Me tarvitsemme näitä puita.

Joessa sukeltaminen on erityinen kokemus, keskittynyt kurkistus sen elämään. Aivan pienessä sivu-uomassakin avautuu ihmeellinen maisema. Kylmä vesi kasvoilla tarkentaa aistit heti tähän hetkeen. Muuta kuin tämä pohjoinen puro ei ole olemassakaan. Virta heiluttaa vesisammalia, joiden tummanvihreät muodot ovat veistoksellisen elegantteja. Läheltä katsottuna puron pienipiirteinen maailma muuttuu kirkkaassa vedessä virtaavaksi taide-teokseksi.

Siirrän pitkiä heiluvia sammalia sivuun, kiipeän koskessa ja kurkkailen kivien rakoihin. Joen pinnanalainen todellisuus on joka kerran uusi, piilossa niin kauan kunnes puen maskin ja snorkkelin ja työnnän pääni veden alle.

Kivien pinnoilla nököttää vesiperhosten ja sudenkorentojen toukkia. Miten hienon kannettavan kodin vesiperhonen onkaan itselleen hiekanjyvistä tehnyt! Kuin koru. Ja sudenkorento. Täydellisyyteen viritetty peto kehittymässä.

Sivuitse sujahtaa värikäs kaunokainen. Harjuksen korkea selkäevä ui virrassa vikkelään. Hetken päästä kiven takana piileksii pikku taimen, jonka pilkullinen kylki kuiskailee jo lupauksen raakuista. Näkö virittäytyy helmisimpukoiden taajuudelle: jo sifojen¹ aavistuskin sähköistää koko olemuksen. Värikkään soran seassa ne lymyävät. En voi sukeltaa samaan jokeen kahdesti. Virta pyyhkäisee mukaansa mitä vain sen tielle osuu ja muokkaa uomaa lakkaamatta, luo uusia mutkia ja oikaisee vanhoja. On ihmeellistä, miten virtaa voikin riittää joka hetkelle. Täällä onneksi puut saavat olla ja pitää maan paikallaan. Maa tarvitsee niitä. Minä tarvitsen niitä.

Tulvan rauhoituttua simpukka raottaa kuortaan ja antaa maailman tulla sisään, nauttii kesästä. Alkukesä on rakkauden aikaa, ja auttavat lohikalanuorukaiset uiskentelevat joessa. Mutta varjoon on päästävä, suorassa paahteessa simpukka ylikuumenee.

Me tarvitsemme näitä puita.

Laajat raakkuesiintymät ovat tärkeä osa joen ekosysteemiä. Yksi simpukka voi vuorokaudessa suodattaa ja puhdistaa viisikymmentä litraa vettä, ja siten parhaimmillaan koko joen vesivolyymi kulkee monituhantisten yhteisöjen läpi. Jokihelmisimpukka on avainlaji, joka muokkaa elin-ympäristöä ja tarjoaa suojapaikkoja kalanpoikasille ja muille pienille elollisille. Palvelus toimii molempiin suuntiin, kun nuori taimen ottaa loppukesästä veteen purskautetut raakuntoukat hoteisiin kiduksiinsa.

Kurkistan lohkareen taakse kivien väliseen onkaloon, ja siellä ne lymyävät! Kylki kyljessä kyyhöttää kokonainen pikku kylä. Suurimmista simpukoista voi tihrustaa tiheitä vuosirenkaita: varmaan ainakin satavuotias! Ja pikkuiset piileksivät isojen alla, samassa kasassa ainakin viisikymmenhenkinen perhe. Lasken kaikki naksuvan laskurin avulla, mutta aivan pienimmät jäävät piiloon, jos en halua häiritä ryhmän rauhaa.

Nestori suodattelee vettä ja tuntee ympäristönsä sisuskaluissaan. Vanha simpukka on ennen Suomea syntynyt ja tyynesti surrut kuullessaan jokiverkoston viestin totaalisesta myllerryksestä. Jokien perkaamisesta tukinuittoa varten, ojituksista ja hakkuista. Metsä on maksanut sodasta ja Suomen noususta kalliisti, kun se on muutettu paperiksi ja tuhkaksi. Sodat, avohakkuut, purevat pakkastalvet ja mustien kevättulvien humuksiset hyökyaallot raakku on paastonnut, odottanut. Kuori kiinni, hitaasti hengittäen. Sitten hiljaa jatkanut tehtävässään joen ekosysteemissä.

Ajatella, paastota ja odottaa. Mitäköhän se on mahtanut ajatella?

Hukkajoelle saapuessamme vastassa on järkytys. Joen pohja ja raakut ovat hakkuujätteen sekaisen sedimenttikerroksen peitossa, kuolleiden kuoria on runsaasti ja monet simpukat selkeästi huonokuntoisia. Pian näkyvyys häviää joessa kokonaan ja kuulemme moton rymistelevän muutaman sadan metrin päässä joen yli.

Vaikka olemme pöyristyneitä, emme liiemmin ylläty. Olemme nähneet jälkiä vastaavasta toiminnasta ennenkin. Koskaan aiemmin emme vain ole saaneet tekijää rysän päältä kiinni.

Pahinta on, että ylityspaikka on raakkuesiintymältään koko joen runsain. Kuljettajan palatessa tukit mukanaan en näe itselläni muuta vaihtoehtoa kuin yrittää pysäyttää hävitys.

Asian laittomuus vaikuttaa olevan moton kuljettajalle uutinen, vaikka kyseessä on räikeä esimerkki törkeäksi luokiteltavasta luonnonsuojelurikoksesta, jota asiassa nyt epäillään. Itse en osoittaisi sormella yksittäistä kuljettajaa tai yrittäjää, vaan ongelma on alalla yleisesti vallitsevissa käytännöissä. Tutkiessamme raakkujokia näkyvät ihmisen jäljet aina vedessä hätkähdyttävän selvästi.

Suomen poliisi kaipaa ilmoituksia luonnonsuojelurikoksista. Rikosilmoituksen tekijän ei tarvitse olla itse biologi tai tuntea erityisesti metsää. Jos havaitset liikkuessasi metsässä jotakin toimintaa, jonka epäilet olevan lainvastaista, voit matalalla kynnyksellä tehdä ilmoituksen poliisille. On poliisin tehtävä selvittää, onko tilanteessa rikottu lakia, sinun ei sitä tarvitse tietää.