Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Bêtes Sauvages ja Helsinki-Filmi: Sebastian. 111 min. K16. Suomen ensi-ilta 25.10.2024.
Käsikirjoitus ja ohjaus Mikko Mäkelä, kuvaus Iikka Salminen, leikkaus Arttu Salmi ja Mikko Mäkelä, tuotantosuunnittelu Guy Thompson, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Kat Morgan, pukusuunnittelu Frank Callagher, äänisuunnittelu Enos Desjardins, musiikki Ilari Heinilä.
Rooleissa Ruaridh Mollica, Jonathan Hyde, Hiftu Quasem Ingvar Sigurdsson, Leanne Best, Stella Gonet, Lizzie Francke.
Synopsis on seuraava: kirjalijanuralle tähtäävä Max tekee esikoisteoksensa eteen kenttätyötä prostituoituna. Ratkaisu sysää hänet kaksoiselämään. Kaapista ulostuleminen perheelle on sivujuonne, työyhteisössä epäsovelias työskentelymetodi on vaarallisempi kamppailu.
Pseudonyymin takaa maailman lohduttomuus raottuu yksinäisenä selviytymiskamppailuna. Kaksoiselämä altistaa tingityille valinnoille ja alisteisiin suhteisiin. Pikkukaupungista suureen metropoliin ponnistava päähenkilö on alati yksin.
Sundance-elokuvafestivaalilla Yhdysvalloissa maailmanensi-iltansa saanut Mikko Mäkelän (s. 1989) eroottinen ihmissuhdedraama on tunnelmaltaan herkkä, hämyisä ja hämmentävän mietteliäs. Ruaridh Mollican epävarmuutta pälyilevä ja vaitonaisuutta kuiskiva päähenkilö on läpi elokuvan herkkyydessään vangitseva roolisuorituksellaan.
Elokuvassa nähdään sivuhenkilöitä vähän. Heidänkin roolisuorituksensa ovat onnistuneita, mutta eivät vedä vertoja Mollicanin päähenkilö-Maxille. Käsikirjoitus suo päähenkilölle syvyyden, jota Mollican onnistuu pienieleisesti syventämään entisestään.
Alun kymmenen minuutin pehmopornomaisen hässinnän jälkeen suomalais-brittiläisen Mäkelän käsikirjoitus-ohjaus luo eheän, virheettömän ja haikean juonen. Elokuvan päähenkilövetoinen, dialogiltaan niukahko tarina sieppaa katsojansa. Rauhallinen tarinan vierittäminen sisältää hyvin ajoitettuja käänteitä, jäättää katsojalle riittämiin tilaa pohdinnoille ja antaa aikaa keskittyä pienen pienille narratiivisille vihjeille.
Maxin miesasiakkaat ovat vanhempia, hyvintoimeentulevia ja kulturelleja. Kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen vihjeiden maailma kiehtoo, pakottaa etsimään merkityksettömiäkin huomioita, pitää valppaana. Elokuva peilaa alluusioita taidokkaasti, mutta ei penää katsojaltaan vihjeisiinsä triviaa.
Toteutukseltaan elokuva on teknisesti sellainen, millaisena 2020-luvun eurooppalaisen elokuvataiteen haluaisinkin muistettavan: kuvakerronnaltaan harmoninen ja pelkistetty, sisäiskerronnaltaan harkittu ja viipyilemätön. Jatkuvan sisäisen myllerryksen voi kertoa näin tehokkaasti sortumatta ympättyihin jälkiäänityksiin tai sekunnin mittaisiin leikkauskerrostumiin.
Elokuvan lukuisat intiimikohtaukset ovat koreografialtaan kainoja, esteettisesti kauniita. Niiden tunnelmia raamittaa Ilari Heinilän säveltämä musiikkimaisema. Parhaiten Heinilän pelkistetty harmoniamaailma pääsee kuitenkin oikeuksiinsa kohtauksissa, jossa päähenkilö ajelehtii yksin Lontoossa ja Brysselissä.
Aivan kuten Max on juonessa toisten hallitsema ja siten pakotettu muiden valinnoille, ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Mäkelä onnistuu siirtämään harkitut valintansa katsojille. Haluankin näine sanoineni vielä kertalleen vakuuttaa, että elokuva kokonaisuutena on eheä kokonaisuus, josta moiteita on turha mietiskellä.
Briteissä elokuvakoulutuksensa saaneesta Mäkelästä on ensinäkemäni perusteella kehkeytymässä jotain ylpeiltävää esteettisesti umpeutuvaan yleiseurooppalaiseen elokuvakenttään. Mäkelän toinen ohjaus on surumielisyydessään tämän vuoden parhaimmistoa ihan eurooppalaisella tasollakin mitaten.
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Go hearvás eamiálbmogiid musihkkafestivála Ijahis idja-vahkkoloahppa Anáris lea duogábealde, de olmmoš váillaha miela biebmun smiehttamuša das, maid Suoma beal Sámi ovtta dehálamos kulturdáhpáhusas beasaige vásihit.
Taiteen nopean toiminnan joukkojen monitaiteellinen projekti Soiva joki tapahtui samanaikaisesti Pyhäjokimelonnan kanssa 10.–14.6.2026. Lähtöpaikkana oli Pyhäjärvi ja matka jatkui jokivarren suurimpien asutuskeskusten eli Kärsämäen, Haapaveden ja Oulaisten kautta Pyhäjoen kuntaan, missä joki laskee lopulta mereen.
”Pohjoisen kulttuurissa on tapahtumassa kulttuuri-ilmastonmuutos. Se ei tarkoita vain sitä, että tapahtumia on enemmän tai että kulttuuri leviää uusille paikoille. Jotain perustavanlaatuisempaa on muuttumassa siinä, miten ajattelemme kulttuuria, sen tekemistä ja sitä, kuka siihen osallistuu.”
Jenny Kangasvuo ymmärtää Hanna Bergholmin uusinta elokuvaa Yön lapsi paremmin kuin Helsingin Sanomien kriitikko. Joten jos luet vain yhden elokuva-arvion, lue tämä.
Kiinnostavinta ”tekoälyssä” on ehkä se, miten se haastaa meidät pohtimaan myös ihmislajin biologisen älyn luonnetta. Runoilija Timo Salo yrittää ajatella, mitä laajat kielimallit saattavat kertoa meille kielellisyydestä yleisemmin.
Ymmärtävätkö ”tekoälyksi” kutsumamme suuret kielimallit aikaa – tai ylipäätään mitään? Tuomas Mujunen pohtii esseessään olemisen perusasioita myös ihmisälyn näkökulmista.
”Lavastuksen pikkuvioista huolimatta elokuvassa on kosolti onnistuneita yksityiskohtia.” Matti A. Kemi piti Aku Louhimiehen Lapin sodasta ehkä enemmän kuin odottikaan.
”Sen verran poikkeava Punainen peto on myös tyyliltään, että siitä jää pysyvä jälki 2000-luvun elokuvakaanoniin rohkeiden valintojensa johdosta”, hehkuttaa Matti A. Kemi lokakuun alussa teattereihin saapunutta leffaa.
Milka Luhtaniemi pohtii kolumnissaan yhteisöjen moneutta ja näiden moneuksien välistä liikkuvuutta.
Säämi taaiđâ lii ohtâ Kaltio 80 ive juhleive teemain. Taan numerist mij oovdânpyehtip vijđáht 2020-lovo säämi taiđuid já taiđârijd, kiäh tuáimih tavekaaloot kuávlust já meid aalmugijkoskâsávt.
Pleässjummuš lij vueʹss sääʹm jieʹlli kulttuurärbbvuõđâst. Jeeʹres puõlvvõõǥǥ lie ouddam pleässjummša jurddjid, vuõʹjjid da äärvaid. Määŋgpeällsaž pleässjemkulttuur pelkk muttsid sääʹmhistoriast, čeäppõõzzâst, õhttsažkååʹddest da politiikkâst.
Árbevirolaš duodji namuhuvvo čájáhusteavsttas sierra, muhto suddu lea ahte sámedáidaga ovddasta dušše okta seaidnái speadjalaston videoduodji. Jos árbevirolaš duodji bajiduvvo, […]
Čájáhusplakáhtii válljejuvvon duodji, Matti Aikio ”Nieida Girl” (2023) lea geađas govva sámi nieiddas gii viehká geahčči guvlui geaidnoráigge. Mas dieđán […]
Davvi ii goassige lean periferiija ”Sápmi ii goassige lean dušše meahcci”, dadjá Lappi eanagoddimusea arkeologa Jari-Matti Kuusela (HS 16.7.2025). Artihkkala […]
Dolin go ledjen nuorra, bargen freelance-doaimmaheaddjin ja isken vuovdit ságaid sápmelašvuođa birra mátta govvabláđiide ja fuomášin man nannosit rájálaš fáddá […]
In leat vel bargan guhká dáiddasuorggis, muhto lean jo máŋgii geargan vásihit dan, ahte oarjemáilmmi kulturbargit ja -organisašuvnnat háliidit ovttasbargat […]
Lean álgoálggus Durdnosis eret, muhto mu sohka lea hui máŋga sajis eret. Danin lean álot vásihan mátkkošteami ja fárrema eará […]
”Sinnemäen ote on pääasiassa ennen kaikkea informatiivinen, mutta hän ei aina karta sarkasmia tai malta olla itsekin menemättä muutamien vuosisadan takaisten kollegojensa tavoin henkilökohtaisuuksiin.” Eros Gomorralainen kritikoi Anssi Sinnemäen Kritiikkien kritiikkiä.