Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen osaamiseni sijaan oletetun saamelaisuuteni takia. Yhteistyötarjoukset toki hivelevät nuoren taiteilijan itseluottamusta, mutta näistä tarjouksista on seurannut lähinnä paljon kysymyksiä.
Ensinnäkin: en ole saamelainen, miksi niin kuvittelette? Olen kyllä kotoisin pienestä kylästä Saamenmaalta, kasvanut inarinsaamelaisen kalastuskulttuurin keskellä, seuraan saamelaista yhteiskunnallista keskustelua (kaikkien pitäisi!) ja olen kirjoittanut pohjoissaamen äidinkielenä ylioppilaskirjoituksissa (tämä kielen ja kulttuurin ristiriita ei kysyjiä tunnu ihmetyttävän; voi olla, etteivät kaikki kysyjät edes hahmota eri saamelaisryhmien eroja ja erillisyyttä), mutta se ei tee minusta saamelaista.
Saamelaisille asia on päivänselvä, kun he kuulevat suvustani, mutta suomalaiseen kalloon ei tunnu mahtuvan, että joku voi puhua saamea ja tuntea saamelaista kulttuuria olematta saamelainen. Enkä halua edes tietää, mitä esimerkiksi ulkonäköön liittyviä rasistisia stereotypioita minun saamelaiseksi olettamiseeni liittyy.
Mikä suomalaisen henkilön saamelaiskulttuurin tuntemuksessa on niin poikkeuksellista? Ajattelevatko kysyjät ja ihmettelijät, että saamen kieli on niin vähäarvoinen, ettei sitä kannata osata, ellei ole itse saamelainen? Eivätkö he todella ole törmänneet aiemmin Saamenmaalla asuviin tai sieltä kotoisin oleviin ei-saamelaisiin, jotka elävät osana saamelaista yhteiskuntaa? Pitäisikö minun, suomalaisen, olla jostain syystä osaamatta saamea ja harjoittaa itselleni kohtalaisen vieraita suomalaisia perinteitä, vaikka kotini on syvällä Saamenmaalla?
Toisin sanoen nämä oletukset toiseuttavat ja pienentävät saamelaisia, saamelaista kulttuuria ja luontevaa, etnisyydet ylittävää monikulttuurisuutta. Kotikyläni on Suomen valtion alueella mutta ennen kaikkea osa Saamenmaata.
Kokemukseni ei-saamelaisten kanssa kulttuurityön kontekstissa saamelaisaiheista puhumisesta ja työskentelystä ovat siis joiltain osin kummallisia, osa absurdejakin. Myönnän, että olen tullut suorastaan epäluuloiseksi saamelaisaiheista kiinnostuneita ei-saamelaisia kohtaan. Toisaalta mietin itsekin koko ajan, voinko käsitellä työssäni saamelaisaiheita tai hyödyntää kielitaitoani vai viekö se leivän saamelaisten tekijöiden suusta ja tilaa saamelaiselle taiteelle Suomessa suodusta kuvitteellisesta kiintiöstä.
Pitäisikö ei-saamelaisten sitten pelata varman päälle ja lakata pyytämästä saamelaisia tai sellaiseksi oletettuja yhteistyöhön, jottei tulisi toimittua epähuomiossa epäkunnioittavasti? Tämä olisi ehkä kaikista huonoin vaihtoehto, koska silloin mikään ei ainakaan muuttuisi. Ja saamelaisten aseman sekä Suomessa yleisesti että valtiomme alueella tapahtuvassa kulttuurielämässä nimenomaan pitää muuttua, siitä kaikki lienevät samaa mieltä.
Suomalaisten ja muiden Saamenmaalla vaikuttavien ei-saamelaisten täytyy vain opetella käymään yhdenvertaista keskustelua, vaikka se kipeän yhteisen historian takia onkin vaikeaa. Dekolonisaatio ei voi koskaan olla vain alkuperäiskansan harteilla, suomalaisten on kannettava kortensa kekoon.
Toivon, että tämä Kaltion ja Giellagas-instituutin yhteistyönä syntynyt saamelaisnumero on esimerkki suomalaisen ja saamelaisen kulttuurikentän hedelmällisestä yhteistyöstä. Ainakin hyvät merkit ovat ilmassa.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
