Suomalaisia Saamenmaalla

Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen osaamiseni sijaan oletetun saamelaisuuteni takia. Yhteistyötarjoukset toki hivelevät nuoren taiteilijan itseluottamusta, mutta näistä tarjouksista on seurannut lähinnä paljon kysymyksiä.

Ensinnäkin: en ole saamelainen, miksi niin kuvittelette? Olen kyllä kotoisin pienestä kylästä Saamenmaalta, kasvanut inarinsaamelaisen kalastuskulttuurin keskellä, seuraan saamelaista yhteiskunnallista keskustelua (kaikkien pitäisi!) ja olen kirjoittanut pohjoissaamen äidinkielenä ylioppilaskirjoituksissa (tämä kielen ja kulttuurin ristiriita ei kysyjiä tunnu ihmetyttävän; voi olla, etteivät kaikki kysyjät edes hahmota eri saamelaisryhmien eroja ja erillisyyttä), mutta se ei tee minusta saamelaista.

Saamelaisille asia on päivänselvä, kun he kuulevat suvustani, mutta suomalaiseen kalloon ei tunnu mahtuvan, että joku voi puhua saamea ja tuntea saamelaista kulttuuria olematta saamelainen. Enkä halua edes tietää, mitä esimerkiksi ulkonäköön liittyviä rasistisia stereotypioita minun saamelaiseksi olettamiseeni liittyy.

Mikä suomalaisen henkilön saamelaiskulttuurin tuntemuksessa on niin poikkeuksellista? Ajattelevatko kysyjät ja ihmettelijät, että saamen kieli on niin vähäarvoinen, ettei sitä kannata osata, ellei ole itse saamelainen? Eivätkö he todella ole törmänneet aiemmin Saamenmaalla asuviin tai sieltä kotoisin oleviin ei-saamelaisiin, jotka elävät osana saamelaista yhteiskuntaa? Pitäisikö minun, suomalaisen, olla jostain syystä osaamatta saamea ja harjoittaa itselleni kohtalaisen vieraita suomalaisia perinteitä, vaikka kotini on syvällä Saamenmaalla?

Toisin sanoen nämä oletukset toiseuttavat ja pienentävät saamelaisia, saamelaista kulttuuria ja luontevaa, etnisyydet ylittävää monikulttuurisuutta. Kotikyläni on Suomen valtion alueella mutta ennen kaikkea osa Saamenmaata.

Kokemukseni ei-saamelaisten kanssa kulttuurityön kontekstissa saamelaisaiheista puhumisesta ja työskentelystä ovat siis joiltain osin kummallisia, osa absurdejakin. Myönnän, että olen tullut suorastaan epäluuloiseksi saamelaisaiheista kiinnostuneita ei-saamelaisia kohtaan. Toisaalta mietin itsekin koko ajan, voinko käsitellä työssäni saamelaisaiheita tai hyödyntää kielitaitoani vai viekö se leivän saamelaisten tekijöiden suusta ja tilaa saamelaiselle taiteelle Suomessa suodusta kuvitteellisesta kiintiöstä.

Pitäisikö ei-saamelaisten sitten pelata varman päälle ja lakata pyytämästä saamelaisia tai sellaiseksi oletettuja yhteistyöhön, jottei tulisi toimittua epähuomiossa epäkunnioittavasti? Tämä olisi ehkä kaikista huonoin vaihtoehto, koska silloin mikään ei ainakaan muuttuisi. Ja saamelaisten aseman sekä Suomessa yleisesti että valtiomme alueella tapahtuvassa kulttuurielämässä nimenomaan pitää muuttua, siitä kaikki lienevät samaa mieltä.

Suomalaisten ja muiden Saamenmaalla vaikuttavien ei-saamelaisten täytyy vain opetella käymään yhdenvertaista keskustelua, vaikka se kipeän yhteisen historian takia onkin vaikeaa. Dekolonisaatio ei voi koskaan olla vain alkuperäiskansan harteilla, suomalaisten on kannettava kortensa kekoon.

Toivon, että tämä Kaltion ja Giellagas-instituutin yhteistyönä syntynyt saamelaisnumero on esimerkki suomalaisen ja saamelaisen kulttuurikentän hedelmällisestä yhteistyöstä. Ainakin hyvät merkit ovat ilmassa.