Ja Heikkilän Jaakosta tuli ihmisen sisimmän kuvaaja
Anu Kolmonen jututti valokuvaaja Jaakko Heikkilää maaliskuussa tämän retrospektiivisen näyttelyn Ja minusta tuli ihminen tiimoilta. Heikkilä kertoili enemmän ihmiseksi tulemisestaan.
Perinteikäs nukketeatterinäytelmä ei tarvi tehosteita lumotakseen
Oulun kaupunginteatteri: Taikatalvi. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 14.11.2025. K-6.
Ohjaus Merja Pöyhönen, nukkesuunnittelu Helena Markku, dramatisointi Jukka Heinänen, lavastus Veera-Maija Murtola, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Lindholm, valosuunnittelu Mika Ryynänen, maskeeraussuunnittelu Jessica Taponen.
Rooleissa Valtteri Aaltonen, Annika Aapalahti, Merja Pietilä, Annika Rokka, Henri Tuominen.
Ohjaaja Merja Pöyhösen adaptaatiossa Tove Janssonin Taikatalvesta lavalle rientävät isokokoiset muuminuket. Muumi-kirjoista Taikatalvi (1958, alk. Trollvinter 1958) edustaa Janssonin episodimaista kerrontaa. Episodimaisuus onnistuu luontevasti lastennäytelmään.
Taikatalvi alkaa marraskuusta ja päättyy huhtikuuhun. Jaksoittainen satu kertoo Muumipeikon heräämisestä kesken talviunien lumiseen Muumilaaksoon. Seurakseen hän saa Tuu-tikin, Pikku Myyn, reippailija-Hemulin sekä susisukulaisiaan etsivän Surkun.
Alkuperäisessä teoksessa Möröllä, Vilijonkalla ja Jäärouvalla on keskeinen rooli. Heitä ei lavalla nähdä. Sen sijaan sivurooleissa nähdään Muumimamma, muumien esi-isäksi paljastuva Radamsalla sekä WSOY:n alkuperäissuomennoksissa Kaunishäntäisenä oravana esitelty hahmo.
Dramaturgi Jukka Heinänen tiivistää Taikatalven taidokkaasti ja verkkaisesti eteneväksi noin tunnin ja vartin väliajattomaksi lastenteatteriksi. Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän. Alkuperäissadun jaksot toimivat luontevasti neljänä sisäisenä pienoisnäytelmänä.
Lavalla näemme yli metrisiä nukkeja, joita näyttelijät liikuttelevat nukkejen takaa raajoihin liitettyjen rimojen avulla. Nukkesuunnitelija Helena Markun muumihahmot ovat seisovine nappisilmineen ihmeellisen ilmeikkäitä. Niiden muotokieli ja väritys muistuttaa Muumilaakson tarinoiden hahmoja.
Mikittämättömät vuoropuhelut kantavat kelvosti Oulun teatterin pienessä salissa. Dialogi on säntäilemätöntä ja sisältää riittäviä tauotuksia. Säikäyttäviä elementtejä ei ole. Kaunishäntäisen oravankin hautajaiset ovat lohdulliset.
Äänisuunnitelusta ja sävellyksestä on vastannut Antti Lindholm. Hän onnistuu hahmojen teemoittamisessa eri puhaltimia hyödyntäen. Reippailija-Hemulin torvisoundi tai poikkihuilun lurittelut värittävät hyvin sadun hahmojen saapumisia tai poistumisia.
Näyttelijöiden kaatumiset ja pyrhältämiset iskuineen toimivat ensi-illassa säntillisesti. Sen sijaan näytelmään sidotut kolme laulua ovat vaatimattomia ja mitäänsanomattomia. Niistä puuttuu kertosäkeistöt ja mieleenpainuva toistuvuus. Ne jäävät höhlästi kesken, koska niiden rakenteesta puuttuu osioita. Sanoituksissa ei ole hyödynnetty Tuu-tikin laulelmia alkuperäisteoksesta – suomennokset olisivatkin aika kankeita sävellettäviksi. Kaksi lauluista tuhriintuu lavan muiden tapahtumien jalkoihin.
Viiden näyttelijän äänityöskentely muutoin kolkossa ja pienessä tilassa ilman äänentoistoa on urhea suoritus. Muumipeikon, Pikku Myyn ja reippailija-Hemulin käräktäärit lumosivat jopa aikuiset katsojansa. Ensi-illassa ei kuultu takerteluita tai liiallisia päällekkäinpuhumisia. Muutamien kohtien pitkät hiljaiset jaksot lumosivat.
Näinä rauhaisina hetkinä pääsee pälyilemään lavastaja Veera-Maija Murtolan ja valosuunnitelija Mika Ryynäsen ajatusta. Muutoinkin pienessä ja koruttomassa tilassa luotetaan pieniin nyansseihin. Pelkistetyt puut ja pahvikinokset saavat neljää värikalvoa pinnalleen. Yksinkertainen väriskaala riittää. Episodimaisuus korostuu näinkin. Kevään saapumisen tuntee silmien kautta, mutta niinpä tuntee myös Jäärouvan tuoman hyytävän pakkasen ja kangistumisen.
Näytelmä vangitsi ensi-iltayleisön penkkeihinsä. Nuoret katsojat jaksoivat vaivatta seurata seitsemänkymmentäviisiminuuttisen näytelmän, jossa tehosteita ei käytetä lainkaan ja kohtaukset ovat yllättävän pitkiä.
Ohjaaja Merja Pöyhösen ja dramaturgi Jukka Heinäsen näkemys Muumipeikon talvesta vierauden allegorioineen on konservatiivinen valinnoiltaan ja siksi toimiva, ihailtava ja kikkailematon.
Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Stereotyyppejä ruokkimatta: 2020-luvun saamelaiset rap-artistit Yungmiqu ja Jezebro
”Nuorelle sukupolvelle saamenkielisen musiikin tekeminen on luontevaa; onhan taustalla luottamus siihen, että on olemassa moderni saamelainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö.”
Saamelainen taidepuhe yksityisestä julkiseksi?
Festivaalin jälkeen luin kaksi lehtikirjoitusta tapahtumasta. Toisessa oli päädytty laatimaan kuvakollaasi festivaaleilla käytetyistä gákteista. Ei siinä, etteikö saamelaisia gáktimuoti ja […]
Kaikkea kaikkialla, koko ajan
Päätoimittaja paljasti elokuussa olevansa uupunut. Lokakuussa (jolloin hän myös vuosittain ikääntyy) hän tuntuu hieman elpyneen. Nyt hän tunnustaa pelkäävänsä muutosta.
Kannessa: Bellum sacrum
Vesa Ranta kuvasi Kalle Nurmisen teoksen ”Bellum sacrum” Oulun kuvataiteen talossa Rematerialkunstmuseum-näyttelyn avajaispäivänä.
Mielettömän hengetön epookki Seilin saaren mielettömistä ihmiskohtaloista
Kerro kaikille on tarina Seilin saarelle 1800-luvun lopulla lähetetyistä naisista. Saaristolaisepookki ei vakuuta Kaltion kriitikko Matti A. Kemiä.
Kenen Suomi näkyy apurahapäätöksissä?
Uusiutunut Taide- ja kulttuurivirasto (Kuvi) uusii tänä syksynä myös vertaisarviointijärjestelyjään. Millä tavoin uusi ”asiantuntijapankki” voi kehittää apurahojen jakamista? Jenni Turunen pohtii tätä etenkin kuvataiteen näkökulmasta.
Säämerkintöjä (kulttuuri-) ilmastonmuutoksen alla
Elsa Lankinen työskenteli lähes kaksi vuotta Kajaanin kaupunginteatterin hankkeessa ”Taidetta ei tervaa! Alueellinen esittävä taide ekologisena jälleenrakentajana”. Mitä tehtiin, minne seuraavaksi?
maasta, vitusta
”Nainen on toinen, nainen on maaemo, nainen on rivo ja yhtä luonnon kanssa.” Mustarinda-palstalla kirjoittavat elokuussa Tuuli Metsärinne ja Susse.
Salaiset taidenautinnot vesivoimalaitoksella
Ensimmäisessä esseessään Pohjoisen oopperakomppanian Vesivoimalaitokset-teossarjasta Reija Korkatti matkustaa linja-autolla Seitenoikeaan. Mitä siellä tapahtui?
Tervasta ja taiteesta…
Voiko taide toimia muutoksen ja merkityksen rakentajana, ekologisen jälleenrakennuksen ytimessä? Elsa Lankinen pohtii Kajaanin kaupunginteatterin ”Taidetta ei tervaa!” -hanketta.
.. ekologiseen jälleenrakennukseen
BIOS-tutkimusyksikön Karoliina Lummaa avaa hieman ekologisen jälleenrakennuksen käsitettä helmikuussa 2026 järjestetyn ”Taidetta ei tervaa!” -seminaarin yhteydessä.
Haapajärven rannalta, Nivalan laakeilta pelloilta Pielaveden lepikolle
Kolmen presidentin polku rakenneltiin osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkivuotta Haapajärvelle, Nivalaan ja Pielavedelle. Projektissa työskennellyt Heidi Pökkylä avaa projektin taustoja.
Taiteilijavieraita ja talonväkeä Pikisaaren polulla
Kahdeksas Oulun Pikisaaren ”Pikinen Poloku” -ympäristötaidetapahtuma oli kulttuuripääkaupunkiin sopivasti aikaisempaa kansainvälisempi. Leena Kangas kirjoittaa näyttelystä, jossa esiintyi itsekin tekijänä.
Marianne Muraalimaalarin kertomus Merikosken muraalista
Marianne Kauppilalla on tunnistettava tyyli, jota näkee etenkin Oulussa enenevissä määrin. Matti A. Kemi jututti taiteilijaa kulttuuripääkaupunkivuoden alkukesässä.
Sisar väkevä valkoinen, sisaret solidaariset siniset
Klaus Härön viimeisin ohjaustyö Hetki ennen valoa sijoittuu nykypäivän sairaalaympäristöön. Matti A. Kemi lumoutuu elokuvan arkisuudesta.
Everstiluutnantti Kuussaaren kujanjuoksu
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
Ostari on festari
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
Perämeren muuttuvat kasvot
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Kannessa: Pieni punainen metsä
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.