Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Perinteikäs nukketeatterinäytelmä ei tarvi tehosteita lumotakseen
Oulun kaupunginteatteri: Taikatalvi. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 14.11.2025. K-6.
Ohjaus Merja Pöyhönen, nukkesuunnittelu Helena Markku, dramatisointi Jukka Heinänen, lavastus Veera-Maija Murtola, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Lindholm, valosuunnittelu Mika Ryynänen, maskeeraussuunnittelu Jessica Taponen.
Rooleissa Valtteri Aaltonen, Annika Aapalahti, Merja Pietilä, Annika Rokka, Henri Tuominen.
Ohjaaja Merja Pöyhösen adaptaatiossa Tove Janssonin Taikatalvesta lavalle rientävät isokokoiset muuminuket. Muumi-kirjoista Taikatalvi (1958, alk. Trollvinter 1958) edustaa Janssonin episodimaista kerrontaa. Episodimaisuus onnistuu luontevasti lastennäytelmään.
Taikatalvi alkaa marraskuusta ja päättyy huhtikuuhun. Jaksoittainen satu kertoo Muumipeikon heräämisestä kesken talviunien lumiseen Muumilaaksoon. Seurakseen hän saa Tuu-tikin, Pikku Myyn, reippailija-Hemulin sekä susisukulaisiaan etsivän Surkun.
Alkuperäisessä teoksessa Möröllä, Vilijonkalla ja Jäärouvalla on keskeinen rooli. Heitä ei lavalla nähdä. Sen sijaan sivurooleissa nähdään Muumimamma, muumien esi-isäksi paljastuva Radamsalla sekä WSOY:n alkuperäissuomennoksissa Kaunishäntäisenä oravana esitelty hahmo.
Dramaturgi Jukka Heinänen tiivistää Taikatalven taidokkaasti ja verkkaisesti eteneväksi noin tunnin ja vartin väliajattomaksi lastenteatteriksi. Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän. Alkuperäissadun jaksot toimivat luontevasti neljänä sisäisenä pienoisnäytelmänä.
Lavalla näemme yli metrisiä nukkeja, joita näyttelijät liikuttelevat nukkejen takaa raajoihin liitettyjen rimojen avulla. Nukkesuunnitelija Helena Markun muumihahmot ovat seisovine nappisilmineen ihmeellisen ilmeikkäitä. Niiden muotokieli ja väritys muistuttaa Muumilaakson tarinoiden hahmoja.
Mikittämättömät vuoropuhelut kantavat kelvosti Oulun teatterin pienessä salissa. Dialogi on säntäilemätöntä ja sisältää riittäviä tauotuksia. Säikäyttäviä elementtejä ei ole. Kaunishäntäisen oravankin hautajaiset ovat lohdulliset.
Äänisuunnitelusta ja sävellyksestä on vastannut Antti Lindholm. Hän onnistuu hahmojen teemoittamisessa eri puhaltimia hyödyntäen. Reippailija-Hemulin torvisoundi tai poikkihuilun lurittelut värittävät hyvin sadun hahmojen saapumisia tai poistumisia.
Näyttelijöiden kaatumiset ja pyrhältämiset iskuineen toimivat ensi-illassa säntillisesti. Sen sijaan näytelmään sidotut kolme laulua ovat vaatimattomia ja mitäänsanomattomia. Niistä puuttuu kertosäkeistöt ja mieleenpainuva toistuvuus. Ne jäävät höhlästi kesken, koska niiden rakenteesta puuttuu osioita. Sanoituksissa ei ole hyödynnetty Tuu-tikin laulelmia alkuperäisteoksesta – suomennokset olisivatkin aika kankeita sävellettäviksi. Kaksi lauluista tuhriintuu lavan muiden tapahtumien jalkoihin.
Viiden näyttelijän äänityöskentely muutoin kolkossa ja pienessä tilassa ilman äänentoistoa on urhea suoritus. Muumipeikon, Pikku Myyn ja reippailija-Hemulin käräktäärit lumosivat jopa aikuiset katsojansa. Ensi-illassa ei kuultu takerteluita tai liiallisia päällekkäinpuhumisia. Muutamien kohtien pitkät hiljaiset jaksot lumosivat.
Näinä rauhaisina hetkinä pääsee pälyilemään lavastaja Veera-Maija Murtolan ja valosuunnitelija Mika Ryynäsen ajatusta. Muutoinkin pienessä ja koruttomassa tilassa luotetaan pieniin nyansseihin. Pelkistetyt puut ja pahvikinokset saavat neljää värikalvoa pinnalleen. Yksinkertainen väriskaala riittää. Episodimaisuus korostuu näinkin. Kevään saapumisen tuntee silmien kautta, mutta niinpä tuntee myös Jäärouvan tuoman hyytävän pakkasen ja kangistumisen.
Näytelmä vangitsi ensi-iltayleisön penkkeihinsä. Nuoret katsojat jaksoivat vaivatta seurata seitsemänkymmentäviisiminuuttisen näytelmän, jossa tehosteita ei käytetä lainkaan ja kohtaukset ovat yllättävän pitkiä.
Ohjaaja Merja Pöyhösen ja dramaturgi Jukka Heinäsen näkemys Muumipeikon talvesta vierauden allegorioineen on konservatiivinen valinnoiltaan ja siksi toimiva, ihailtava ja kikkailematon.
Maisemia saamelaisen nykytaiteen rinteiltä
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
European Capital of Culture: Next Stop – Elections
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferian yhteisöllinen syli on avara, innostava ja lämmin
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
Yhteinen hyvä
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Mitä kulttuuripääkaupungistani halutaan kertoa ulkomaalaisille
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Keikalta keikalle, riimistä joikuun, livđestä leu’ddiin
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Kulttuurivuoden 40 ensimmäistä päivää
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Kyllä luonto puuhun ajaa
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin palkitun Rúnar Rúnarssonin vaikuttavaa taidetta
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
Unelmat ja painajaiset kohtaavat tulevaisuuden Oulussa
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Eurooppatie 75 Välimereltä Jäämerelle
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Kannessa: Ducica
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
Tasapainottelua
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
Isäsarjan loppu
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
Romaanidebyytti luo identiteetin asetukset ja alustat uudesti
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
Metsäntutkimuksen usva ja hähmä
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
Syntipukkitalous: Omelasista nykyajan politiikkaan
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
Salmenperä tutkiskelee jälleen ihmisyyttä
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.