Juhlaruno 150 vuotta täyttävälle Oulun Lyseolle

Pieni esipuhe

Vuonna 1831 Oulun Pokkitörmälle valmistui uusi koulutalo korvaamaan yhdeksän vuotta aiemmin Oulun palossa tuhoutunutta Oulun triviaalikoulua, joka oli toiminut kaupungissa vuodesta 1682. Keisarillinen Suomen senaatti asetti 1872 uuden Koulujärjestyksen, jossa säädettiin oppikoulujen perustamisesta, ja Oulun suomalaisen lyseon toiminta alkoikin syksyllä 1874. Ensimmäisessä sisäänpääsytutkinnossa uuteen lyseoon hyväksyttiin 33 oppilasta.

Lyseo toimi aluksi M. Karhun talossa Kirkkokadulla. Oppilasmäärän kasvaessa toiminta siirtyi ensin Rantakadulle kaksikerroksiseen kivitaloon ja lopulta kesällä 1890 nykyiselle paikalleen, Pokkitörmän laajennettuun koulutaloon. Lyseon oppilasmäärä oli tuolloin jo 190.

1890 Mauno Rosendahlin aloittaessa rehtorina myös koulun nimi muuttui Oulun suomalaiseksi klassilliseksi Lyseoksi. Lyhyen ytimekkääseen Oulun lyseo -nimeen siirryttiin itsenäistymisen kuohujen laannuttua 1924.

Lukion toiminta kansainvälistyi ryminällä 1990-luvulla tietoverkon ja IB-ohjelman myötä. Lyseo oli ensimmäinen koulu Suomessa, jossa opiskelijat saivat omat sähköpostiosoitteet. Vuonna 1992 saatiin lupa opettaa International Baccalaureate (IB) Diploma -ohjelmaa suomalaisen ylioppilastutkinnon rinnalla, ja ensimmäiset IB Diploma -kandidaatit valmistuivat kesällä 1995.

Itse kävin Lyseon IB-linjan vuosina 1994–1997, jolloin ohjelmaan valittiin vuosittain 20-30 oppilasta. 2000-luvulla oppilasmäärä on kasvanut, ja nykyään IB-ohjelma toimii Myllytullissa Oulun kansainvälisessä koulussa kuitenkin osana Oulun Lyseota.

Koulun nykyisen rehtorin Mika Aallon kysellessä viime keväänä mahdollisuutta saada juhlaruno Lyseon 150-vuotisjuhlaan vastasin myöntävästi – jos sen voisi tehdä useamman äänen voimin. Lyseollahan on jo juhlavan pateettinen V.A. Koskenniemen kirjoittama 50-vuotisruno, Paavo Rintalan lähes yhtä ylevät 100- ja 120-vuotisrunot sekä Ahti Taposen jo leikillisempi ja kepeämpi 125-vuotisruno. Moniäänisyysidean saatua hyväksynnän pyysin mukaan toisen lyskan IB-alumnin Emma Hirvisalon, ja yhdessä päätimme kutsua kirjoittajiksi vielä kaksi muuta ex-iibeeläistä Pauli Tapion ja Kihwa-Endalen. 

Neljän kirjoittajan runot on kokonaisuudessa aseteltu koulunkäyntijärjestykseen, ja niitä kehystävä aluke ja lopuke ovat enimmäkseen minun muotoilemiani. 150-vuotisjuhlaan ehtivät runoa esittämään Hirvisalo ja Tapio. Kihwa-Endalen sekä oman osuuteni lukivat tämän hetken IB-lukiolainen Johannes Laakkonen ja rehtori Mika Aalto, ja alun ja lopun kertojaäänen esitti tilaisuuden juontanut äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Anne Romsi.

Oulun Lyseo on lähettänyt maailmalle ylioppilaita jo toistakymmentätuhatta. Juhlarunojen kirjoittajien määräkin nousi nyt kerralla kolmesta seitsemään.

Lähteenä käytetty verkkosivua www.ouka.fi/oulun-lyseo/historia

[Kertoja]

Mitä pitäisi taivaallisen muusan
pyytää laulamaan sataviisikymmenvuotiaasta, jolle
juhlarunoja hänen kunniakkaan elonsa aikana
jo ainakin neljin kappalein on kirjoitettu?

Kun on sanottu jo kaikki yleinen ja ylevä
jäljellä on vielä pieni yksityinen – minä –
ja kymmenentuhatta toista samanlaista,
joista jokainen on kuva Oulun lyseosta.
Emme siis pyydä säkeitä muusalta
Vaan maallisemmin muutamalta lyskan IB-lukiolaiselta.

[Paavo J. Heinonen]

Oma lyseoni alkoi silloin, kun Paavo Rintala
juhlarunossaan kadehti juhlasalin seinien nuorina kuolleita.
Itse vain toivoin, ettei koskaan enää tarvitsisi kaivertaa uusia marmoritauluja
tai muistella aina vain sotia ja tuhoja
kuten Koskenniemen Veikko, joka kolmekymmenluvulla
toi ”muistojemme juhlapöytään” ”turhat vuodet vain”
ja vanhan Paavo Ärrän lailla odotteli ”kuolon koululomaa”.
Olin jo korkeammissa kouluissa, kun viiden neljäsosavuosisadan juhlassa
Tapos-Ahti antoi säkeidensä ryskätä myös riemua:
”Ei ilman törmäystä ja törinää ole mitään
on elämä, bios, dialogi ainainen”

Niin lyskalaisetkin uudessa eurooppalaisessa ajassa törmäilivät ja törisivät
Me iibeeläiset, eliittilukion eliittiluokka,
nuoruuden hybriksessä maailman parhaita ihan kuten kaikki muutkin
ne oli normilyskalaisia jotka sunnuntaiaamuina heräilivät koulun lehtiroskiksista

Itse torkuin hyppytuntipäiväunet oppilaskunnan kellarisohvilla
Joinakin aamuina helpotin nukkumalla pommiin
Ja kerran talvella onnikoitten taikka oman sekoiluni ansiosta
myöhästyin aamun kaksoistunnilta lähes yhdeksänkymmentä minuuttia

Lyskassa sain ajatella itse, ja ehkä juuri siksi
kolmen vuoden jälkeen en tiennyt, ollako vai eikö olla
tähtitieteen taikka filosofian ylioppilas
tai olisiko toisenlainen valinta aiheuttanut toisenlaisen elämän
Mutta tässä olen, tai siis en ole, nyt,
lakkiaisia seuraavana talvena Merikosken silloilla
sattumalta kohtaamani ex-opettajan takia
joten kiitos, Andrew Barnas, siitä kaikesta
Ja TOK-risteilyllä oppilaalle tax free -myymälästä hakemastasi viskipullosta.

[Pauli Tapio]

Mistä sivistyneet ihmiset puhuvat?
He puhuvat esimerkiksi kanteleista.

Millaisia ovat sivistyneet rakennukset?
Niissä on rapatut julkisivut ja hillityt koristeaiheet.

Entä millaisiakohan ovat sivistyneet kasvit?
Ne ovat paikallisia ja ainutlaatuisia ja niiden hedelmä on monisiemeninen kota.

Mitä sitten on sivistys?
Sivistys on mielen avoimuutta.

Mitä sivistyneet ihmiset puhuvat kanteleista?
“Tulkohonpa kuulemahan”, he sanovat, “ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen.”

Jos sivistys on mielen avoimuutta, niin millä tavalla rakennus voi olla sivistynyt?
Hieman samaan tapaan kuin sivistyneen kasvin monisiemeninen kota.

Oliko esimerkiksi Paavo Rintala sivistynyt ihminen?
Oli, sillä hän osasi lukea ja hän osasi lukea Tolstoita.

Entä oliko Aaro Hellaakoski sivistynyt ihminen?
Kyllä, sillä hän ei pitänyt korviensa välistä huminaa hulluutena, ja hän tiesi, että viisaus viihtyy pikemmin pientareilla kuin keskellä tietä: ukontulikukka, ruijanesikko, tanacetum vulgare.

Jos sivistys on mielen avoimuutta, niin mikä sitten on mieli?
Mieli on väsymätön juhta, joka vetää ajatustesi kivirekeä, ja samalla se on ainoa vapaa asia koko maailmassa.

Miksi sivistyneet kasvit ovat paikallisia ja ainutlaatuisia?
Koska juuri siinä, missä ne ovat, on oikea paikka juuri niille, ja kun ne ovat kukassa, ne ovat oivalluksen kukassa, ja kun sinä näet ne, sinä et voi olla näkemättä.

Ne takovat silmäsi auki.

Mitä muuta sivistyneet ihmiset sanovat kanteleista?
No nyt he ovat ryhtyneet siteeraamaan Juteinia: “Valistus on viritetty, järki hyvä herätty, Väinämöisen kanteleita täällä tehdään”, ja niin edelleen, mutta olen kuulevinani heidän puheessaan huolestuneen sävyn.

Kerro vielä sivistyneistä rakennuksista.
Kuten siemenkota, se on kasvun ja disseminaation paikka, ja se on myös hauras.
Sen seinät ovat ihoa, sen huoneet ovat hengitystä ja sen katto ja lattia ovat kunnioitusta.

Entä mitä on mielen avoimuus?
Se on sitä, että on juuret ja että on myös kukka. 
Se on kärsivällisen hyväksynnän ja oivaltavan vapauden liitto.
Se on sitä, että on kiviset seinät, joita vasten viilentää selkäänsä,
että on riittävästi ikkunoita ja loputtomasti aikaa
ja korvan takana aina yksi ylimääräinen gaudeamus.

[Emma Hirvisalo]

Lyseolaisuutta soviteltiin meidän päälle 
kuin takkia, tiukkaan kudottua 
hyve-etiikkaa: 
Oliko jatkuva teen lipittäminen lyseolaiselle sopivaa? Ainainen kortinpeluu?
Nukkua aamutunnit ja heti kun oli syönyt lounaan, kiirehtiä kotiin?
Oliko sopivaa oksentaa suullisen kuulustelun jälkeen roskikseen?
Sopivaa tulla lauantaisin kertaamaan ja niellä kiitollisena 
opettajan tarjoama burana?
Sopivaa tajuta, että jokaisessa organismissa 
piilee orgasmi? Sanoa se ääneen? 

Luulla, että jossain oli maailma kuin juhlat 
ja me päästäis sinne kohta, kuha vaan eka selvittäis
tästä pompöösistä tuulikaapista.

Kiitos niiden lauantaiden, me osattiin jo kassavirtalaskelmat,
ja kuviteltiin jylhät yliopistot, 
joiden nurmikoilla kohta juotais kahvia 
pahvimukeista.

Ja kaiken yllä soi Keatsin To Autumn ulkomuistista, sen tavut 
rukousnauhan helmiä, joita
  For summer has o’er-brimm’d their clammy cells
    sormet niistä unelmista tahmeena.

Ja nyt vaan toivon,

et näissä lokakuun 
nopeissa käsissä
oppis pois eläimestä 
joka odottaa syöttöä
 kuin lyöntiä.
 Noukkii sirpaleet
 pieneen pussiin, sielun.

Tai kuin sillä viimeisellä matikantunnilla 
jolla kaikki oli vielä kirkasta,
laskis mikä riittää, kun eihän mikään
(koboltti, samettiruusut, rohtuneet huulet)
 ja miten riittäis 
  isoja lusikoita kaikille 
  niiden välähdykset öihin.

Ja ku kaljamat vihdoin häviää asfaltille, 
ja paljastuu ruostetta ja viiscenttisiä, 
kauhtuneita kuitteja kuin täydempinä muttei enää tekstistä
 vois vaihteeksi olla väärässä
 ja lohduttaa itseään. 

  Antaa nilkkojen kastua krookuksiin ja huokauksiin,
  klorofyllin öiseen kajahteluun!

Vois istuttaa puita, kuten Haavikko kirjoittaa
(vaikka ei Haavikko Lyskaa tunne),
enkä nyt puhu puupeltoa
vaan siimeksiä, joiden hitaat heitot 
  tulee maantiellä vastaan, 
  ne tulee  vielä vastaan 
  jollekin muulle
  ku mulle.
  Se ei haittaa.

[Kihwa-Endale]

My neighbour is a humming structure of aged yellows
— an invitation or rejection

At night I peer into your windows
The halls are at a standstill,
and I have no voice to sing into the empty space

It is a long wait until the bus stop delivers a familiar cacophony
A symphony of excitement and dread
— of paths intertwining

The tail of summer is longer than usual, but the leaves are ready to fall
Another beginning awaits you like a chapter that is waiting for its reader

Not all luxuries feel like weight being lifted off your shoulders
Sometimes it is a lesson that is hard to learn;

A bittersweetness of a friendship that blooms while another is lost
A bit of procrastination and a failed test

Think of these years as you would a dandelion’s breath
Carried by a breeze, marking every spot it lands on
Another beginning awaits

Some days may feel longer than others
It may feel silly to spend your days
studying things you plan to forget, but

you are still blessed with this luxury,
on the other side of town, or globe lies another fate
there is someone who would gladly trade with your seat

— to be a little carefree about after-school activities
And wandering with friends down the cobbled street
to find something greasy to eat

The roads you take, and know by heart
will not be the same as the ones i took and learned by heart
but the morning fog that ushers in the day moves the same
and these walls of aged yellow will carry the memory of our sound,
our voices when we first started to tell our own stories
Finding our way in and out of adulthood,
figuring out who we are and who we will become

[Kertoja]

Koulu on valtava rihmasto, ikäänsä iäkkäämpi, ja rakennus
Pokkitörmällä vain sen itioemä, alma mater boletus
pesäkkeitä, jalkoja ja lakkeja, Kansankadulla, Kasarminkadulla, Tyrnävällä,
   Sotkamossa saakka

Ja tässä tämä meidän sieniemomme törröttää kuivana sittenkin, kun
Pokkitörmä on taas saari
kymmenettuhannet käytävillä leijailleet itiöt
   enää painaumina portaiden askelmissa
ja kaikuina avaruuden pimeydessä
soivat yhä itiö-Aaron säkeet ihmiselle, ihmiskunnalle:
 ”Kai sinäkin loastas ylenet kerran.
 Saat itse mitata, minkäverran.”