Pentti Järvelin: Pölykola. Yst. terv. Pent. Järv. 2024.
”Laitoin Kuuhullun kasetin uudestaan soimaan. Sen kaunis haikeus sopii olotilaan, jonka veljeni tapaaminen jätti. Sisarukseni ja vanhempani asuvat puolisoineen kaikki etelässä enkä tapaa heitä kovinkaan usein. Alan ikävöidä heitä vasta silloin kun tapaamme, varsinkin jos he käyvät luonamme Oulussa. Heidän lähdettyään pois välimatka näyttäytyy pitkänä ja Oulu yksinäisenä.
Maahan jäänyt lumi valaisee maisemaa. Aamulenkillä jää rahisee kärryn renkaiden alla, syvemmät lätäköt ovat sulia, matalissa pinta riitteessä. Eläinten yölliset kulkemiset ovat luettavissa jäljistä. Pitääkin jo tänään suojata pihamme omana-, kirsikka-, luumu- ja päärynäpuut jäniksiltä. Ja vaihtaa Annan pyörään talvirenkaat, jatkaa autotallin siivoamista, asentaa uusi lämpöpatteri lapsen huoneeseen, kylvettää lapsi ja tehdä muistilista hänen uni- ja ruoka-aikatauluistaan – olen huomenna ensimmäistä kertaa yksin lapsen kanssa aamusta iltapäivään. Uskon pärjääväni aivan hyvin.”
Ote lokakuun kahdeksannen päivän aamulta tiivistää Pentti Järvelinin (s. 1987) kyvyn sanallistaa 24 viikon pituinen, arjentäytteinen isyysvapaa. Päivittäin säntillisesti kirjatut pörssisähkön noteeraukset sekä aamukuuntelussa olleet C-kasetit sulautuvat kiherryttäviin arjen huomioihin, syvälliseen itsetutkisteluun sekä vaikkapa oululaisen skeittikulttuurin dokumentointiin.
Matti Klingen (1936–2023) kaltaisesta, ylävireisestä eurooppalaisen intellegenssin rappeutumista käsittelevästä päiväkirjaesseestä ollaan liu’uttu rauhallisen varmasti erään toppilalaisen omakotitalon lattian pinnalle. Sieltä käsin vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa selkärappeuman riivaama Järvelin mittailee talonsa ilmankosteuden kautta omia tuntemuksiaan isyyteen.
Järvelinin jäsentäminen on tehokasta, lennokasta ja sisällöltään kuluneen skedetrukin kaltaisesti tärähtänyttä ja omalaatuista. Aiempaa elämisen pöhköyttään ja sanataiteellistamista Järvelin hyödynsi esikoisnovelliteoksessaan Kelmukansi (2022) – omakustanne sekin.
Järvelinin henkilökohtaisen elämän rullaaminen kitinöittä eteneväksi tekstiksi onnistuu, koska hän ei sorru liioitteluun, kerskailuun tai jälkiselittelyyn. Hänen tempauksensa ja osallistuminen erilaisiin seurueisiin mahdollistaa lukuisia havaintotasoja. Noin 170 vuorokauden aikana Järvelin tavallaan suorittaa monenlaista aina kansalaisaktivismista erilaisiin harrasteisiin ja puuhasteluihin. Monisyinen, aktiivinen elämä antaa vastapainon muuten kellontarkkaa toistuvuutta kumpuavalle vauva-arjelle.
Jos kipuilua isyysvapaa-arkeen ilmaantuu, ainahan järvelinmäisesti jooga-asentoja voi nimetä uudelleen tai kysyä esikoislapsen varjolla ihmisten ikiä, jotta olisi vielä enemmän arjen pyörteitä ihmeteltävänä.
Päivittäin kirjatut, keskimäärin puolentoista liuskan mittaiset pyörteet listaantuvat erikoisten asioiden sarjoina. Alkuun kerrotaan aamun soitossa ollut C-kasetti, päivän sen hetkinen pituus Oulussa sekä pohjoismaisen sähköpörssin noteeraus. Antti Hyryn Uunin kaltainen toistuvuus katkeaakin onneksemme tähän. Neljäsataasivuisessa teoksessa kohti ensimmäistä ikävuottaan porhaltavan taaperon kehitys tarjoaa primaarina juonentasona kiehtovia havaintoja. Lisätasoja seuraa vaikkapa Hiukkavaaran skeittihallin kävijämäärien tilastoinnista tai tulipesien kuukausittaisista täyttömääristä. Tässä kerrottuna seikat vaikuttavat banaaleilta ja vulgaareilta, Järvelinin kertomana suorastaan lumoavilta.
Teoksen altruismi savuaa lukijansa sisälle, ja hän pummaa Järvelinin arkea tupakan tavoin sivu sivulta. Kirjoittajan arkeen jää salakavalasti koukkuun. Järvelinkin kamppailee arjessaan ja parahtelee nikotiini- ja sokeriaddiktioistaan. Toisinaan hänkin pummaa arkeensa savukkeen ja kertoo näistä kerroista häpeilemättömästi, mutta myös itselleen reflektoiden.
Miksikään self-help-oppaaksi teoksesta ei ole, koska Järvelin ei tuputa kyseenalaistuksia tai vastauksia. Ja jos hän sortuukin muutaman pyhäpäivän merkinnän saarnaamaan, senkin hän tekee maanläheisesti polkien satulan selästä tai pötkötellen.
Omakustanteen sisältö ei rönsyile. Taitto kohtaa selkeydellään sisällön, virheitä ei löydy. Teos on muutoin kepeää luettavaa, mutta pienen pieni maininta on tehtävä erikoisesta fontin valinnasta ja tiheästä rivivälistä. Fontin pienen koon toki ymmärrän tekstimassan sanelemana – onhan pehmeäkantinen, 400-sivuinen nide jo kestävyytensä rajoilla – mutta mitäpä jos taitossa puolityhjiä sivuja oltaisiin karsittu tiivistämällä ja lisätty luettavuutta rivivälillä?
Oletin teosta aloittaessani tekstilajin hitaasti muuntautuvan: että väsymys ja aivosumu tekisivät tepposensa, ympäröivän havannointi kilpistyisi tai teoksesta tulisi konstruktioltaan monotoninen. Kirjailija itsekin pohtii moista teoksen päätteeksi. Omakustantanteena kai teoksen vahvuus onkin, että se on kasvanut omiin mittoihinsa hiukan kuin itsestään ja vahingossa, vailla pakottavia kustannustoiminnan vaateita.
Ja täsmälleen kuten kirjailija ja hänen jälkeläisensä monimerkityksellisesti 24 viikon aikana kasvavatkin, Järvelinkin on pärjännyt omakustantamisellaan versomaan hienon ajankuvan 2020-luvun arjesta kasvukipuineen.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Kaltio ry on käynnistänyt pienkeräyksen 80-vuotisjuhlatilaisuuksien rahoittamiseksi. Keräyslupanumero on RA/2025/181 ja keräystili FI25 5741 4020 1806 54. Lue jutusta lisää keräyksestä.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
”Mielenosoittamisoikeus, kuten mikä tahansa muukin oikeus, voidaan myös menettää. Siksi sen toteutumista tulee seurata, tarkastella ja uudelleenarvioida.” Rovaniemeläinen lukiolainen Minea Kaippio kirjoittaa mielipiteenvapaudesta.
”Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ’Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!'” Matti A. Kemi katseli Pirjo Honkasalon viimeisimmän fiktioelokuvan.
Apartheid-valtioita on ennen Israeliakin pysäytetty boikottien avulla.
”Oli varhmaan tarkotus ette sain vastaani haasteita. Mie tarkotan ette, jos kirjailija lähtee stipentireissule, niin onnea oon se, ette jotaki tapahtuu. Mutta tällä kertaa tapahtumia oli aika monta.”
”Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti!”
Jenni Kinnusen kolumni.
”Kesällä Kuttura täyttyy elämästä, kun kylässä syntyneet palaavat jälkeläisineen tutuille laitumille. Tulemme pääskysten lailla, löydämme armaat asuinsijat, rakkaat rannat. Otamme vastaan, mitä kotikylän kesä tarjoaa.”
”Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla”, toteaa Matti A. Kemi 28.3.2025 ensi-iltansa saaneesta, Teemu Nikin ohjamaamasta elokuvasta 100 litraa sahtia.
Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen viettivät kolme kuukautta residenssissä New Yorkissa. Kaltion palstalla he haastattelevat Red Hookin Pioneer Works -kulttuurikeskuksen julkaisutoiminnan johtajaa.
Lölä Florina Vlasenko writes about TaideTurvapaikka, a community art project started at Oulu refugee center in 2023. The article is published in Finnish translation in the printed Kaltio 1–2/2025.
Meänkielen kirjeenvaihtajamme Linnea Huhta pohtii tällä kertaa olemassaoloaan digitaalisessa maailmanpiirissä.
Vuoden 2025 helmikuun viikonloppuina Oulussa oli mahdollista tutustua thangkoihin Galleria 33:n tiloissa. Thangkat ovat keskeinen osa Tiibetin kulttuuria sekä tiibetinbuddhalaista harjoitusta.
”Omakustanne on hykerryttävä ja sisällöltään yllättävän valistava teos matkailusta, eurooppalaisuudesta sekä senegalilaisen kulttuurista.”
