Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Tekele Productions: Elämä on juhla. 101 min. Ensi-ilta 3.9.2025. K12
Ohjaus ja käsikirjoitus Ulla Heikkilä, kuvaus Sari Aaltonen, lavastussuunnittelu Juha-Matti Toppinen, pukusuunnittelu Roosa Marttiini, maskeeraussuunnittelu Kaisu Hölttä, leikkaus Hanna Kuirinlahti, äänisuunnittelu Arttu Hokkanen, sävellys Matti Ahopelto.
Rooleissa Pirjo Lonka, Aamu Milonoff, Jani Volanen, Bruno Baer, Jussi Vatanen, Ulla Tapaninen, Tommi Eronen, Pia Andersson, Ada Pesso.
Ulla Heikkilän (s. 1989) toista kokopitkää markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”. Ilmeisesti tekstin laatinut tiedottaja on ollut heikosti perehtynyt sanoittamaansa elokuvaan. Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Sen sijaan kehuja elokuva ansaitsee.
Heikkilän esikoisohjaus Eden (2020) jäi historiankirjoihin sillä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Heikkilä oli tuotoksen valmistuessa vain 31-vuotias. Tuolloin nuorisoelokuva sijoittui rippileirille. Sen pääosissa nähtiin muun muassa Aamu Milonoff ja Bruno Baer, leikkaajana Hanna Kuirinlahti. Sivuosassa vilahti Satu Tuuli Karhu. Tämän jälkeen Heikkilä ohjasi televisiotuotantoja. Näistä mainittakoon Eroja ja sovintoja (2023) sekä nuortensarja Luusereiden tuotantokausi vuodelta 2022.
Esikoispitkän tavoin Heikkilä luottaa Elämä on juhlassa näyttelijöiden Milonoff ja Baer lisäksi leikkaaja-Kuirinlahteen. Vaikka Satu Tuuli Karhua valkokankaalla ei tällä kertaa nähdäkään, vastaa hän kiiteltävästi näyttelijävalmentamisesta.
Elokuvan roolitus on nimittäin sanalla sanoen hieno. Sisältä kuolleita ihmisparkoja esittävät tosielämänkin pariskunta Pirjo Lonka ja Jani Volanen. Alkoholisoitunutta, höppänää isoäitiä esittää pitkästä aikaa valkokankaalla näyttäytyvä Ulla Tapaninen. Lipevänä ja itsekeskeisenä hurmurina keikailee Tommi Eronen.
Kuten Eden, myös Elämä on juhla sijoittuu syrjäiseen ja suljettuun tilaan. Keskikesän juhlaa juhlitaan idyllisessä Nauvossa. Näennäisen ilokkuuden ja riehakkuuden sijaan valkokankaalla nähdään kulisseja ylläpitäviä henkilöhahmoja.
Konkurssin tehnyt ravintoloitsijapariskunta Eerola (Lonka ja Volanen) kamppailevat kuolleen parisuhteensa kanssa. Pariskunnan lapset Selma (Milonoff) ja Eeva (Ada Pesso) pyristelevät irti Volasen ja Lonkan lohduttomasta pysähtyneisyydestä. Milonoffin esittämä Selma saa pienen valonpilkahduksen saarelle saapuvan Artun (Baer) kautta. Baerin esittämä lohduttomuus ilmenee hänen isänsä kautta: alkoholisoitunut entinen Idols-tähti Samppa (Jussi Vatanen) yrittää ylläpitää entistä menestystään.
Syrjähyppyjä tehdään, päihteitä hyödynnetään ja kaikilla tuntuu menevän heikosti. Juhannus sentään tuo elokuvaan keskikesän värikkyyttä, vaikka kaikilla elokuvan henkilöillä on väritöntä ja päämäärätöntä.
Lohduton, rasitteinen, paikoin jopa klaustrofobinen yhteiselo kulissien kanssa on alusta alkaen väkinäinen tragedia. Kolhiintuneet ihmiset yrittävät juhlia suomenruotsalaista keskikesän idylliä. Kaikessa paistaa kuitenkin välikekuvien kaltainen rakeisuus, epätarkkuus ja rajoittunut kuvasuhde.
Heikkilän käsikirjoituksen väljyys alleviivaa saaren ja ihmisten pysähtyneisyyttä onnistuneesti. Jani Volasen esittämä katatoninen ihmisraunio kivittynein ilmein kavahduttaa. Pirjo Longan kireäilmeinen hymyily ja Aamu Milonoffin passiivis-aggressiivinen äyskintä alleviivaavat epätoivoa.
Sataan minuuttiin elokuvassa tapahtuu vähänlaisesti juonenkäänteitä. Elokuva ei kuitenkaan seisahdu, vaan sen melankolia kantaa onnistuneen roolituksen kautta. Ada Pesson ja Aamu Milonoffin sisaruussuhteen välittömyys ansaitsee kiitoksensa, samoin Lonkan ja Volasen keskinäinen kyräily ja kyllästyneisyys. Näytteleminen pysyy hillittynä ja uskottavana.
Harvakseltaan soiva Mozartin ”Requiem” mustavalkoistaa entisestään muutoin mukamas värikylläistä kulissia. Lopputekstien aikana kajahtava Anneli Saariston ”La Dolce Vita” on katkeraa kalkkia elokuvalle, jonka nimi on Elämä on juhla.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Ulla Heikkilän työ on ihmissuhdedraamana mestarillinen. Sen sisäismaailman kaihoisuus sisäisine kuolemineen on ihailtavan eksistentiaalinen. Sääli vain, että elokuvaa markkinoidaan virheellisesti huumorilla. Ilmeisesti kotimaiselle yleisölle tragedia on edelleen liian vieras sana houkuttelemaan elokuvateatteriin.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.