Solar Filmsin nostalgiapaahdetta

Markus Selinin luotsaama Solar Films juhlii vuodelle 2025 30-vuotisjuhlataivaltaan. Häjyt 2 on Solar Filmsin 30-vuotisjuhlaelokuva. Aleksi Mäkelän vuonna 1999 ohjaamaan Häjyihin jatko-osa on löyhä, mutta kaksi näyttelijää aiemmasta tuotoksesta ovat sentään mukana: Samuli Edelmann ja Sari Havas.

Jatko-osan yhtäläisyydet aiempaan ovat vähäiset. Uusi sukupolvi Kauhavalla on vaihtanut lestinheiton ryyni- ja kukkakaupitteluun. Vankilastapaluun jälkeinen arki on jälleen karua, ja menneisyyden varjot kalvaavat jälleen kaverusten keskinäisiä välejä. Teemoissa korostuvat kavaltaminen ja erilainen selviytymiskamppailu.

Jatko-osan pääosissa nähdään roolinsa kelvosti hoitavat Joel Hirvonen ja Linda Wiklund. Vastinpariksi säätökauppoihin saadaan jäykästi ja maneereihin nojaava Severi Saarinen. Siinä missä Hirvosen ja Wiklundin näytteleminen soljuu, Saarinen läpiesittää kireää rengasliikkeen bulvaania, jonka näyttelytyöskentely on pitkälti kolmen ilmeen toistamista.

Häjyjen ensimmäinen osa millenniumin kynnyksellä oli tapaus. Se tavoitti tuolloin peräti 330 000 katsojaa teatterilevityksessä. Ohjaaja Aleksi Mäkelä vastaa molemmista Häjyistä, ja hänen rinnallaan nähdään niin Solar Filmsin kuin Mäkelän vakiokuvaaja Pini Hellstedt. Jatko-osa on toteutukseltaan äänityöskentelyä lukuun ottamatta virheetön. Ikään kuin vanhana perisyntinä 2000-luvun vaihteen Solar Filmsin elokuviin alun dialogi on epäselvää ja jää elokuvan alkumetreillä sekavan taustaäänityksen jalkoihin.

Sivurooleista mainittakoon Ilkka Heiskasen ruttaantunut ja kähisevä, epämääräistä kukka- ja hautausliikettä pyörittävä kehäraakki. Samuli Edelmann piristää damilaisena dillikkana elokuvaa lopputunnin. Sari Havas on nainen paikallaan kaitsemaan poikansa Konsta Karhun (Hirvonen) ongelmavyyhtiä.

Elokuvan juonellisuus on ensimmäisen tunnin verkkainen. Alustus on rautalangasta väännettyä. Toisella tunnilla elokuva saa vyyhteensä näpäkän vireen, mutta avainkäänteitä alleviivataan ihan vain sen varmistamiseksi, ettei yhdellekään katsojalle jäisi epätietoisia kysymyksiä juonenkäänteistä.

Alkuteksteistä lähtien Aleksi Bardyn alkuperäiskäsikirjoitukselle annetaan tunnustus ennen jatko-osan varsinaista käsikirjoittajaa Petja Lähdettä. Jopa pressinäytöksen jälkeen jaetussa lentolehtisessä Lähteen rooli käsikirjoituksessa on häivytetty poikkeuksellisesti viimeiseksi tekijälistauksessa. Viriää kysymys, miksi näin epäortodoksiseen ratkaisuun on lopulta päädytty…

Lähde onnistuu tekemään vajaan kahden tunnin elokuvassa trillerimäisen puolituntisen, mikä pelastaa elokuvaa juoneltaan keskinkertaiseksi. Näyttelijöiden työ on kannatella hitaasti kehittyvän draaman kaaren alku. Elokuvan viimeisen vartin olisi voinut jopa jättää juonen kannalta pois ja jättää cliffhanger tulevaa kolmatta osaa ajatellen – ihan just in case, ettei lypsävää lehmää turhaan tapettaisi.

Hirvosen esittämä Konsta, Wiklundin Terhi ja Saarisen Jalo ovat kolmikoksi yllättävän tasoiteltu ja siistitty versio ykkösosan veijarikaksikkoon verraten. Pilleri- ja kampekaupassa olisi aineksia kovavauhtisempaan ja kikkailevampaan juonenkehittelyyn, mutta ensimmäinen tunti nyt hiissaillaan ja jumitetaan kotikutoisesti.

Kuten alkukohtauksien väkinäinen ja töksähtelevä murteen vääntäminen pohojolaasittain, myöskään elokuvan juonnellistaminen ei suju. Katkonaiset langanjämät harsoontuvat ja ovat ensimmäisen puoliskon aikana välillä kutojiltaan hukassa näyttelemisen ohessa myös käsikirjoituksen puolesta.

Elokuvan keriminen ja karstaaminen punaiseksi langaksi vaatii ihmeen paljon kehräämistä. Napakkuus 2000-luvun vaihteen elokuvaan verraten on vähäistä. Mutta kuten sanottua, neljännes elokuvan juonenkuljetuksesta sujahtaa rukissaan vyyhdeksi. Siitä kiitos Jussi Murikan hahmolle, jota Edelmann esittää.

Onnistumisiakin elokuva tarjoaa: Pini Hellstedtin kameratyöskentely on edelleen Mäkelän seurassa harmonista ja toisinaan elokuvamaisesti kutkuttelevaa. Kalle Chydenius onnistuu keskinkertaisesti elokuvasävellyksellään. Aiempaa teemamusiikkia hyödynnetään järkevästi, ja elokuvassa kuullaan vain kaksi kappalevalintaa: Eppujen ”Murheellisten laulujen maa” sekä Pate Mustajärven lopputeksteihin tulkitsema singlelohkaisu ”Pahaa verta”.

Elokuvan tummanpuhuva miljöö heinälatoineen ja ränsistyneine rakennuksineen on paikkavalintana onnistunut. Ihmistenvälinen jännittyneisyys ja hektiset tapahtumat aseineen ovat siloiteltuja, mutta riittävän jäytääviä ja mässäilemättömyydellään hyvin luotuja kohokohtia.

Varesta, Kummeleita ja Levottomia sarjoina tuottaneen Solar Filmsin juhlaelokuva herättää muutaman aiheellisen kysymyksen. Ensiksi: juhlaelokuvaksi valittiin siis jotain nostalgista ja menestynyttä, mutta mikä sai ohjaaja Aleksi Mäkelän sitoutumaan juuri tähän Edelmannin ja Juha Veijosen veijarimaiseen kulttiklassikoon uudelleen? Miksi tärvellä jotain onnistunutta? Miksi tyytyä keskinkertaiseen käsikirjoitukseen?

Toiseksi: jos ja kun Häjyt on vuoden kärkikolmikossa katsojatilastoissa, mitä muuta Markus Selinin ja talousvaikeuksista toiseen kamppaillut Solar Films seuraavaksi nostaa nostalgiahuumassa näyttämölle? Pahat pojat (2003), Paha maa (2005) tai Valkoinen kaupunki (2006) tällaista tuskin tarjoavat. Myöskään Matti Nykäsestä kertova Matti (2006) ei juuri tarjoa haudankaivuumeininkiä jatko-osalle. Sen sijaan Levottomat-elokuvasarja voisi tulla kysymykseen, jos Solar Films uskaltaisi käsitellä seksuaalisuutta 2020-luvun vapautuneessa hengessä ilman panssaroituja maskuliinisuuksiaan tai kapearoolisia naishahmojaan.

Jääköön Solar Filmsin jatko-osakokeilualttius tähän. Puolitiehen tässäkin jäädään, mutta siihen Solar Filmsin elokuvissa 30-vuotistaipaleella on totuttu. Jokin siinä Solar Filmsin valkokankaalle tarjoamassa paahteessa tuntuu katsojia houkuttelevan, oli kokonaisuutta tai onnistumisia tarjolla tai ei. Liekö nostalgia vaiko pakkomarkkinointi menestyksen tae vielä 2020-luvulla?