Hannu Kankaanpää: Alaviitteet. 47 s. Kulttuurivihkot 2024.
Hannu Kankaanpää (1954) on karheiden todellisuuksien runoilija, jonka tuotannossa elämän rähjäisyys, risaisuus ja rikkinäisyys ilmentävät aikaa jokaisessa ihmisessä. Ei suinkaan Kankaanpään runous ole synkkää ja ilotonta, se on heittäytyvää sukupolvien kirkasta lyriikkaa, jossa lapsen silmät tuikkivat tulevaisuutta ja dementoituvat vanhukset viestivät yhä uudelleen elämää.
Kankaanpään uusin kokoelma Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi. Muistoa enempää ei kenestäkään jää jäljelle. Ruotsalainen Carl Michael Bellman (1740–1795) on inspiroinut Kankaanpäätä elämän iloista ja katoavaisuudesta. Elämästä ei ole otettava irti iloa, koska sen takaisin saaminen voi olla vaikeaa. Kankaanpää muistuttaa ihmisen valtuuksista pienin mutta vaikuttavin äänenpainoin.
Runolla on myös valtaa. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Valta on monimuotista: yhteiskunnallista, eettistä, esteettistä, arvottavaa, mielipiteisiin vaikuttavaa, mutta myös näkymätöntä. Runoilijalla on oma missionsa vallankäyttäjänä. Sanojen pitää antaa virrata. Sanat syöksyvät ja syöksevät kaikkiin niihin sfääreihin, joissa emme eksistoi. Vihapuheen voiman tiedämme, ja siksi kirjailijan on oltava toisen maailman asialla.
Kankaanpää ottaa kantaa Ukrainassa riehuvaan julmaan sotaan vaikuttavasti:
Timantti maalishangella
verinen sirpale, kyynel
kirkkaampi kuin aurinko
varuillaan pysyvä toivo.
Ihminen on sirpale. Vielä satakieli kohotta raunioista huilunsa heleän. Vielä lapsen silmissä tuikkivat uuden elämän siemenet.
Kankaanpää on runoudessaan niukkailmeinen, aforistinen ja akvarellimainen. Vähin sanoin hän maalaa teoksensa, kutoo lujan verkon, johon ajatus kietoutuu avaralla tavalla. Sana on hänelle tila, jota hän ei halua täyttää, ainoastaan leijailla ja tarkkailla varovasti. Pimeys voi olla valoisa, varjoton yö. Kosminen heijastus säkenöi Kankaanpään runoissa maailman ontoksi tilaksi, jossa ”pelon kanssa kahden/ meistä on moneksi.”
Pessimistikin Kankaanpää on välillä, sillä maailma ympärillä on kuoleman talo. Kuinka pitkä onkaan taivallus vapauteen. Runolla ainoastaan voi nähdä kauas uhkien alla. Unelmat ovat kangastuksia. Kankaanpäällä on agenda tilanteen korjaamiseksi. Hän heittäytyy täysillä reparoijaksi myös humoristisin elkein: ”Ensin syödään/ kukkakaalia/ josta syntyy kakkakuulia/ sitten mennään/ pian potalle/ pyllistetään rotalle.”
Sääliksi käyvät rikkaat Kankaanpään puntarissa, sillä heiltä, vain heiltä puuttuu niin paljon:
isompi asunto uudempi auto
ylemmät suhteet ikikultaus
kaukaa tilatulle kruunulle
eikä kaikkea saa rahalla
vaikka sitä olisi liikaa
ja verotkin vituttavat.
Varsinkin marraskuun alun medioita seuratessa. Köyhät meillä on aina keskellämme, mutta rikkaista ei puhu kukaan mitään. Jokainen saa olla sitä mieltä, mitä haluaa – paitsi köyhät. Kankaanpää vie ajattelunsa runoissaan filosofiaksi paikoin häikäisevällä tavalla.
Tosiasioista Kankaanpää kirjoittaa, Sirkka Turkan (1939–2021) tavoin. Turkkaan hän tukeutuu liittäessään tosiasiat maisemiin. Itsenäinen ajattelu on runoilijalle moraalinen lähtökohta. Epätoivo on ainoa lohduttaja. Kun Albert Camus ja komisario Maigret kohtaavat Seinen rannalla, syntyy keskustelu syvällisellä tasolla:
Poltin tässä piipullisen
murahti komisario. Entäs itse? Kirjoitin yhden
sivullisen, vastasi Camus ja jatkoi päin ruttoa.
Niin yksinkertaista elämä voi olla jos on ollakseen.
Varsinainen agenda on löydettävissä itse itsestä itsenään: ”oikeus laskea kahteen/ ilman kolmatta”. Sen Kankaanpää tekee terävästi, kirkkaasti.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
