Uuvuttava Nälkävuosi kadottaa teränsä aistiärsykkeiden välkkeeseen

Oulun teatterin Nälkävuosi on piinaavaa teatteria. Oxi Koskelainen on sovittanut Aki Ollikaisen palkitun romaanin miltei kolmetuntiseksi scifispektaakkeliksi. Kertovan perusteatterin lisäksi tai sijaan näemme performanssia, installaatiota ja loputtoman määrän monologeja kertojaäänen johdattamana.

Ollikaisen Nälkävuosi sijoittuu Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofin aikaan. Oululaislähtöinen Koskelainen nostaa yllättävän vähän käsitellyn aiheen teatterin lavalle merkillisellä tavalla.

Dystopiassa eletään epämääräistä vuotta 20X6. Suomessa on puhjennut ensimmäinen kansallinen vesikriisi, kun kyberhyökkäys on saastuttanut kaiken pohjaveden sekä kasteluvesijärjestelmän. Valtaa pitää fasistisia tunnuksia käyttävä sininen koalitio.

Kuten kaikissa yhteiskunnallisissa kriiseissä, valtaapitävillä ja menestyneillä menee hyvin. Nälkävuosina köyhät kuolevat tai joutuvat kerjuulle.

Marja (Annika Aapajalahti) joutuu lähtemään lastensa kanssa matkalle kohti parempaa aikaa ja paikkaa. Matkalla kohdataan joukko rikkaita ja köyhiä – surkeita ja ahneita ihmisiä tai niiden rippeitä.

Matka ei ole Marjalle ja lapsille helppo. Sitä se ei ole katsojallekaan.

Teatteria uuden tekniikan varjoissa

Oxi Koskelaista ei voi syyttää kunnianhimon puutteesta. Näytelmä on toteutettu isolla kädellä ja katsojaa säästämättä. Nälkävuosi on mukana eurooppalaisessa ACuTe-innovaatiohankkeessa, jonka tarkoitus on mullistaa teatterin ja esitystaiteen tuotanto uuden teknologian avulla.

Ajatuksessa ei ole mitään vikaa, ja kehittyäkseen teatterin pitää olla jossakin historian vaiheessa kokeellista. Ehkä perinteisessä kerronnassa on kuitenkin jotakin hyvää.

Teatteri ei ole nollasummapeliä, jossa uuden elementin tuominen lavalle olisi välttämättä muualta pois. Nyt näyttelijäohjaus jää päälle vyöryvän visuaalisuuden jalkoihin. Näyttelijät jäävät ihan konkreettisestikin valotulituksen varjoihin, sillä heitä ei ole valaistu juuri lainkaan kaikissa kohtauksissa.

Toteutus on innovatiivinen ja uudenlainen. Läpinäkyviin verhoihin ja liikuteltaville eri muotoisille kankaille heijastetaan kaunista kuvavirtaa. Puiden ja loppumattoman lumisateen lisäksi parhaimmillaan kuvilla myös kerrotaan jotakin: esimerkiksi verhoja pitkin putoilevat veriset ihmisrääsyt tai -roskat on toteutettu hienosti.

Myös Autuas Ukkosen suunnittelemat puvut ovat hienoja rääsyistä avaruusajan toppavaatteisiin. Nälkävuosi on kieltämättä visuaalisesti hienoa katsottavaa, mutta merkityksiä on vaikea löytää.

Osa kerronnan ratkaisuista tuntuu kummallisilta ja käsittämättömiltä. Oulun teatterin pienen näyttämön sisääntuloparvea on käytetty usein innovatiivisesti. Nälkävuodessa Senaattorin (Jaana Kahra) pitkä monologi kuuluu ensin jostakin kaukaa. Tarkkaavainen katsoja huomaa, että parvelta erottuu hahmo. Parven alle kärrätään ihme rakkine, joka laskee senaattorin pimeässä hitaasti lavalle monologin jatkuessa. Kun senaattori viimein pääsee valoihin, jään vain ihmettelemään toteutuksen pointtia.

Uuvuttavaa kerrontaa

Ensimmäinen puoliaika kestää lähes kaksi tuntia, mutta tuntuu paljon pidemmältä. Kerronta on toteutettu pääosin loputtomasti toisiaan seuraavista monologeista. Kohtausten jälkeen lava välillä tyhjenee ja seuraava kohtaus, yleensä monologi, alkaa.

Tarinaa ja samalla Ollikaisen romaanin omituisen hienoa kieltä tuo esille kertoja. Joose Mikkonen lukee tekstiä sujuvasti, mutta taustalta kuuluva kertojaääni ei ole järin inspiroivaa teatteria.

Alkuteoksen lukeminen etukäteen olisi varmasti auttanut ymmärtämistä. Mieli rakentaa yhteyksiä, merkityksiä ja tarinoita sinnekin, missä niitä ei ole. Kirjan luettuani ymmärrän näytelmän uudella tavalla.

Puolentoista tunnin hämmennyksen jälkeen alkaa taas uusi monologi. Tekee mieli lähteä katsomaan Anna Erikssonin elokuvaa.

Ajatus harhailee vuosia sitten Kiasmassa näkemääni videoteokseen. Teoksessa ryhmälle keilahallista tuttuja keiloja on piirretty ilmeet. Keilat alkavat värähdellä rytmikkäästi ja heiluvat kiihtyvään tahtiin. Vauhti kasvaa villiksi, keilat törmäilevät toisiinsa ja kaatuvat yksi kerrallaan. Videon jälkeen ihmiset istuivat hiljaa, katselivat toisiaan kulmiaan kohotellen ja purskahtivat yhteiseen nauruun.

Teos oli hämmentävä, hauska, rytmikäs, ytimekäs ja siinä oli eri katsojille useita erilaisia tarinoita. Mikä tärkeintä, se oli myös katsojille yhteinen jaettu kokemus.

Nälkävuosi olisi kaivannut kaikkea edellistä. Nyt näytelmä etäännyttää pituudellaan ja tosikolla otteellaan. Katsojan uuvuttaminen ei voi olla tehokeino näinkään vaikeita aiheita käsiteltäessä.

Ajankohtaisia teemoja

Näytelmän teemat resonoivat nykyajan koventuneisiin arvoihin ja räikeään eriarvoistumiseen. Sanoma tuodaan esiin tyylikkään hienovaraisesti. Nälkävuosi luottaa tunnelmaansa, ei saarnaa tai tyrkytä.

Yllättäen ja kontekstoimatta Ruuni (Annina Rokka) havahduttaa ja huutaa: ”Minä olen muunsukupuolinen!” Oliko ohjaajalta vaadittu queer-näkökulma mukaan, jonka hän toteutti ilmaan hyppäävällä huutomerkillä?

Tyylikästä tai ei, Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi. Näytelmästä voi lukea halutessaan kritiikkiä oikeistolaista kurjistamispolitiikkaa ja eriarvoistumista kohtaan. Valtion velalla rakennettava hyperluuppijunakin tuo mieleen Petteri Orpon tunnin junan.

Aurinko nousee aina lopulta

Toinen puoliaika on huomattavasti ensimmäistä dynaamisempi. Näytelmässä kuullaan useita onnistuneesti valittuja biisejä, jotka tarjoavat katsojalle pieniä lepohetkiä. Pariisin kevät ilahduttaa loppupuolella ja kuvastossakin lumen sulaminen tuo toivoa.

Tunnelma on jo vapautunut, kun Rammsteinin ”Sonnen” lähtölaskenta alkaa. Aurinko on nousemassa ja näytelmä päättymässä. Loppu on hieno, ja hymyilen ensimmäistä kertaa kolmeen tuntiin.