Kategoriat

Vain väsymyksestä johtuvaa

Varsinkin väsyneenä minut valtaa nostalginen olo.

Se tuntuu oikeastaan hyvältä, sillä nostalgia on hienoa sana. Sitä käyttävät aikuiset, kypsät ihmiset, joilla on elämänkatsomusta ja perspektiiviä. Sellainen minäkin haluan olla. Ikäni puolesta olen kuitenkin siinä maastossa, jossa nostalgiset ajatukset pitää kuitata huumorilla, mielellään vähän sarkastisen kuivakkaasti naurahtaen.

Minulla nostalgia tuntuu aivokapasiteetin häiriintyneeltä tilalta, jossa mikään tässä ajassa oleva ei liiku mutta menneisyys tunkeutuu liki. Joskus karkaan sitä tunnetta katsomalla hauskoja kotivideoita. Joskus se taas on hetki, jolloin jään tuijottamaan koivikkoa ja mieleni näkee siinä pellon ja alan miettiä, miten kova työ pellon raivaamisessa on ollut, miten loppumaton viljanpuinti on lopulta loppunut ja miten kukaan (isäni) onkaan kehdannut pyllistää sille loppumattomalle työlle ja istuttaa maahan koivuntaimet.

Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti! Mikään maanmittauslaitoksen pdf-tuloste ei koskaan voisi korvata tuota hienoa paperia. Se oli tärkeä. Se oli kaunis. Vuosiluku oli 1851.

Aluksi en osannut hahmottaa, mistä paperissa oli kyse, sillä teksti oli ruotsinkielistä ja värillisen karttapiirustustuksen pohjoinen oli lännessä ja etelä idässä. Järven tuttu muoto oli kupsahtanut kumoon ja dokumentin oikeasta reunasta oli kadonnut pala. Eteläpuolen rajat olivat kadonneet, mutta muuten kaikki oli siinä missä aina on ollut. Ajattelin, että nyt hengitän, mutta en oikein uskaltanut. Pelkäsin, että rasvaiset sormeni tekevät paperille peruuttamattoman tuhotyön eikä kukaan enää koskaan näe sitä ja todista, että tässä me olemme olleet ja tässä me olemme nyt.

En usko, että senkistä löytynyt rekisteriote on vanhin esine, jota olen käsitellyt. Monet soittimet ja jokunen kirjakin voi olla vanhempaa perua. Tutkimatta on myös eräs pieni rasia, jonka kannessa on uskomattoman tarkka miniatyyrimaalaus. Vanha Raamattukin löytyy ja omenapuu 1800-luvulta. Makuuhuoneen lattialla on arkku, jonka kanteen on maalattu vuosiluku 1842. Epäilen, että se voi olla väärennetty jotenkin. Äitini on kova korjailemaan asioita oman etunsa mukaisesti.

Jostain syystä hiutunut paperi tuntui näitä esineitä arvokkaammalta. Miksi, mietiskelin, kun tuijotin pellolle kasvanutta, ensi talvena harvennettavaa koivikkoa. Oliko paperi arvokas siksi, että se selvästi oli todistus, jossa tilalla oli nimi (lähes sama kuin nykyään: tein terminologisen virheen pari vuotta sitten) ja rajat (lähes samat kuin nykyään: tiesin sukulaiset, joille palstoja oli aikoinaan lohkottu)?

Kaiken sen ajan ja virallisten kielten ja valtiomuodon ja sotien ja omenapuun ja pellon ja koivikon ja kuolleiden rakkaiden takana maa oli edelleen sama.

Siihen ajatukseen nostalgia iski. Minua alkoi itkettää. Valinnat, riidat, sovinnot, tuskat, nautinnot, sairaus, kuolema, kärsimys, onni, ilo, nauru, lapsuus, vanhuus, työ, arki, raadanta, tanssi, laulu, vitsit, paikatut villasukat ja kutittavat pellavapaidat vilisivät edessäni, enkä halunnut koskaan enää palata nykymaailmaan. Mitä turhuutta. Mitä tyhmyyttä. Kaikki kadonnut, eikä mitään takeita tulevasta. Koetan jättää jälkeni historiaan, joka ei jälkeäni kaipaa. Siellä on jo liuta muita unohtuneita jälkiä. Enkä minä ole sen kummempi. Minäkin katoan.

En osaa pukea sanoiksi tätä asiaa. Tuntuu vaikealta kirjoittaa kuolemasta ja pysyvyydestä, kun pitäisi olla kuolemattoman pystyväinen, ainakin jaksaa olla. Ja saako edes sanoa ääneen, että koivikkoa tuijotellessa miettii kuolemaa? Se kuulostaa masentavalta eikä kannusta tulevaisuudenuskoon, joka kuitenkin pitää maailman liikkeessä. Miksi itken menneisyyttä, kun voisin vain mennä kohti tulevaisuutta?

Nostalgia, pah. Tämä olo johtuu ehdottomasti vain väsymyksestä. Tai laskuhumalasta.

Kaltio – Kirja-arvio

Perämeren muuttuvat kasvot

4/2026

”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.

  • Helki Kallio