Juoksevia poroja, istuvia ihmisiä
Tapani Rantala: Kaikki on ollut mahdollista – teoksia eri kausilta
Kemin taidemuseo 7.6.–9.8.2025
Kemin taidemuseon näyttely kesällä 2025 esittelee pohjoissuomalaisen taidemaalari Tapani Rantalan (1934–2022) laajaa tuotantoa. Näyttely tuo esiin Rantalan vuosikymmeniä kestäneen uran eri vaiheita, ja mukana on myös harvemmin nähtyjä varhaisteoksia.
Matka lappilaiseksi taiteilijaksi
Tapani Rantala syntyi Ylitornion Pessalompolossa. Hän opiskeli Rauman seminaarissa ja toimi elämänsä aikana muun muassa opettajana Mikkelissä sekä lavastajana ja näyttelijänä 1960-luvulla Tampereella. Hän muutti myöhemmin takaisin Lappiin ja työskenteli taidemaalarina pääosin Lapissa 1980-luvun alusta alkaen.
Rantala aloitti uransa abstrakteilla ja kantaa ottavilla teoksilla 1960-luvun vaihteessa, ja hänet tunnetaan erityisesti Lapin luontoa ja ihmisiä kuvaavista realistisista maalauksista sekä fantasiaa ja realismia yhdistävästä ilmaisustaan.
Muotokuvien maalaaminen oli Rantalalle keskeistä, ja maalauksia syntyi runsaasti niin taiteilijalle tutuista ihmisistä kuin julkisuuden henkilöistä. Lisäksi Rantala teki tilaustöitä; hänen teoksiaan on esillä julkisissa ja yritysten tiloissa eri puolilla Lappia. Kemin taidemuseoon on saatu lainaksi Rantalan teoksia eri tahoilta, muun muassa useilta yksityishenkilöiltä.
Tapani Rantalan abstrakteissa teoksissa (”Abstraktio”; 1966, 1967, 1968, 1969 ja 1969) huomio kiinnittyy värien käyttöön ja tietynlaiseen vapauteen. Abstraktioiden vieressä omakuva ”Souda vapauteen” (1968) katsoo katsojaan osuvasti värien ja liikkeen keskeltä. Abstrakteissa töissä on keveyttä, vaikka värit ovat paikoin vahvoja, jopa synkkiä.
Soutu värien vapauteen
Rantalan poliittisissa ja kantaa ottavissa töissä värit tuovat voimaa, mutta luovat kuviin myös pehmeyttä, kuten teoksessa ”Osara on puhunut” (1969). ”Hukkuva poro (Lokka-Porttipahta)” (1971) on saanut kuvan tueksi tekstilainauksen nykyään jo lakkautetusta sanomalehdestä Pohjolan Sanomista. Katsoja peilaa poliittisia töitä nykyaikaan. Mikä on muuttunut, onko mikään?
Rantala opiskeli 1970-luvulla taidemaalausta Leningradin Repin-instituutissa Neuvostoliitossa. Repin-instituutin aikaiset henkilökuvat ovat realistisia ihmisasetelmia. Rantalan myöhemmissäkin ihmiskuvauksissa ja muotokuvissa on jähmeyttä, ihmiset ovat enemmän päitä kuin vartaloita, aikaan pysähtyneitä silmiä ja katseita.
Rantalan maisemamaalaukset ovat parhaimmillaan viitteellistä, pehmeää ilmaisua, jossa katsojan on kevyt kulkea paikasta toiseen. ”Talviaurinko Pessalompolossa” (1970–71) tai ”Jokimaisema Torniosta” (1983) kutsuvat katsojaa ihmettelemään avautuvaa maisemaa.
Näyttely tarjoaa mahdollisuuden tutustua myös Rantalan ihmisiä tarkasteleviin lyijykynätutkielmiin ja -piirustuksiin.
Alkuja, loppuja – ja liikettä
Tapani Rantalan teoksista koottu näyttely on saanut nimekseen Kaikki on ollut mahdollista. Näyttelyn nimi on avartuva – asioiden on mahdollista toteutua –, mutta samalla se viittaa menneeseen ja jonkin päättymiseen.
Lähdin näyttelyyn hiukan varautunein ajatuksin. Olisiko Rantalan näyttely staattinen, olisiko pääpaino Lappi-aiheissa ja muotokuvissa? Näyttelyn monipuolisuus ja vaihtelevuus yllättävät myönteisesti.
Näyttelyn teosrunsauden lisäksi vaihtelevuutta tuovat muutamasta taulusta koostuvat teemakokonaisuudet sekä teosten keskinäinen asettelu. Katsojalle on toisaalta haaste, toisaalta helpotus, kun työt seinillä muodostavat maisemien, muotokuvien ja abstraktien töiden kirjavan kokonaisuuden. Abstraktit teokset ja värimaailmat muotokuvamaalausten ympärillä luovat näyttelyyn mielenkiintoista kontrastia. Erityyppiset kuvat vievät tunnelmasta toiseen, ja katsoja saa mahdollisuuden milloin lepuuttaa katsettaan kuvissa, milloin tarkentaa katsettaan töiden yksityiskohtiin.
Näyttelykierros päättyy teokseen ”Pohjantähden alla” (1975). Näyttelyvieras kokee lopuksi pysähtymisen ja päättymisen tunnelmia, kuin jokin ei olisi enää mahdollista. Ajatukset jäävät kuitenkin väreihin ja keveyteen. Näyttelyn tarina jatkuu vielä.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
