Vesien äärellä

Oululainen Jenni Räinä on aiemmissa teoksissaan esimerkiksi tutustunut sivukylien elämään ja kuvannut luonnossa liikkuvia naisia. Veden ajat -tietokirjan keskiössä ovat teoksen nimen mukaisesti vesi, maisema ja aika.

Teoksessa kuljetaan erilaisten vesien äärellä. Etsitään kadonneita lähteitä, surraan padottuja jokia ja kivistä perattuja koskia, käyskennellään purojen varsilla. Huomiota saavat myös kaukaiset, aikoja sitten väistyneet vedet. Muinaisrannan kiviröykkiöillä – hiidenkiukailla – kirjoittaja pohtii kuolemaa, hautaamista ja katoavaisuutta sekä kuvittelee kivikauden ihmisten elämää.

Hienosti tulee sidotuksi mukaan myös Räinän henkilökohtainen menetys, isän kuolema. Viittaukset isään, hänen kertomuksiinsa ja hänen kanssaan koettuihin hetkiin konkretisoivat oivallisesti ajan kulkua.

Teoksesta käy hyvin selväksi, miten luonnossa kaikki kietoutuu yhteen. Hakkuut esimerkiksi vaikuttavat pohjaveteen, ja turvamaiden ojitus on yhteydessä vesien tummumiseen. Yksi Räinän tapaamista asiantuntijoista, purotutkija Mari Annala muistuttaakin, että vedet ovat koko luonnon mittari. ”Jos vedet voivat hyvin, kaikki on hyvin.”

Läpileikkaavana ydinkysymyksenä tuntuu teoksessa olevan se, miten ihminen on saattanut luonnon ja samalla itsensä tähän jamaan, jossa nyt ollaan. Työkaluksi käsittämättömän käsittämiseen Räinä esittelee niin sanotun liukuvien perustasojen käsitteen, joka sopii erinomaisesti kuvaamaan hitaita muutoksia.

Kyse on siitä, että ihminen kasvaa pitämään normaalina tietynlaisia asiantiloja. Meistä esimerkiksi ”normaali metsä” on tasamittaista, nuorehkoa talousmetsää, sillä sitä olemme tottuneet näkemään. Jos ympärillä kasvaisi monimuotoista luonnonmetsää, se määrittäisi perustason.

Tottuminen ja sopeutuminen on tietysti ihmismielen ominaisuus. Yhtä aikaa vahvuus ja heikkous. Räinä mainitsee Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen, jossa havaittiin, että ihmiset tottuvat poikkeussäihin 2–8 vuoden aikana. Äkilliset järkytykset, niin sanotut ”opettavaiset hetket” saattavat hetkeksi innostaa muutokseen, mutta yleensä hetket menevät liian nopeasti ohi.

Lisää pysäyttävää pohdittavaa tulee vastaan Räinän haastatteleman pitkän linjan luonnonsuojelijan Mauri Huhtalan puheissa. Hän nostaa esiin Geologian tutkimuskeskuksen julkaiseman tutkimuksen, jonka mukaan maailman mineraalivarat ovat liian pienet, jotta ne riittäisivät fossiilittomaan energiaan pohjautuvan infrastruktuurin rakentamiseen. ”Mitä tekemistä vihreydellä ja kestävällä kehityksellä voi olla siirtymässä, joka perustuu valtavaan energian tuhlaukseen ja uusiutumattomien luonnonvarojen ryöstökäyttöön”, Huhtala miettii.

Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan. Suru ja haikeus, mutta toisaalta myös ymmärrys pöljiä ratkaisuja ja valintoja tekevää ihmiskuntaa kohtaan on voimakkaasti läsnä.

Lempeää, aavistuksen alakuloista tunnelmaa luovat teokseen myös valokuvat, jotka ovat pääosin Teija Soinin ottamia. Ensin kuvat tuntuivat mustavalkoisuudessaan jotenkin epämääräisiltä ja vaikeasti lähestyttäviltä, ja huomasin ikävöiväni värejä, vaikkapa purometsän rehevää vihreää tai alkutalven merenrannan hillittyjä sävyjä. Vähitellen aloin kuitenkin nähdä kuvissa yhteyttä tekstiin ja lopulta ajattomat, mustavalkoiset kuvat tuntuivatkin sopivan ajan kerroksellisuudesta, menneistä maisemista ja kadotetusta luonnosta kertovaan teokseen kerrassaan erinomaisesti.

Pidän myös siitä, että niissä parissa kuvassa, jossa ihminen ylipäänsä näkyy, hän sulautuu tyylikkäästi osaksi luontoa. Ehkä juuri mustavalkoisuus auttaa häivyttämään ihmishahmon ja häntä ympäröivän maiseman rajaa.

Veden ajat on teos, johon kannattaa uppoutua useammankin kerran. Lukijasta riippuu, mitkä yksityiskohdat nousevat milloinkin esiin, mutta varmaa on se, että joka kerralla kirjoittajan huolellisesti valitsemat sanat jäävät väreilemään mieleen pitkäksi aikaa.