Puhdas tuulivoima ja likaiset saamelaiset

Eurooppalaisella puhtaus­käsityksellä on likainen historia

Aloitetaan mielikuvaharjoituksella: minkälainen mielikuva mieleesi piirtyy, kun ajattelet tuulivoimaa? Näetkö valkoisia tuuliturbiineja laakealla vihreällä alueella? Tai kenties meren, jonka kaukaisessa horisontissa futuristiset myllyt pyörivät hiljalleen? Kenties muistelet elokuvateatterissa ennen filmiä näytettyä mainosta, jossa pehmeä ääni kertoo uusiutuvan energian mahdollisuuksista, jotka eivät saastuta ilmaa, vettä tai maaperää. Mainosta säestää motivoiva musiikki, lapset nauravat ja smaragdinvihreät nummet säteilevät henkien nurkan takaa häämöttävää tulevaisuutta, jonka fossiilivapaa energia on pelastanut ympäristökriisiltä. Vihreä, puhdas, päästötön, uusiutuva energia.

Tuulivoimateollisuus on onnistunut tavoitteessaan. Nopea googlaus hakusanalla ”tuulivoima” aukaisee näytölleni kuvia tuuliturbiineista perifeerisissä ympäristöissä: kaukaisilla nummilla, saaristossa, meren horisontissa tai kesäisillä metsäalueilla. Kuvastossa kuitenkin toistuu maisemien lisäksi toinen yhdistävä tekijä: kuvista puuttuvat ihmiset. Tulevaisuuden sähköä kuluttavat yhteiskunnat löytyvät ainoastaan kaupungeista. Periferiasta ihmisiä on turha etsiä.

Kaukana suurista kaupungeista, Saamenmaalla, tuulivoiman todellisuus ei ole mielikuvien täyttämää. Tuulivoima ei ole yhtä kuin lupaus pelastetusta tulevaisuudesta vaan painajainen, josta ei pysty heräämään. Ruotsissa ja Norjassa saamelaisten elo on viime vuosina ollut jatkuvaa taistelua tuulimyllyjä vastaan: taistelua, jota käydään kokonaisen kansan kulttuurista ja elämästä itsestään.

Tuuliteollisuudelle olennainen infrastruktuuri – tieverkostot, sähkölinjat ja niin edelleen – halkovat ikiaikaisia laidunalueita, häiritsevät porojen laidunkiertoa ja tuhoavat luontaiselinkeinoille kuten marjastukselle, metsästykselle sekä käsityömateriaalien keruulle elintärkeitä maita. Elämää uhkaava katastrofi saavutti eräänlaisen kliimaksin lokakuussa 2021, kun Norjan korkein oikeus päätti Fosen Vind -yhtiön tuulivoimapuistojen rikkovan saamelaisten kansainvälisiä ihmisoikeuksia harjoittaa omaa kulttuuriaan. Tuulivoimayhtiöt eivät tuomiosta tunnu hätkähtäneen – viime vuosina myös suomalaisomisteinen energiayhtiö St1 on edistänyt suunnitelmaansa rakentaa tuulivoimateollisuusalue Rásttigáisán alueelle, joka on yksi Euroopan viimeisistä rakentamattomista suurtunturialueista.

Ympäristötrauma tuhoaa omanarvontunnon

Saamelaisten ja teollisen maankäytön välillä on pitkä ja kivulias historia. Ylisukupolviset ympäristötraumat ovat johtaneet monissa perheissä ja yhteisöissä kielen ja kulttuurin katkeamiseen, minunkin perheessäni. Suomessa toisen maailmansodan jälkeinen energiantarve johti 1960-luvun lopulla Euroopan suurimpien säännöstelyaltaiden Lokan ja Porttipahdan rakentamiseen. ”Tekoveden” alle hukutettiin Euroopan suurin aapasuo Posoaapa ja viisi saamelaiskylää. Yli viisisataa saamelaista ja suomalaista pakotettiin jättämään kotinsa nousevien vesien alle.

Áddjáni eli isoisäni ja hänen perheensä oli yksi näistä muuttamaan pakotetuista. Trauma oman kodin ja maiden tuhosta oli niin musertava, ettei isoisäni nähnyt saamelaisilla tulevaisuutta. Sukumme äidinkieli pohjoissaame katkesi lopullisesti häneen, eikä siirtynyt perheessäni enää eteenpäin. Poromerkkinsä hän vaihtoi moottoripyörään.

Lukuisat historialliset esimerkit maan ja luonnonresurssien valtataisteluista ovat konkreettinen todiste pohjoismaisesta poliittisesta ylivallasta, joka marginalisoi saamelaiset yhteiskunnan ulkopuolelle jättäen yhteisöt toistuvasti ulos päätöstenteon pöydistä vastoin kansainvälisesti säädettyjä oikeuksia. Koloniaalisen vallan taustalla piilee ajatus siitä, että valtiot tietävät saamelaisia paremmin tehokkaasta luonnonresurssien hyödyntämisestä.

Tämä sama poliittinen ylivalta strategisesti marginalisoitua saamenkansaa vastaan on jälleen uusi historiallinen kerros pohjoismaisessa saamelaisten sulauttamis- eli assimilaatiopolitiikassa. Norjassa assimilaatio oli aggressiivisempaa, mustaa valkoisella niin laillisilla kuin hallinnollisillakin tasoilla. Suomessa sulauttamispolitiikka on ollut vaivihkaisempaa mutta silti yhtä todellista. Sotien jälkeen perustetuissa asuntoloissa pienet saamelaislapset piestiin ja manipuloitiin uskomaan, että saamelaisuus on jotain suomalaisuutta alempiarvoisempaa, primitiivistä ja ei-toivottua. Jotain likaista.

Assimilaatio ei kuitenkaan onnistunut. Me olemme täällä edelleen. Ja niin vuosikymmenestä toiseen lukuisat maankäyttöhankkeet kohtaavat tiellään aina saman ”ongelman”: saamelaiset. Oli kyse sitten kaivosteollisuudesta, vesivoimasta, tuulivoimasta, junaradoista tai huoltovarmuuden varmistamisen vaatimasta infrastruktuurista, luonnonresurssien ja maiden riistoa oikeutetaan kansallisen edun tai vihreän siirtymän välttämättömyyden diskursseilla.

Likaista politiikkaa – rotubiologiasta maaoikeuksiin

Palataan ajassa kauas 1600-luvulle. Eurooppalainen maail-man-valloitus, orjakauppa ja siirtomaavalta rakensivat maailmankuvan ja mentaliteetin, joiden aikalaiskirjoitukset – esimerkiksi matkakirjallisuus – perustivat 1800-luvulla pohjan rotututkimukselle, fyysiselle antropologialle ja myöhemmin 1900-luvulla vakiintuneelle radikaalimmalle ja rasistisemmalle rotubiologialle. Monet oppineet ja luonnontieteilijät eivät välttämättä koskaan tavanneet ihmisryhmiä, joita he luokittelivat.

Jo varhain saamelaisten rodullistamisen alkuaikoina on pohjoismaisilla valtioilla ollut poliittinen pyrkimys todistaa saamelaisten alempiarvoisuus, olivat metodeina sitten tuberkuloositutkimukset tai kallojen mittaukset. Eurooppalainen arjalaisteoria korosti ”vaaleiden” germaanirotujen rotupuhtautta vastakohtanaan ”tummat” sekarodut kuten saamelaiset. Nationalismin nousun ja kansallisvaltioiden muodostumisen aikaan pohjoismaisella eliitillä oli hätä tehdä ero oman rotupuhtauden ja alempiarvoisten rotujen välille.

”Kulttuurikansojen” ja ”luonnonkansojen” eroavaisuuksien korostamisella oli myös poliittiset pyrkimyksensä, sillä pohjoisten luonnonresurssien hallinnoinnin jättäminen nomadisille saamelaisille oli silkka mahdottomuus. Luonnonresurssien tehokkaampi käyttö kokonaisten kansakuntien yhteisen hyvän edistämiseksi oli tietoinen poliittinen pyrkimys, joka edellytti saamelaisten maaoikeuksien systemaattisen romuttamisen.

Saamelaisuuden puhdistus

1900-luvun Suomessa yksi tunnetuimmista pohjoisen asiantuntijoista oli helsinkiläinen professori J. E. Rosberg. Hänen metodinsa poikkesivat monista muista historioitsijoista, asiantuntijoista ja tutkijoista, joiden saamelaiskuva saattoi perustua rotututkimuksen aikakauden stereotypioihin, kollegoiden tietoihin ja ennakkoluuloihin sekä kirjallisuudesta ja tiedotusvälineistä omaksuttuihin näkemyksiin. Rosberg matkusti itse Saamenmaalle tekemään fyysisen antropologian tutkimusta, ja hänen monisäikeinen tutkimuksensa käsitteli muun muassa asutushistoriaa, väestötilastoja, saamelaisten tapoja ja elinkeinoja.

1900-luvun alussa monet pohjoisen asiantuntijat kuten Rosberg ja kirkkoherra Aukusti Koivisto kirjoittivat saamelaisten hygieniasta. Koivisto kuvaili Lapin taloudellisten olojen kehittämistä pohtivan komitean mietinnössä saamelaisia elintavoiltaan epäsiisteiksi ja heidän asumuksiaan likaisiksi. Koiviston mukaan likaa, täitä ja kirppuja oli kaikkialla, eikä huoneita ja vaatteita pesty riittävän usein. Asumukset, poronnahkaiset vaatteet, happamat ruoka-aineet ja lika haisivat tutkijoiden nenään pahoilta.

Rosbergin selonteoissa taas oli nähtävissä hänen kiinnostuksensa rotututkimukseen: hän ei pelkästään arvostellut saamelaisten siisteyttä pitäen likaisuutta heille ominaisena ilmiönä, vaan tutki myös saamelaisyhteisön sisäistä rotupuhtautta sekä muun muassa elintapojen, ruokavalion ja ravinnonlaadun vaikutusta saamelaisten pituuteen. Tuloksenaan Rosberg totesi saamelaisten pituuden riippuvan enemmän rodusta kuin ympäristöstä.

Vuonna 1904 Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys perusti Inariin Riutulan lastenkodin. Lastenkotiin saapuneet saamelaislapset pestiin ja heidän hiuksensa kerittiin, ja heidät opetettiin hygieniaan ja siisteyteen. Tiina Saukko kirjoitti tutkimuksessa Riutulan lastenkoti ja saamelaislasten suomalaistaminen Inarissa 1900-luvun alussa (2012), miten NNKY:n toiminta muistutti ulkomailla tehtyä kristillistä lähetystyötä. Myös kuvaukset saamelaisista olivat samanlaisia kuin ulkolähetystyön näkemykset pakanakansoista.

Puhtauskäsitykset ristiriidassa

1900-luvulla ”Lapin asiantuntijat”, tutkijat, antropologit, kirkkoherrat ja muut virkamiehet kirjoittivat selontekoja ja raportteja saamelaisten likaisuudesta ja hygienian puutteesta. Likaisuuden tuomitseva katse tuli aina yhteisön ulkopuolelta.

Mielenkiintoista on kuitenkin tarkastella ja verrata aikalaiskuvauksia saamelaisyhteisön omiin näkemyksiin. Ensimmäinen saamelainen kirjailija Johan Turi kuvailee vuonna 1910 ilmestyneessä teoksessa Muittalus Sámiid Birra – Kertomus saamelaisista Jukkasjärven saamelaisten elämää: vuotuiskiertoa, jutaamista, elintapoja, maailmankatsomusta sekä arkisia ja hengellisiä käytänteitä monilajisessa ympäristössä. Turin kertomukset paljastavat täysin toisenlaisen todellisuuden 1900-luvun saamelaisten elämästä.

Turi kuvailee kirjassaan hyvin tarkasti saamelaisten järjestäytyneisyyttä jutaamisessa, kesäpaikoissa ja talvikylissä. Jokaisella esineellä on tarkasti mietitty oma paikkansa ahkioissa ja raidoissa: ensimmäinen on ajoahkio, toinen lasten ja pentujen, kolmas on astioille, neljäs vuodevaatteille ja viides kotapuille. Raidoissa kuljetetaan hienoja kirkkovaatteita sekä ruokaa: kalaa ja jauhoja, kahvia, voita, kuivalihaa. Jutaamisen yhteydessä talvikylään saavuttaessa jokaisella on oma tehtävänsä: miehet paimentavat porot ja korjaavat ahkiot, ja naiset purkavat ja ryhtyvät huoltamaan tavaroita. Kulkiessa kastuneet, rähjääntyneet tai revenneet vaatteet korjataan.

Poroa teurastaessa leuku tulee hioa kodassa teräväksi ja puhdistaa perusteellisesti, jotta poro kuolee teurastaessa heti. Poron nylkemisen jälkeen veri kerätään talteen eläimen mahalaukkuun, joka pestään puhtaaksi vedellä tai pohjalumella. Teurastamisen jälkeen naiset puhdistavat suolet kodassa.

Turi on tarkka myös lapsen pesemisessä synnytyksen jälkeen. Vauvan syntyessä lapsi tulee pestä kolme kertaa päivässä, kolmen päivän ikäisenä kahdesti päivässä ja viikon vanhana kerran päivässä. Hänellä on myös näkemyksensä saamelaisten ulkonäköön ja siisteyteen: Turin mukaan jotkut saamelaiset eivät pese kasvojaan ja ovat tummia, koska ovat aina säiden armoilla tuulessa ja auringossa sekä nuotioiden ja savukotien tulien savun keskellä. Poronnahka käy hänen mukaansa pahanhajuiseksi kastuessaan, jos sisna ei kuivu kunnolla. Kuvailuissaan Turi myös paheksuu epäsiistejä saamelaisia, jos he eivät vaihda vaatteitaan tullessaan kokouspaikkoihin tai taloihin.

Turin kuvausten perusteella saamelaisten puhtauskäsitykset perustuvat todellisuuteen, joka on jaettu muiden olevien kuten maahisten, haltijoiden ja staalojen kanssa. Jouluaattona pihan siivoaminen on erityisen tärkeää, sillä sotkuisuus ja lasten mekastaminen voivat suututtaa staalon ja yllyttää sen kaappaamaan lapset. On tärkeää myös siivota risut polttopuiden hakkuupölkyn vierestä, ettei staalon raito tartu oksiin kiinni. Kotaan täytyy myös varata staalolle vettä; jos vettä ei ole muistettu, voi staalo suuttua ja imaista joltakulta aivot päästä.

Eivätkö saamelaiset sittenkään olleet likaisia, epähygieenisiä ja vailla ymmärrystä järjestäytyneestä elämästä? Turin kuvaukset paljastavat saamelaisten oman todellisuuden, joka on räikeässä ristiriidassa ajan asiantuntijoiden, antropologien ja kirkkoherrojen kuvausten kanssa.

Tieteenalojen esimerkit osoittavat, että eurooppalaiset ajatukset rotujen kulttuurisesta hierarkiasta toimivat jalustana monille laajoille saamelaiskulttuuria koskeville päätelmille. Myöhemmin 1900-luvulla nämä päätelmät yhdessä rotututkimuksen kanssa vaikuttivat merkittävästi saamelaisista muodostuvaan julkiseen mielikuvaan, joka levisi laajalti matkakuvauksissa, oppikirjoissa, lehdistössä ja kaunokirjallisuudessa. Mielikuvilla on katsottu olleen arvaamattoman suuri merkitys.

Matkustetaan ajassa 1970-luvun Suomen pohjoiseen. Vuonna 1977 Kalervo Uuttu eli ”Uuttu-Kalle” kehitti saksalaista turistiryhmää varten uuden matkailutuotteen, ”Lapin kasteen”. Uuttu-Kalle pukeutui saamenpukua mukailevaan rooliasuun ja nokesi kasvonsa likaiseksi. 1980- ja 90-luvuilla suomalaisia viihdyttivät Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan juopottelevat, likaiset, huonohampaiset saamelaiset sketsihahmot Naima-Aslak ja Soikhiapää. Vielä vuonna 2015 Suomen valtion virallinen matkailunedistäjä Visit Finland mainosti Suomea mainoksella ”100 Days of Polar Night”, jossa suomalaiset näyttelijät tanssivat laavussa tulen ympärillä feikkigákteissa ja naamat likaiseksi noettuina. Viihdeteollisuuden ja matkailualan voidaan katsoa toisintaneen rotututkimuksen aikakauden saamelaisten rasistisia stereotypioita vahvistaen ”likaisen lappalaisen” arkkityyppiä.

Lian ja hygienian diskursseilla on satojen vuosien ajan oikeutettu eurooppalaista ylivaltaa ja perusteltu rotuerottelua ”kulttuurikansojen” ja ”luonnonkansojen” välille. Tämä dikotomia ei näyttäydy pelkästään rotujen ominaisuuksien eroavaisuuksina vaan myös poliittisessa valtapelissä ja saamelaisten järjestelmällisessä sulauttamisessa. Saamelaisten oma järjestäytyneisyys – kuin myös siidajärjestelmään pohjautunut poliittinen järjestelmä – ohitettiin täysin, sillä saamelaiset eivät täyttäneet eurosentristä käsitystä sivistyksestä: saamelaiset eivät olleet rakentaneet kaupunkeja, käyneet sotia tai omanneet kirjallista historiaa. ”Kuljeskelevien lappalaisten kiertelyä”, eli tosiasiassa järjestelmällistä vuotuiskiertoa ei myöskään nähty järjestäytyneenä yhteiskuntana. Tällä perusteella sivistyksen ja valistuksen keinoin saamelaiskulttuurille ominaiset elementit, maailmankatsomus, elintavat ja järjestelmät pyrittiin tuhoamaan uskonnon, asuntolakoulujen, lakien ja politiikan voimin.

Puhtaan energian todellinen hinta

Miten tämä kaikki siis liittyy tuulivoimaan? Kun seuraavan kerran näet ”puhdasta” tuulivoimaa esittelevän kiiltävän mainoksen bussipysäkillä tai elokuvateatterissa, voit kysyä itseltäsi: kenelle tuulivoima on puhdasta? Kuka saa päättää, mikä mielletään puhtaaksi tai likaiseksi? Miten nämä vakiintuneet käsitykset puhtaudesta ovat rakentuneet – ja kenen kustannuksella?

Saamelaisille ja muille ”sivistyksen periferioissa” asuville tuulivoima – ja laajemmin teollinen maankäyttö – on kaikkea muuta kuin puhdasta. Alati kiihtyvä vihreän siirtymän teollisuus saastuttaa maat, vedet ja ilman, sillä ilman kaivosteollisuutta, sähkölinjoja ja tieverkostoja ei tuulivoimapuistoa rakenneta. Tämän vuoden tammikuun lopussa Amnesty Internationalin haaratoimisto Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa julkaisi Saamelaisneuvoston kanssa yhteisraportin paljastaen vihreään siirtymään liittyvät ihmisoikeusrikkomukset: Norjan Korkeimman oikeuden päätöksestä huolimatta Fosen Vind -tuulivoimayhtiön turbiinit pyörivät edelleen tuottaen laitonta sähköä ja jatkaen kansainvälisiä ihmisoikeusrikkomuksiaan. Raportti on karua luettavaa ja jokainen voi tehdä omat päätelmänsä tekstin luettuaan.

Vallan pelikentällä vastakkain eivät siis ole vain strategisesti rakentunut pohjoismainen hegemoninen käsitys puhtaasta ja saamelaisten elinkeinot, vaan kokonaiset maailmankatsomukset ja tietojärjestelmät. Historialliset maankäyttökonfliktit ovat opettaneet teollisen vallan tuhovoimasta jo valmiiksi uhan alla oleville kielille ja kulttuureille, joten suurin kysymys kuuluukin: voiko vihreä siirtymä koskaan olla todellisuudessa puhdas, jos energiamurroksen hintana on kokonaisen kansan elämän saastuttaminen?

PS. Huhupuheiden mukaan nimeltä mainitsematon tuulivoimayhtiö on kiertänyt pohjoisessa ovelta ovelle tarjoamassa röykkiöittäin rahaa paikallisille, jotta yhtiö saisi suostumuksen hankkeelleen. ”Likaista peliä”, voisi joku sanoa.

PPS. Fyysisen antropologian oppihistoria yleittyi Suomessa aina 1970-luvulle asti. 1960-luvulla Saamenmaalla tehtiin yhä antropologisia tutkimuksia. Tutkimustilanteita muistelleille tilaisuudet ovat olleet traumatisoivia ja nöyryyttäviä. Saamelaisten kalloja on kaivettu haudoista rotututkimuksen tarpeisiin vielä 1970-luvulla.

Eleonora Alariesto on saamelainen Arktisen maailmanpolitiikan maisteriopiskelija ja projektisuunnittelija Lapin yliopistolla. Essee on tiivistelmä tänä keväänä valmistuvasta Pro Gradu -tutkielmasta, joka keskittyy lian ja puhtauden hegemoniaan ja historiaan sekä tuulivoimateollisuuteen saamelaisten pyhissä kulttuuriympäristöissä.