Eräänlainen saavutus
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
Tekele Productions: Elämä on juhla. 101 min. Ensi-ilta 3.9.2025. K12
Ohjaus ja käsikirjoitus Ulla Heikkilä, kuvaus Sari Aaltonen, lavastussuunnittelu Juha-Matti Toppinen, pukusuunnittelu Roosa Marttiini, maskeeraussuunnittelu Kaisu Hölttä, leikkaus Hanna Kuirinlahti, äänisuunnittelu Arttu Hokkanen, sävellys Matti Ahopelto.
Rooleissa Pirjo Lonka, Aamu Milonoff, Jani Volanen, Bruno Baer, Jussi Vatanen, Ulla Tapaninen, Tommi Eronen, Pia Andersson, Ada Pesso.
Ulla Heikkilän (s. 1989) toista kokopitkää markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”. Ilmeisesti tekstin laatinut tiedottaja on ollut heikosti perehtynyt sanoittamaansa elokuvaan. Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Sen sijaan kehuja elokuva ansaitsee.
Heikkilän esikoisohjaus Eden (2020) jäi historiankirjoihin sillä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Heikkilä oli tuotoksen valmistuessa vain 31-vuotias. Tuolloin nuorisoelokuva sijoittui rippileirille. Sen pääosissa nähtiin muun muassa Aamu Milonoff ja Bruno Baer, leikkaajana Hanna Kuirinlahti. Sivuosassa vilahti Satu Tuuli Karhu. Tämän jälkeen Heikkilä ohjasi televisiotuotantoja. Näistä mainittakoon Eroja ja sovintoja (2023) sekä nuortensarja Luusereiden tuotantokausi vuodelta 2022.
Esikoispitkän tavoin Heikkilä luottaa Elämä on juhlassa näyttelijöiden Milonoff ja Baer lisäksi leikkaaja-Kuirinlahteen. Vaikka Satu Tuuli Karhua valkokankaalla ei tällä kertaa nähdäkään, vastaa hän kiiteltävästi näyttelijävalmentamisesta.
Elokuvan roolitus on nimittäin sanalla sanoen hieno. Sisältä kuolleita ihmisparkoja esittävät tosielämänkin pariskunta Pirjo Lonka ja Jani Volanen. Alkoholisoitunutta, höppänää isoäitiä esittää pitkästä aikaa valkokankaalla näyttäytyvä Ulla Tapaninen. Lipevänä ja itsekeskeisenä hurmurina keikailee Tommi Eronen.
Kuten Eden, myös Elämä on juhla sijoittuu syrjäiseen ja suljettuun tilaan. Keskikesän juhlaa juhlitaan idyllisessä Nauvossa. Näennäisen ilokkuuden ja riehakkuuden sijaan valkokankaalla nähdään kulisseja ylläpitäviä henkilöhahmoja.
Konkurssin tehnyt ravintoloitsijapariskunta Eerola (Lonka ja Volanen) kamppailevat kuolleen parisuhteensa kanssa. Pariskunnan lapset Selma (Milonoff) ja Eeva (Ada Pesso) pyristelevät irti Volasen ja Lonkan lohduttomasta pysähtyneisyydestä. Milonoffin esittämä Selma saa pienen valonpilkahduksen saarelle saapuvan Artun (Baer) kautta. Baerin esittämä lohduttomuus ilmenee hänen isänsä kautta: alkoholisoitunut entinen Idols-tähti Samppa (Jussi Vatanen) yrittää ylläpitää entistä menestystään.
Syrjähyppyjä tehdään, päihteitä hyödynnetään ja kaikilla tuntuu menevän heikosti. Juhannus sentään tuo elokuvaan keskikesän värikkyyttä, vaikka kaikilla elokuvan henkilöillä on väritöntä ja päämäärätöntä.
Lohduton, rasitteinen, paikoin jopa klaustrofobinen yhteiselo kulissien kanssa on alusta alkaen väkinäinen tragedia. Kolhiintuneet ihmiset yrittävät juhlia suomenruotsalaista keskikesän idylliä. Kaikessa paistaa kuitenkin välikekuvien kaltainen rakeisuus, epätarkkuus ja rajoittunut kuvasuhde.
Heikkilän käsikirjoituksen väljyys alleviivaa saaren ja ihmisten pysähtyneisyyttä onnistuneesti. Jani Volasen esittämä katatoninen ihmisraunio kivittynein ilmein kavahduttaa. Pirjo Longan kireäilmeinen hymyily ja Aamu Milonoffin passiivis-aggressiivinen äyskintä alleviivaavat epätoivoa.
Sataan minuuttiin elokuvassa tapahtuu vähänlaisesti juonenkäänteitä. Elokuva ei kuitenkaan seisahdu, vaan sen melankolia kantaa onnistuneen roolituksen kautta. Ada Pesson ja Aamu Milonoffin sisaruussuhteen välittömyys ansaitsee kiitoksensa, samoin Lonkan ja Volasen keskinäinen kyräily ja kyllästyneisyys. Näytteleminen pysyy hillittynä ja uskottavana.
Harvakseltaan soiva Mozartin ”Requiem” mustavalkoistaa entisestään muutoin mukamas värikylläistä kulissia. Lopputekstien aikana kajahtava Anneli Saariston ”La Dolce Vita” on katkeraa kalkkia elokuvalle, jonka nimi on Elämä on juhla.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Ulla Heikkilän työ on ihmissuhdedraamana mestarillinen. Sen sisäismaailman kaihoisuus sisäisine kuolemineen on ihailtavan eksistentiaalinen. Sääli vain, että elokuvaa markkinoidaan virheellisesti huumorilla. Ilmeisesti kotimaiselle yleisölle tragedia on edelleen liian vieras sana houkuttelemaan elokuvateatteriin.
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
Kesäkuun kansiteos on Oulussa asuvan performanssitaiteilija Olga Prokhorovan ”Juoppo Joogaa”.
”The Blaster Masterin sukupolven mittaisen levytystauon jälkeen julkaistu Bring Me The Sun yllättää myönteisesti”, Eros Gomorralainen kirjoittaa oululaisyhtyeen uudesta pitkäsoitosta.
Mustarindan kesäohjelma kuvittelee uusia tapoja ymmärtää taiteen roolia kestävämmän matkailun kontekstissa.
”Poems, dance and songs help us balance all the traumas through hope.” Lölä Florina Vlasenko interviewed Iranian-born artist Shima Salehi.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.