Varsinkin väsyneenä minut valtaa nostalginen olo.
Se tuntuu oikeastaan hyvältä, sillä nostalgia on hienoa sana. Sitä käyttävät aikuiset, kypsät ihmiset, joilla on elämänkatsomusta ja perspektiiviä. Sellainen minäkin haluan olla. Ikäni puolesta olen kuitenkin siinä maastossa, jossa nostalgiset ajatukset pitää kuitata huumorilla, mielellään vähän sarkastisen kuivakkaasti naurahtaen.
Minulla nostalgia tuntuu aivokapasiteetin häiriintyneeltä tilalta, jossa mikään tässä ajassa oleva ei liiku mutta menneisyys tunkeutuu liki. Joskus karkaan sitä tunnetta katsomalla hauskoja kotivideoita. Joskus se taas on hetki, jolloin jään tuijottamaan koivikkoa ja mieleni näkee siinä pellon ja alan miettiä, miten kova työ pellon raivaamisessa on ollut, miten loppumaton viljanpuinti on lopulta loppunut ja miten kukaan (isäni) onkaan kehdannut pyllistää sille loppumattomalle työlle ja istuttaa maahan koivuntaimet.
Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti! Mikään maanmittauslaitoksen pdf-tuloste ei koskaan voisi korvata tuota hienoa paperia. Se oli tärkeä. Se oli kaunis. Vuosiluku oli 1851.
Aluksi en osannut hahmottaa, mistä paperissa oli kyse, sillä teksti oli ruotsinkielistä ja värillisen karttapiirustustuksen pohjoinen oli lännessä ja etelä idässä. Järven tuttu muoto oli kupsahtanut kumoon ja dokumentin oikeasta reunasta oli kadonnut pala. Eteläpuolen rajat olivat kadonneet, mutta muuten kaikki oli siinä missä aina on ollut. Ajattelin, että nyt hengitän, mutta en oikein uskaltanut. Pelkäsin, että rasvaiset sormeni tekevät paperille peruuttamattoman tuhotyön eikä kukaan enää koskaan näe sitä ja todista, että tässä me olemme olleet ja tässä me olemme nyt.
En usko, että senkistä löytynyt rekisteriote on vanhin esine, jota olen käsitellyt. Monet soittimet ja jokunen kirjakin voi olla vanhempaa perua. Tutkimatta on myös eräs pieni rasia, jonka kannessa on uskomattoman tarkka miniatyyrimaalaus. Vanha Raamattukin löytyy ja omenapuu 1800-luvulta. Makuuhuoneen lattialla on arkku, jonka kanteen on maalattu vuosiluku 1842. Epäilen, että se voi olla väärennetty jotenkin. Äitini on kova korjailemaan asioita oman etunsa mukaisesti.
Jostain syystä hiutunut paperi tuntui näitä esineitä arvokkaammalta. Miksi, mietiskelin, kun tuijotin pellolle kasvanutta, ensi talvena harvennettavaa koivikkoa. Oliko paperi arvokas siksi, että se selvästi oli todistus, jossa tilalla oli nimi (lähes sama kuin nykyään: tein terminologisen virheen pari vuotta sitten) ja rajat (lähes samat kuin nykyään: tiesin sukulaiset, joille palstoja oli aikoinaan lohkottu)?
Kaiken sen ajan ja virallisten kielten ja valtiomuodon ja sotien ja omenapuun ja pellon ja koivikon ja kuolleiden rakkaiden takana maa oli edelleen sama.
Siihen ajatukseen nostalgia iski. Minua alkoi itkettää. Valinnat, riidat, sovinnot, tuskat, nautinnot, sairaus, kuolema, kärsimys, onni, ilo, nauru, lapsuus, vanhuus, työ, arki, raadanta, tanssi, laulu, vitsit, paikatut villasukat ja kutittavat pellavapaidat vilisivät edessäni, enkä halunnut koskaan enää palata nykymaailmaan. Mitä turhuutta. Mitä tyhmyyttä. Kaikki kadonnut, eikä mitään takeita tulevasta. Koetan jättää jälkeni historiaan, joka ei jälkeäni kaipaa. Siellä on jo liuta muita unohtuneita jälkiä. Enkä minä ole sen kummempi. Minäkin katoan.
En osaa pukea sanoiksi tätä asiaa. Tuntuu vaikealta kirjoittaa kuolemasta ja pysyvyydestä, kun pitäisi olla kuolemattoman pystyväinen, ainakin jaksaa olla. Ja saako edes sanoa ääneen, että koivikkoa tuijotellessa miettii kuolemaa? Se kuulostaa masentavalta eikä kannusta tulevaisuudenuskoon, joka kuitenkin pitää maailman liikkeessä. Miksi itken menneisyyttä, kun voisin vain mennä kohti tulevaisuutta?
Nostalgia, pah. Tämä olo johtuu ehdottomasti vain väsymyksestä. Tai laskuhumalasta.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
Lyhyen urani aikana useat erilaiset valtaväestöön kuuluvat kulttuuritoimijat ovat pyytäneet minua yhteistyöhön siten, että olen voinut päätellä kiinnostuksen heränneen keskinkertaisen […]
”Koska vähemmistökielen kirjoitustaito on edelleen harvassa, olen ottanut enemmän vastuuta lehtikirjoitusten tuottamisesta ja niiden kielenhuollosta.” Marja-Liisa Olthuis on yliopistonlehtori ja kirjailija, mutta myös inarinsaamenkielisen Anarâš aavis -lehden toimittaja.
Sigga-Marja Magga pohti duodjin radikaalisuutta talvella 2024 Jouni S. Laitin näyttelyn avajaispuheessaan: ”Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen”.
”Suomi ja Norja eivät ole kunnioittaneet Tenon tilanteessa saamelaisten itsemääräämisoikeutta, joka todetaan vuonna 2007 hyväksytyssä YK:n Alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevässä julistuksessa.” Saima Visti keskusteli Tenon lohitilanteesta Áslat Holmbergin kanssa.
”Karnevalistisen ja riehakkaan monologitulvan alle kätkeytyy havaintoja ympäröivästä sekä manifestoivaa ja voimaannuttavaa energiaa”, toteaa Matti A. Kemi Badwoman-ryhmän esityksestä Mopo – uusi kevät.
”En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta?” Eppu Meriö arvioi Puolangan Pessimistien kesän 2025 näytelmän Karvanoppamusikaali.
Toista kertaa syyskuussa 2025 järjestetty Pyhä Sana -festivaali esittelee sanataidetta ja musiikkia sekä keskustelee yhteiskunnallisista teemoista. Pentti Järvelin tutustui tapahtuman antiin.
”Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä.” Matti A. Kemi katseli Palavan maan.
”On olemassa vaihtoehtoisia tekemisen muotoja – on olemassa tila, jossa voin väittää katsojalle, että minä olen kuvassa metsästyksen haltijan turvaamana. […]
Saamelainen taide on yksi Kaltion 80-vuotisjuhlavuoden teemoista. Tässä numerossa esitellään laajasti 2020-luvun saamelaisia taiteita ja taiteilijoita, jotka toimivat pohjoiskalotin alueella […]
”Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa.” Jenny Kangasvuon arvioima Jossain on valo joka ei sammu saa juuri ensi-iltansa.
Vaikka sitä markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”, Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Matti A. Kemi arvioi leffan.
Katariina Lillqvist has been directing her new animation at Liminka Art School, where her script was also turned into a graphic novel in 2024. Lölä Vlasenko talked to Lillqvist and artist–teacher Tessa Astre about Roma history and creating art.
Lölä Florina Vlasenko sat down with four people of different backrounds to discuss Oulu Theatre’s play Perillä – Destination – الوصول إلى. The article is published in Finnish in print version of Kaltio.
Ján Skaličan stayed in Mustarinda artist residency in March 2025. He ruminates how the experience affected his state of mind. The Finnish translation tof the column is published in the printed Kaltio.
Kirjailija Eeva-Maria al-Khazaali vieraili Ars Kärsämäen avajaisissa. Hän löysi näyttelystä monenlaisia tulkintoja kasvusta.
