Varsinkin väsyneenä minut valtaa nostalginen olo.
Se tuntuu oikeastaan hyvältä, sillä nostalgia on hienoa sana. Sitä käyttävät aikuiset, kypsät ihmiset, joilla on elämänkatsomusta ja perspektiiviä. Sellainen minäkin haluan olla. Ikäni puolesta olen kuitenkin siinä maastossa, jossa nostalgiset ajatukset pitää kuitata huumorilla, mielellään vähän sarkastisen kuivakkaasti naurahtaen.
Minulla nostalgia tuntuu aivokapasiteetin häiriintyneeltä tilalta, jossa mikään tässä ajassa oleva ei liiku mutta menneisyys tunkeutuu liki. Joskus karkaan sitä tunnetta katsomalla hauskoja kotivideoita. Joskus se taas on hetki, jolloin jään tuijottamaan koivikkoa ja mieleni näkee siinä pellon ja alan miettiä, miten kova työ pellon raivaamisessa on ollut, miten loppumaton viljanpuinti on lopulta loppunut ja miten kukaan (isäni) onkaan kehdannut pyllistää sille loppumattomalle työlle ja istuttaa maahan koivuntaimet.
Etsiessäni talon vanhoja piirustuksia löysin senkin sisuksista hyvin pehmeän paperin. Vai pitäisikö sanoa sittenkin dokumentin: laidoista raskaasti hiutunut todistus sijoitti tilamme rekisteriin. Kaikki oli käsinkirjoitettu, ja voi miten kauniisti! Mikään maanmittauslaitoksen pdf-tuloste ei koskaan voisi korvata tuota hienoa paperia. Se oli tärkeä. Se oli kaunis. Vuosiluku oli 1851.
Aluksi en osannut hahmottaa, mistä paperissa oli kyse, sillä teksti oli ruotsinkielistä ja värillisen karttapiirustustuksen pohjoinen oli lännessä ja etelä idässä. Järven tuttu muoto oli kupsahtanut kumoon ja dokumentin oikeasta reunasta oli kadonnut pala. Eteläpuolen rajat olivat kadonneet, mutta muuten kaikki oli siinä missä aina on ollut. Ajattelin, että nyt hengitän, mutta en oikein uskaltanut. Pelkäsin, että rasvaiset sormeni tekevät paperille peruuttamattoman tuhotyön eikä kukaan enää koskaan näe sitä ja todista, että tässä me olemme olleet ja tässä me olemme nyt.
En usko, että senkistä löytynyt rekisteriote on vanhin esine, jota olen käsitellyt. Monet soittimet ja jokunen kirjakin voi olla vanhempaa perua. Tutkimatta on myös eräs pieni rasia, jonka kannessa on uskomattoman tarkka miniatyyrimaalaus. Vanha Raamattukin löytyy ja omenapuu 1800-luvulta. Makuuhuoneen lattialla on arkku, jonka kanteen on maalattu vuosiluku 1842. Epäilen, että se voi olla väärennetty jotenkin. Äitini on kova korjailemaan asioita oman etunsa mukaisesti.
Jostain syystä hiutunut paperi tuntui näitä esineitä arvokkaammalta. Miksi, mietiskelin, kun tuijotin pellolle kasvanutta, ensi talvena harvennettavaa koivikkoa. Oliko paperi arvokas siksi, että se selvästi oli todistus, jossa tilalla oli nimi (lähes sama kuin nykyään: tein terminologisen virheen pari vuotta sitten) ja rajat (lähes samat kuin nykyään: tiesin sukulaiset, joille palstoja oli aikoinaan lohkottu)?
Kaiken sen ajan ja virallisten kielten ja valtiomuodon ja sotien ja omenapuun ja pellon ja koivikon ja kuolleiden rakkaiden takana maa oli edelleen sama.
Siihen ajatukseen nostalgia iski. Minua alkoi itkettää. Valinnat, riidat, sovinnot, tuskat, nautinnot, sairaus, kuolema, kärsimys, onni, ilo, nauru, lapsuus, vanhuus, työ, arki, raadanta, tanssi, laulu, vitsit, paikatut villasukat ja kutittavat pellavapaidat vilisivät edessäni, enkä halunnut koskaan enää palata nykymaailmaan. Mitä turhuutta. Mitä tyhmyyttä. Kaikki kadonnut, eikä mitään takeita tulevasta. Koetan jättää jälkeni historiaan, joka ei jälkeäni kaipaa. Siellä on jo liuta muita unohtuneita jälkiä. Enkä minä ole sen kummempi. Minäkin katoan.
En osaa pukea sanoiksi tätä asiaa. Tuntuu vaikealta kirjoittaa kuolemasta ja pysyvyydestä, kun pitäisi olla kuolemattoman pystyväinen, ainakin jaksaa olla. Ja saako edes sanoa ääneen, että koivikkoa tuijotellessa miettii kuolemaa? Se kuulostaa masentavalta eikä kannusta tulevaisuudenuskoon, joka kuitenkin pitää maailman liikkeessä. Miksi itken menneisyyttä, kun voisin vain mennä kohti tulevaisuutta?
Nostalgia, pah. Tämä olo johtuu ehdottomasti vain väsymyksestä. Tai laskuhumalasta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]
Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan […]
Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]
Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]
Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]
Reijo Valta osallistui maaliskuussa 2025 Uumajan LittFestille päätoimittajan kanssa. Ruotsin vanhimmalla ja merkittävimmällä kirjallisuusfestivaalilla oli tänäkin vuonna paljon mielenkiintoisia vieraita.
Kaltion 80-vuotiseen historiaan mahtuu monenlaista kissanhännänvetoa. Juhani Rantala pohtii, mistä kumpusi 1960-luvulla Atte Kalajoen ja Erno Paasilinnan eli Kaltion ensimmäisen ja toisen päätoimittajan välirikko.
”Nälkävuosi on muutenkin juuri sellaista taidetta, jolla persu perustelisi, että kulttuurilta pitäisi leikata loputkin rahat ja suunnata ne ampumaradoille. Lukutaitoinen persu eli sivistysporvari ehkä syyttäisi näytelmää vastuuttomaksi ja epäisänmaalliseksi.”
”Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”
”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”
”Hurme ei ole tutkija – vaikka kirja tutkimukselta pitkälti vaikuttaakin – vaan lennokkaan hauska kirjailija, joka panee lukijansa päät pyörälle.”
”[Mikael] Niemi on elänyt tiiviisti kolmen kielen ja kahden kulttuurin keskellä, mikä on muokannut hänestä loistavan sekä monipuolisen kirjailijan, joka hallitsee niin runon kuin proosan lyhyenä ja pitkänä.”
”Pyreneiden niemimaan pohjoisosassa sijaitsee Baskimaan (Euskadi) suurin kaupunki Bilb(a)o. Sinne sijoittaa Ville Hytönen kesähelteisen runoelmansa.”
Luonnonsuojelurikokset ovat Suomessa melko tavallisia eikä niistä jää helposti korvessa kiinni, ellei kohdalle satu osumaan onnekas tutkimussukeltaja. Vesistöbiologi Myyri Sysivesi vie lukijan pinnan alle ja rikospaikalle.
Metsiensuojelu on joukkuelaji, jossa yksi avaintekijä on vapaaehtoinen metsäkartoittaja. Kartoitustyötä tekee pieni aktiivien joukko, johon helsinkiläinen Olli Manninen on kuulunut miltei kolmekymmentä vuotta.
Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.
Onko ”vihreän energian” puhtauden ihannointi edelleen vallankäytön keino sulkea saamelaiset ulos päätöksenteosta yhteiskunnan marginaaliin? Kuka päättää, mikä on puhdasta ja likaista? Eleonora Alarieston essee, julkaistu yhteistyössä Metsäliikkeen kanssa.
Esitetty Lyseon 150-vuotispääjuhlassa
uudistetussa ruokalassa torstaina 17.10.2024
”Moni hyönteinen näyttää ulkoavaruuden olennolta, jos mikroskoopilla katselee. Se herättää enemmänkin hämmästystä, jopa inhoa ja halua torjua näitä olentoja. Silloin empatia jää helposti puuttumaan.” Sampsa Hannonen haastatteli eläinfilosofi Elisa Aaltolaa.
