Korjaamontien treenikset purku-uhan alla
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Juoksen Aittakurun pohjalla mutkittelevaa laituripolkua pitkin. Kurun lohkareiset kyljet vilisevät sivusilmissäni kuin lapsuuden kuvaputkitelkkarin staattinen lumisadekohina. Kutsuimme sitä 90-luvun kohinaa muurahaisten sodaksi. Auringon hiukkaspurkauksia ja kosmista taustasäteilyä kuperalla pinnalla, koko kosmos suhisi silmiemme edessä VHS-kaseteille nauhoitettujen ohjelmien päätyttyä.
Jokin kalliota kovempi on jauhanut mäet täyteen isoja kiven muruja. Tunnen oloni kutistetuksi niiden keskellä lähestyessäni Aittakurun amfiteatteria. Kiipeän pohjalta katsomoon ja yritän olla huohottamatta, tuntuu kuin sydämeni paukekin kaikuisi kaikkialle rikkoen kurussa vallitsevan hauraan tunnelman. Kymmeniä metrejä minua alempana Ite Eerola on juuri aloittanut keikkansa ja hänen takanaan valtava lohkareseinä nousee jylhästi, kunnes kohtaa laskevan auringon. Maisema kaatuu tasaiseen Ouluun tottuneen päälle, katseeni ei tiedä minne pysähtyä, se ei ymmärrä näkemäänsä.
Eerola on vain pieni yksityiskohta näkökenttäni alareunassa, mutta hänen äänensä täyttää koko maiseman. Olen lumoutunut kaikesta mitä aistin. Kenelle on tullut mieleen rakentaa näin upea keikkapaikka tänne tunturin poimuihin? Kaivan virkkuukoukun taskustani ja valitsen repusta kurkistavista langoista sopivan. Virkkaan ruskaisessa kurussa, eikä se edes ole mikään kaksimielinen sananmuunnos, vaikka siltä suussa maistuukin.
– – – –
Petri kävelee hotellin käytävällä kännykkä kädessään. Tänään postuumisti julkaistu Ex Tuuttiksen kappale on soinut repeatilla jo kymmeniä kertoja. Petri sanoo sen paranevan jokaisella kuuntelukerralla. Hotellin sauna on tyhjä, tekisi mieli repäistä laudeliinarullasta kaksimetrinen viipale ja pistää pitkäkseni. Petri on jättänyt puhelimensa pukuhuoneeseen, mutta päässäni kaikuu intron haudantakainen itsepuhe: ”Siellä on nätti keli tänään. Hyvin menee Tuuttiz.”
– – – –
Tajukankaan lavalla esiintyvä Vilma Jää kertoo olevansa häkeltynyt siitä, kuinka kaunista täällä on. Olen samaa mieltä. Pimentynyt ilta on päästänyt ruskan levolle, mutta katsomon takana pystysuorasti nouseva kallioseinä on valaistu näyttävästi. Yleisöstä kerrotaan Vilmalle revontulista, jotka roikkuvat hänen yläpuolellaan mustalla taivaalla. Hän säntää yleisön sekaan ja kääntää katseensa tyhjäksi jääneen lavan yläpuolelle.
– – – –

Ravintola Mestan keittiö on sulkeutunut yli tunti sitten. Yllytämme Petrin kanssa vastahakoista baarityöntekijää tekemään meille ranskalaiset. Hän katsoo ympärilleen ja käskee meidät kuiskaten pöytään istumaan ja odottamaan hänen merkkiään. DJ:t soittavat levyjään ja parikymmenpäinen yleisö joraa tanssilattialla. Suuri osa heistä on tapahtuman järjestäjiä tai esiintyjiä. Käynnissä on festivaaliohjelman mukaan yhteinen illanvietto, joka olisi vähänkään suuremmassa tapahtumassa pelkästään epämukavaa, mutta täällä luonteva jatkumo festaripäivälle.
Työntekijä kurkistaa keittiöstä ja viittilöi meidät terassille. Hän kantaa höyryävät ranskalaiset takaovesta peräpöytään ja ohjeistaa meitä vastaamaan mahdollisille kysyjille, että syömme roskiksesta löytyneitä kylmiä ranskalaisia. Tältäkö huumekauppiaista tuntuu, hän kysyy innoissaan ja hiippailee takaisin tiskin taakse. Petri nostaa Ex Tuuttiksen pöydälle ja puristaa volyymiä kovemmalle. Mielessäni pyörii joitain tunteja aikaisemmin Mestassa järjestetyssä open mic -tapahtumassa kuulemani runo, jonka esittäjä puhui sisarensa sydämen saaneelle miehelle.
Toivon että ihastelet iltaisin ikkunasta näkyviä vuoria
Sillä se sydän se rakasti vuoria
Mutta ennen kaikkea se sydän oli uskomattoman rohkea
Se rikkoi normeja
Puolusti pienempää
Ja rakasti ehdoitta
Lähes 25 vuoden ajan
Se sydän ehti muuttaa tätä maailmaa
Toivon että elät sen arvoisesti
– – – –
Paneelikeskustelu Luontokeskus Naavan auditoriossa. Lapin Yliopiston Arktisen keskuksen johtaja Johanna Ikävalko kertoo, että ekokatastrofi on vääjäämätön ja että meillä olisi kaikki keinot tilanteen ratkaisemiseksi ja ihmiskunnan pelastamiseksi, mutta se vaatisi kuluttamisen vähentämistä ja mukavuusalueelta poistumista, johon emme nähtävästi ole valmiita. Selailen Naavashopista ostamaani lintukirjaa. Näimme eilen tänne ajellessamme kaksi kotkaa taivaalla, toisen Louen kohdalla ja toisen Kemijärven jälkeen. En ollut ennen nähnyt kotkia, kuten en yhtäkään tämän festivaalin esiintyjistäkään.
Kotkia on Suomessa kirjan mukaan kahta lajia: merikotkia ja maakotkia. Eiliset olivat oletettavasti maakotkia. Kotkahavaintojen välissä pysähdyimme Rovaniemellä Kauppayhtiöllä, joten saattoihan kyseessä olla yksi ja sama kotka, jos se meidän syödessä pizzaa lensi 150 kilometrin matkan.
Haisen hieltä. Intouduin aamulla kiipeämään Pyhätunturin huipulle katsomaan Huttu-ukon taidereittiä ja kiirehdin takaisin rakkaista jyrkännettä pitkin ehtiäkseni paneelikeskusteluun.
Nilkkojani särkee. Takaani kysytään panelisteilta, miksi emme puhu siitä, kuinka matkailu ja tämäkin tapahtuma kuormittaa pohjoisen luontoa houkutellessaan ihmisiä matkustamaan kaukaakin sen äärelle. Niinpä.
– – – –

Aittakurun lava on tyhjä, ja rappusista nousee tasaisena virtana ihmisiä katsomoon. Absoluuttisen Nollapisteen keikka alkaa pian. En ole aikaisemmin nähnyt heitä livenä enkä varmastikaan ole koskaan odottanut mitään keikkaa näin innoissani. Tiedän bändistä enemmän kuin yhdestäkään muusta bändistä, mutta vain vuoteen 2010 asti, johon Tommi Liimatan tuorein muistelmateos päättyy. Viisi vuotta sitten, ennen Rollo-kirjan herättämää kiinnostusta bändiä kohtaan, olin kuullut heiltä vain yhden biisin.
Olin 16-vuotias ja asuin äitini kanssa Turengin juna-aseman viereisessä pienessä, huonomaineisessa kerrostalossa. Seinämme takana asui Jeesukseksi kutsumamme lyhyt parrakas mies, kuin lapsen kokoinen siivoton puutarhatonttu, joka niittasi ”Jeesus tulee oletko valmis” -lappuja tolppiin ja aiheutti vesivahingon lorottaessaan vettä lavuaariin, jonka viemärin oli tukkinut mullalla estääkseen pahojen henkien pääsyn asuntoonsa. Iltapäivisin hän seisoi vessassaan jakkaralla ja hoilasi virsiä ilmastointikanaviin. Pyhä sana kantautui teini-ikäisiin korviini istuessani pöntöllä Aku Ankkoja lukien.
Kerran saapuessani koulusta naapurirapun ylimmästä kerroksesta kuului innostunut moikkaus. Parikymppinen tyyppi kertoi juuri muuttaneensa siihen ja kutsui minut kylään. Talossa asui lisäksemme vain vanhuksia ja juoppoja, joten ilahduin uudesta naapurista. Aleksi esitteli pienen yksiönsä, soitti Absoluuttisen Nollapisteen pari vuotta aiemmin julkaistulta Nimi muutettu -albumilta ”Eräät tulevat juosten” -kappaletta ja kertoi säilyttävänsä hedelmien kuoria keittiön kaapissa voidakseen seurata niiden asteittaista mätänemistä.
Myöhemmin Aleksi muutti Hämeenlinnaan ja maalasi huoneensa huonekaluja myöten kokonaan vaaleanpunaiseksi. Kohtasimme viimeksi ollessani 18-vuotias ja asuessani ensimmäisessä omassa vuokrakämpässäni kylän toisella puolella.
Tapasin Aleksin sattumalta kylillä ja kutsuin luokseni syömään. Olin tehnyt edellispäivänä ison vuoallisen makaronilaatikkoa, jota olin laskelmoinut syöväni koko viikon. Aleksi söi siitä suurimman osan tahdilla, joka sai minut ajattelemaan, ettei hän ollut syönyt pitkään aikaan. Myöhemmin samana päivänä hän liftasi tihkusateessa Hämeenlinnaa kohti ajaessani silloisen tyttöystäväni isän kyydissä ohitse. En kehdannut ehdottaa, että ottaisimme hänet kyytiin.
– – – –
Petri kiikaroi hotellihuoneen ikkunasta harmaassa horisontissa pyöriviä tuulivoimaloita. On niin sunnuntaiaamu kuin olla ja voi. Makaan sängyllä ja selaan puhelimeni galleriasta videoita ja kuvia edellispäiviltä. Ihmettelemme, miksi emme kumpikaan kuvanneet Absojen uusia biisejä talteen. Olemme yhtä mieltä siitä, että toinen niistä oli selkeä hitti.
Galleriassani on myös kaksikymmentäseitsemän kuvaa minusta ja Tommi Liimatasta. Tapasin hänet myöhään eilisiltana Jaakko Laitinen & Väärä Raha -orkesterin keikalla Tajukankaalla. Näytin hänelle Absoluuttisen nollapisteen keikalta ottamaani kuvaa, jossa edessäni istunut kaksikko on sateenvarjojensa alla sateelta suojassa. Menneisyytesi katsoo sinua, sanoin. Sateenvarjot näyttivät halaavan toisiaan; toisessa luki Rovaniemi ja toisessa Haaga.
Liimatan reaktio ei ollut niin innostunut kuin olin toivonut, joten aloin selittää hänelle, kuinka Nollapiste oli syntynyt Rollossa 1991 ja kuinka hän muutti Haagaan 2010. Liimatta taisi luulla, että haluan yhteiskuvan ja ohjeisti seuralaistaan ottamaan meistä sellaisen. Valotusolosuhteet olivat haastavat, ja kuva meinasi onnistua vasta useiden yritysten jälkeen. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin vaivaannuttava, kuin voisi kuvitella.
Irrotan festarirannekkeen kädestäni ja toivon, että Pyhä Sana pysyisi aina näin pienenä ja spesiaalina – vaikka talousasiat tiedostava järjestävä taho tuskin jakaisi toivettani. Petri laskee kiikarit pöydälle ja nostaa puhelimestaan volyymiä. En ollut edes huomannut Tuuttiksen olleen koko aamun seurassamme.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely Eanangiella – Maan kieli on yksi Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohdista. Jenny Kangasvuo tutustui näyttelyyn.
What lies beneath the shiny surfaces of Capital of Culture project? Lölä Florina Vlasenko ruminates on the feelings of Oulu artists and cultural workers on the ground level. [The article is written in March 2026.]
Meän Periferia avasi toimintansa Meän Kulmassa Kemin keskustassa vuonna 2025. Mitä siellä tapahtuu? Anu Kolmonen kertoo.
”Äiti soittaa. Pelkään pahinta. Vastaan.”
Jenni Kinnusen kolumni.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuosi avattiin tammikuun puolivälissä. Kaltion Matti A. Kemi vietti viikonlopun kansainvälisen median edustajille räätälöidyssä ohjelmassa.
Jenny Kangasvuo seurasi alkuvuonna Oulu2026:n Risku-ohjelmakokonaisuutta: ”Rájehis, ealli sámekultuvra” eli rajaton, elävä saamelaiskulttuuri.
Miltä näytti Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden alku kuvataidekriitikon silmiin? Leena Kangas kirjoitti Kaltiolle tunnoistaan ja kokemuksistaan.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.