Rabbit Films: Uhma. 93 min. Ensi-ilta 28.2.2025. K12.
Ohjaus Visa Koiso-Kanttila, käsikirjoitus Reeta Ruotsalainen, kuvaus Kerttu Hakkarainen, leikkaus Matti Näränen, lavastussuunnittelu Saara Joro, pukusuunnittelu Maria Sirén, maskeeraussuunnittelu Minna Pilvinen, äänisuunnittelu Janne Laine, musiikki Lau Nau.
Rooleissa Ona Huczkowski, Kati Outinen, Emmi Parviainen, Tinka Andersson, Joonatan Pekola, Sami Sowe, Jarkko Pajunen, Tuomas Nilsson, Samuli Niittymäki.
Nuorisokotiin päätyvä Vilma (Ona Huczkowski) on uhmakas teini. Hän kamppailee mielivaltaista ja sadistista koulukotijohtoa vastaan päättäväisellä asenteella. Välillä kapinointi tuottaa haluttua vapaudentunnetta, välillä kapinointi kostautuu kummallisiksi koppituomioiksi.
Oululaislähtöisen ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan draama on kuvausajankohtansa tavoin keväisen kolea ja kirkas. Käsikirjoitustaan ja kuvaustaan myöten draama on napakka onnistuminen. Pääosan nuorisonäyttelijät Ona Huczkowski sekä Tinja Andersson sivuroolissaan kruunaavat virheettömän, paikoin ankaran nuorisoelokuvan tapaisen kasvutarinan. Elokuvan roolituksessa nuoria näyttelijöitä on onnistuneesti valmentanut Miina Turunen.
Elokuva sysää katsojansa järkyttävän alisteiseen ja nöyryyttävään koulukotiin. Käsikirjoituksessa on hyödynnetty koulukotilaisten kokemuksia vallan sokaisemista ohjaajista ja kärjekkäistä valtahierarkioista koulukotilaisten välillä. Monitasoinen juonen kuljettaminen soljuu. Kerronta on ripeää, alleviivaamatonta ja hyisevää. Päähenkilön tarinalinjalla on myös oikea verrokki, mikä ilmenee elokuvan lopputekstien alussa.
Kerttu Hakkaraisen kuvaus ansaitsee palvontaa. Hän nojaa sekä sisä- että ulko-otoksissa kelmeän kevään kajoon. Luonnonvalon hyödyntäminen luo huoneisiin ja kasvoille siluettimaisia, tarkkarajaisia varjoja. Pitkät lähikuvat Ona Huczkowskin ilmeikkäistä kasvoista heijastelevat himmeän luonnonvalon kanssa päähenkilö-Vilman tunnekuohuntaa. Erityisesti mieleen jäävät säästeliäästi mutta harkiten käytetyt, harhaiseksi syöksyvät eristyskoppikuvat.
Ohjaaja ja kuvaaja ovat luottaneet Huczkowskin ilmeikkyyteen pitkissä lähikuvissa. Huczkowski kiittää luottamuksesta ja luo ainutlaatuista jälkeä hätäilemättömällä ja päättäväisellä tulkinnallaan. Päänäyttelijän ajoitus toimii, hänen valpas ja uhmakas luonteensa välittyy mainiosti elokuvapääosadebyytistä.
Jarkko Pajusen roolihahmo Jarno on virkistävästi antagonisti vastoin Pajusen yleensä esittämiä rooleja. Työhönsä leipiintynyt sosiaaliohjaaja saa rinnalleen Kati Outisen elämänkolhiman koulukotijohtaja Annelin. Outisen ja Pajusen hahmot ovat kylmäkiskoisia ja supliikiltaan teräviä. Vaikka puheroolit ovatkin vähäsanaisia, heidän tapansa olla kuvassa on vangitseva, suorastaan dominoiva.
Koulukodin lakonisesti töksäyttelevästä henkilökunnasta mainittakoon Tuomas Nilssonin esittämä Matti sekä Sonja Kuittisen lähes vuorosanoitta flegmaattisesti tarkkaileva Ilona. Muutoinkin roolituksen tuoreet kasvot tenhoavat: koulukodin muut nuorisonäyttelijät ovat kiukun vallassa sopivasti, Emmi Parviaisen äitihahmo on ainoa humaani valonpilkahdus muutoin niin pahuuden ja hierarkioiden kyllästämässä draamassa.
Juonenkäänteistä on parempi olla tyystin vaiti. Puoleentoista tuntiin tapahtuu ripeässä tahdissa hatkoja, kohtaamisia virkavallan edustajien kanssa ja sisäistä kasvua. Päihteitä käytetään kursailematta, mutta mukavan häivytetysti. Jopa jointitkin näyttävät uskottavilta. Vaikka sisäisen kasvun trooppi nuorisoelokuville onkin leimallista, onnistuu Uhma häivyttämään nuorisoelokuvien alleviivaavuutta ja dogmaattista ”kantapään kautta kunnialliseksi kansalaiseksi” -valistusta.
On kuitenkin hankala typistää elokuvaa pelkäksi nuorisoelokuvaksi. Huczkowskin esittämää räppi-verseä myöden elokuva on harkittu ja taidokas draama, jonka pääosassa sattuu olemaan myöhäisteini-ikäinen. Eräänlainen klassikkoelokuva siitä tulee aihevalintansa ja lokaationsa takia, kun koulukotimaailma päivittyy valkokankaalla 2020-luvulle. Kylkiäisiänä elokuvan teema nostaa keskusteluun viime aikaiset koulukotien epäkohdat. Näinpä sosiaali- ja media-alankasvattajat hyödyntävät elokuvaa koulutuksissaan ja opetussisällöissään vuosienkin päästä.
Lopputekstejä tapailessa elokuva hamuaa myös ulkomaiseen levitykseen: tekijälistaus on sekä suomeksi että englanniksi. Elokuvasta mieleen jää valloittava nuorisoroolitus, uskottava slangi ja mukavan häilyvästi rakennettu kasvutarina.
Leimataanpa elokuva lopulta kapea-alaisesti pelkäksi nuorisoelokuvaksi tai ei, se jääköön katsojan mieleen Ona Huczkowskin huikeasta pääroolista ja Kerttu Hakkaraisen kamerallaan vangitsemasta julmasta kevätvalosta – vaikka koulukodin valtarakenteiden pimeydestähän elokuvan vangitsevuudessa kai on kyse.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
