Äkillinen pimeys on aiheuttaa paniikin, johon taskulampun valotäplä tuo pelastuksen. Käytävän sisäänkäynti on kadonnut kaukaisuuteen, valot sammuneet. Pienen lampun loisteessa harmaa ja pölyinen huoltokäytävä tuntuu kuitenkin vielä ahtaammalta, pelottavammalta ja ahdistavammalta, mitään muutamaa metriä kauempana olevaa ei saata erottaa. Ovet ikuisuuksien matkan päässä.

                Hiljaisuuden rikkoo kaukainen releen naksahdus, yksi seinän viertä kulkevista putkista alkaa humista. Täysin arkinen tapahtuma, täysin arkinen ääni, mutta sydänyöllä, yksin syvällä aution yliopiston alapuolella risteilevissä huoltokäytävissä vaatii vahvoja hermoja olla jähmettymättä paikalleen tai kirkumatta.

                Linnanmaan kellarit ovat oma outo maailmansa, niiden tutkiminen erikoinen harrastus. Alas veti uteliaisuus, halu nähdä yliopistossaan puolia, jotka kätkeytyvät useimmilta talon käyttäjiltä. Ensimmäisen vilkaisun jälkeen oli myös ilmeistä, että alaspäin matkustaminen olisi henkinen koettelemus ja alkukantaisten pelkojen kohtaaminen: uskaltautuminen pimeään luolaan. Jos päivänvalon Linnanmaata pitää eksyttävänä sokkelona, maanalaiset osat olivat tätä vielä moninkertaisesti enemmän. Käytäviä oli valtavasti, niitä kulkevan tarpeen laskea risteyksiä tai opetella LVI-putkien lommoja maamerkeiksi tietääkseen lainkaan, missä kohdassa yliopistoa on.

                Alamaailma on opiskelijalle epämääräinen alue. On epäselvää, miten sallittua tiloissa oleskelu on, monet reitit kellareihin ovat lukossa. Lähes poikkeuksetta joitain huolto-ovia kuitenkin on auki, ja niiden kautta yritteliäs tutkimusmatkailija pääsee kiehtoviin paikkoihin.

                Välillä terra incognitan keskeltä löytyi yleisessä käytössä olevia osia – päätteiden täyttämiä opiskelijoiden atk-tiloja, kiltahuoneita, insinööriopiskelijoiden projekteja. Kiinnostavammat osat ovat kuitenkin arkikäytön ulkopuolella. Vastaan saattaa tulla vanha varasto täynnä outoa tavaraa, tarkoitukseltaan käsittämätön elementeistä koottu sokkelo, luukku jonka kautta pääsi paikkaan, jonne opiskelijalla ei pitänyt olla mitään asiaa. Aina löytyi jotakin hämmästyttävää.

                Ainoat alas kantautuvat ylämaailman äänet tulevat talosta itsestään: vessojen huuhtelua, ovien kalahduksia, laitteiden hurinaa. Syrjäisimmässäkin nurkassa aistii maanpäällisen vilkkauden. Kellarissa kulkeva on kuitenkin aina yksin, vuoden kiireisimmälläkin hetkellä: tunneleissa ei tapaa ketään, jota ei itse tuo mukanaan. Ja entä jos jonkun kohtaisi? Onko hän ystävä, toinen tutkimusmatkailija – vai vihollinen, murtomies varkausaikeissa, huoltohenkilökunnan jäsen, uteliaan sielun luvattomana tunkeilijana näkevä?

                Päivisin kellareihin uskalsi helposti lähteä yksinkin, ja niihin olikin hyvä livahtaa hengähtämään, jos yliopiston tungos ahdisti.

                Yöllä yläpuolisen Linnanmaan hiljaisuus tuntuu kellarissa painostavana. Vähänkään kauemmas sisäänkäynniltä uskaltautuminen muuttuu kokemukseksi kauhuelokuvasta. Entä jos käytävän ajastetut valot sammuvat aiemmin kuin niiden pitäisi? Näkyikö taskulamppuni valokeilassa juuri liikettä? Olenko sittenkään täällä aivan yksin?

P. T. Tiirikka