Olemme sopineet tapaamisen Tampereen rautatieaseman aikataulujen alle kello kuudeksi. Asemalla on sunnuntaikaaos: ihmiset vyöryvät sekavana massana ja kiirehtivät juniinsa. Yritän löytää Tommi Liimatan väenpaljouden keskeltä.

Paikalle tallustelee huonoryhtinen, silmälasipäinen kaveri, jonka asustus on huolittelematon, mutta pakkasilmaan sopiva. Hän ostaa topan tupakkaa, minkä jälkeen siirrymme läheiseen kahvilaan. Ulkoisen olemuksensa perusteella Tommi Liimatta ei vaikuta suurmieheltä, jonka kaikelle kansalle tutun profiilin voisi hakata marmoriin. Kiusallinen tilanne.

Tommi Liimatta on piirtänyt sarjakuvia vuodesta 1983, kirjoittanut kolmisivuisen romaanin 1986 ja laulutekstejä vuodesta 1987. -Kyllähän mie sarjakuvahommia oon pidempään tehny kuin musiikkia, mutta sitten taas julkisuudessa sen verran vähän, että musiikkiin kai ne harvat, jotka minut tietää, linkittää.

Liimatan sarjakuva-albumi Rengin tarpeet ilmestyi pari vuotta sitten ja julkaisua vailla valmis 80-sivuinen Masturbaatio Ranualla on tulossa näinä päivinä. Kyseessä on rikoskertomus, mutta ei kaikkein tavanomaisimmassa mielessä: siveyspoliisi lähtee tutkimaan lestadiolaispitäjässä tapahtunutta masturbaatiota, mutta paljastuukin, että kyseessä on henkirikos. Päätarinan lisäksi albumissa on myös muita itsenäisiä tarinakokonaisuuksia.

Dekkarikirjailijan kiehtovaan ja vaikeaan osaan Liimatta joutui astumaan jo syksyllä, jolloin häntä pyydettiin yhdeksi kirjoittajaksi Helsingin sanomien viikkoliitteen jatkokertomukseen. Viime vuonna hänellä oli muitakin vastaavanlaisia projekteja; kukapa olisi uskonut näkevänsä Liimatan suvereenin novellin suositussa nuortenlehdessä. Eräänlaiseksi työnarkomaaniksi paljastuva Liimatta kertoo ottavansa hommia vastaan, jos niitä hänelle vain tarjotaan. Uudet haasteet ja nopeat pyrähdykset esimerkiksi teininovellistin rooliin ovat mukavaa vaihtelua päivätyöhön verrattuna.

-Yksi kirja ei tee vielä kirjailijaa, Liimatta kuittaa, kun otan puheeksi hänen esikoisteoksensa, viime syksynä ilmestyneen Avainlastun, jonka kriitikot ovat luokitelleet runokokoelmaksi. Teos ei ole runoa eikä proosaa, mutta samalla kumpaakin. Raja on tässä tapauksessa häilyvä: tekstin muoto on pääasiassa runoille tyypillinen, säejakoineen päivineen, mutta tarinan kerronnan poljento viittaa proosaan. Toisaalta soljuvassa tekstissä on myös laulumaisia aineksia.

Koska lajityyppiodotuksiin perustuva arviointi ei johda mihinkään, tekstiä on lähestyttävä rehellisemmin, suoremmin. Rehellisyydestähän on kyse, kun tiedostamatta paetaan määrittely-yrityksiä ja kyseenalaistetaan pinttyneitä tapoja.
- Kyllähän lapsi piirtää paremmin ennen kuin se menee kouluun. Kun siellä sanotaan että horisonttiviiva täytyy olla tuossa kohtaa, alkaa vaan vituttaa.

Avainlastun oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo 1996 Liimatan Pan Alley -levyn kylkiäisenä, mutta kustantaja kirjalle löytyi vasta vuosia myöhemmin. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta on julkaistuun teokseen säilynyt ainoastaan yksittäisiä rivejä, ei mitään valmista.

Liimatan teksteille tyypillistä on ympäristön tarkka havainnointi sekä piilossa olevien itsestäänselvyyksien paljastaminen. Myös yhtäläinen (itse)ironia ja absurdi huumori ovat mukana kaikissa Tommi Liimatan töissä lähtien Absoluuttisen Nollapisteen sävellyksistä aina sarjakuviin ja sanataiteeseen saakka.

-Ei tartte olla niin, että hyvän taiteen täytyy olla ikävää. Tietysti yhtä tärkeitä asioita on, että saako vastaanottajan itkemään tai nauramaan. En mie sitä huumoria oo ainakaan halunnu välttää, mikäli semmoseen on ollu mahollisuus.

-Vilkasin Vexi Salmen runokirjaa divarissa yks päivä. Siinä se on yrittänyt kirjoittaa runoutta, niin silloin ne on paljon paskempia kuin sen omat työt. Sillä on ollut käsitys, ettei taiteessa saa olla huumoria. Se oli semmosta... ei se ollu mittään.

Liimatalle taide ei ole pelkkää elämysviihdettä, mutta ei sen missään tapauksessa tarvitse olla poliittistakaan. Avainlastussa arvioidaan kulttuurin ja sanataiteen merkitystä. "Tunnistamme huonon runon: se ei tunnu munissa asti." Eli sävähdyttävän runon tai pelkästään lauseen huomaa sellaisen iskiessä vasten kasvoja.

Absoluuttinen Nollapiste -yhtyettä ei voi sivuuttaa Tommi Liimatan kanssa keskusteltaessa. Hän on ollut mukana yhtyeen perustamisesta lähtien eli vuodesta 1991. Juuri edellisenä päivänä Oulusta keikkailemasta tulleen nelihenkisen yhtyeen nykykokoonpanoon kuuluu myös Tomi Krutsin, Aki Lääkkölä ja Aake Otsala. Liimatta itse vastaa valtaosasta sävellyksistä, sanoituksista, laulusta ja kakkoskitaroinnista. Alunperin rovaniemeläinen yhtye on vuodesta 1994 lähtien tehnyt kuusi pitkäsoittoa sekä kokoelmalevyn. 2002 keväällä ilmestynyt Nimi muutettu on viimeisin ja jo ensi syksyksi on luvattu uusi kokopitkä.

Absoluuttinen Nollapiste on yhtye, jota kriitikot ylistävät ja muusikkokollegat arvostavat. Kuuntelijoiden keskuudessa ei ole harvinaista, että Nollapiste on heille kaiken arvostelun yläpuolella; neutraalisti yhtyeeseen suhtautuvia faneja on vaikeampi löytää.

Kunnioitettavan pitkästä urasta huolimatta rockyhtye ei ole saavuttanut suuren yleisön suosiota. Maine vaikeaselkoisena älykköpoppina on epäilemättä vaikuttanut potentiaalisia musiikinkuluttajia karkottavalla tavalla. Onko Nollapisteen musiikki sitten elitististä oman navan hivelemistä? Ei, sillä jos unohtaa keinotekoiset luokittelut, on pakko myöntää kappaleiden ehdoton hittiaines: kauniit melodiat, iskevät kertosäkeet ja ennen kaikkea asenne, joka ei löydy niinkään leveästä haara-asennosta tai tiukoista farkuista kuin julman realistisesta suhtautumisesta omiin tuotoksiin ja ympäröivään todellisuuteen.

Nollapisteen sanoituksissa peruslähtökohtana on ihmisen ristiriitaisuus. Kritiikin kohteena eivät ole ainoastaan keskiluokkaisuus ja sovinnainen elämä, vaan oman osansa saavat muun muassa laitapuolen kulkijat, nekrofiilit ja muusikot. Biisien ihmiset ovat onnettomia osaansa, pohtivat paremman elämän mahdollisuutta, mutta kaikesta huolimatta ovat oman tilansa vankeja. Ja jos joku kykenee irrottautumaan, muut eivät sitä sulata. Koko Suljettu-levy on eräänlainen tutkimus ihmismielestä ja siitä millä tavalla ahdistava yhteisö synnyttää sosiaalisia paineita ja julmia kohtaloita. Surullista, mutta edes kaikkivaltias Jumala ei Pyhä nynny -kappaleessa kykene pakenemaan osaansa.

Nollapisteen jäsenten musiikillinen harrastus ei rajoitu talouden maksimointiin ja listahittien kalastamiseen, mistä erinomaisena esimerkkinä on omaperäinen Diu Dau Tapes -kasettiyhtiö. Leikkaa ja liimaa -periaatteella kasatut c-kasetit sisältävät kaikkea mahdollista, mitä treenikämpillä värkkäillään, mutta mikä ei tallennu virallisille äänitteille. Kasetit leviävät kuuntelijoille Nollalistan eli sähköpostilistan kautta (täysin nollabudjetilla).
-Kohta on lähössä viisi seuraavaa tunnin kasettia. Siellähän on kasetti missä on Stiga-jääkiekkopelin välieriä äänitettyinä, aina viiden minuutin pelejä, ja joitakin Ahkerien simpanssien treeninauhoja.

Ahkerat simpanssit on yksi Absoluuttisen Nollapisteen lukuisista sivuprojekteista, jotka tekevät amatöörisuudesta taidetta. Tarkoituksella latteat sanoitukset, laahaava rytmi, pastissimaiset sointukuviot ja heikkolaatuinen äänitystekniikka ovat yhtyeen tavaramerkkejä. Huumori ja vakavuus, korkea ja matala sekoittuvat, ja tuloksena on jotain vinksahtaneella tavalla nautittavaa. Helmi-maaliskuun vaihteessa ilmestyi Ahkerien simpanssien virallinen pitkäsoitto, "Tervehdys, maan asukit", joka sisältää vanhojen keikkahittien (mm. Sukuelin tuulessa ja Paratiisin käärme) lisäksi uutta materiaalia.

-Mie nousen ehkä kymmenen aikaan, pistän kahvin tippumaan, vetäsen leipätarpeet kaapista ja käyn parvekkeella tupakilla. Ehkä mä oon edellisenä iltana tehny muistilappuja mitä mun pitää tänään muistaa tehä. On niin paljon vaihtoehtoja, Liimatta aloittaa tavanomaisen päivänsä kuvailemisen. Työnteko on säntillistä, vaikkei hän tarkkaa päiväohjelmaa laadikaan. Kuten monilla luovaa työtä harjoittavilla ihmisillä, myös Liimatan vapaa-aika ja työ sekoittuvat keskenään.

Taiteilijan logiikkaa hieman tunteva ymmärtää, ettei tämän ole mahdollista päästää irti piinaavista ajatuksista ja ideoista niin sanotun virallisen työajan ulkopuolella.

Liimatta on uskollinen tietyille artisteille ja kirjailijoille; henkilökohtainen The Beatles -tutkimus on kestänyt toistakymmentä vuotta ja saarikosket on kahlattu moneen kertaan läpi. Jatkuva uusiutuminen ei tunnu olevan hänelle stressin aiheuttaja, tärkeämpää on oman käsialan ja tyylin kehittyminen. Liimatta epäilee olevansa viiden vuoden kuluttua samassa pisteessä kuin tälläkin hetkellä - julkaisuja vain on tullut lisää.