Paavo:

Olemme pysyneet Toimittajan kanssa suhteellisen hyvissä väleissä eli riidoitta koko valmennusjaksoni ajan. Syynkin tiedän: Katariina oli Irlannissa.

Kaltiolla on ymmärtääkseni ollut yksi varsinainen toimittaja viimeiset kolme vuotta. Toisen ilmaantuminen tuo norsun paperikauppaan. Astuilen varpaille, ainakin kuvittelen. Asiat ovat toisin, ihmisten välissä on enemmän viivoja. Neljän ihmisen suhteet voidaan piirtää kuudella viivalla, Viiteen tarvitaan kymmenen. Ja koska jokainen näistä suhteista eli viivoista on oma objektinsa tässä kaaviossa, tarvitaan niistä kustakin viivat toisiin yksilöihin sekä suhteisiin: älytön määrä viivoja siis.

Eli Paavon suhde Jussiin eroaa huomattavasti Paavon ja Katariinan yhteisestä suhteesta Jussiin, eikä JussiPaavo (tai PaavoJussi, joka on täysin toinen ajatushenkilöitymä) suhtaudu Katariinaan samalla tavalla kuin yksinänsä nuo miehet. Ja kun Ville lisätään jollekin puolelle ekvaatiota, muuttuu yhtälö jälleen. Sosiaalinen käyttäytyminen hämmentää, kun sitä huomaa tekevänsä.

Koulussa meille opetettiin vektorialgebraa.

Onneksi taittaja ja sarjakuvataiteilija tajuavat suurimman osan aikaa pysyä näistä sotkuista erossa.

Vaan viime viikonloppuna törmäilimme, vakavasti ensimmäistä kertaa. Tästä kertoo tarinani.

Paavo käy Qstockissa

Kaltiolle on päätoimittaja hankkinut uuden, hienon digitaalikameran. Sillä voipi kuvia ottaa lapsista, patsaista tai jopa rokkifestivaaleista. Valmentujalle jäi kameran kanniskelu ja osoittelu Oulussa, kun toimittaja ei sanonut osaavansa kuvata – ja omasta halustanikin sitä mukaani päätoimittajalta ruinasin.

Torstaina ennen rokkeja Kaltion delegaatio kokoontui Ravintolan Patiolla (ks. esim. jakso ´Ukkossadetta suven päivänä´). Yritettiin sopia tehtäväin jaosta. Kaikilla tuntui jotakin olevan. Kata kirjoittelee yleisiä, Katariina haastattelee Impaled Nazarenea. Paavolla oli vain epämääräisempiä projekteja: No otan vähän kuvia, jos Ruotomielen jätkiä jututtais ja joskus tekis jutun Popcity-hommasta, ja siellä Happiteltalla mie heilun ja sitä kanssa. Ja ehkä joku äijärokkijuttu, siellä on taas tämä Brüssel kaupallinen, ja Radiopuhelimet. Raatikainen, Jussi sano, on menossa Venäjän suuntaan joittenki toisten kanssa, sille pitäs jutella vähän.

Oli epämääräisempiä siis. Taas näkyi ammattitaidottomuus: näistä mitään en festivaaliaikana saanut hommailtua. Paitsi sen kuvapuolen, ja siinäkin hankasi. Opinpahan jotakin, ei kannata liikoja yrittää. Mutta takaisin.

Niin, jo aiemmin oli Toimittaja puhunut, että mennään sitten yhdessä ja ollaan yhdessä, ettei yksin tarvi olla. Perjantaina tämä toimikin vielä. Käytiin ensin japanilaisen keramiikan avajaisissa syömässä juustoa ja hedelmiä (viini ei kovin kelvollista ollut), ja sitten pöläytettiin Kuusisaareen. Oltiin ammattimaisia, ei ryypätty. Kuvailin asioita, kunnes kameran akku loppui – ajattelin, että kun ei ehtinyt täyteen ladata, niin siksi; kunhan yön yli antaa olla niin eiköhän se siitä. Myöhemmin kuulin toisin.

Alue Kuusisaaressa oli aidattu turhan pieneksi, minkä ansiosta hukkuneetkin kollegat löytyivät helposti. Soittaa piti silti, kun Katariinaa etsin – talon takana istui nurmikolla lehden entisen taittajan kanssa. Oli jo toisenkin kaljan juonut, mentiin kolmannelle. Naiset alkoivat puhua miehistä ja miesten hiuksista, siirryin naapuripöytään jututtamaan tuttua kontrabasistia. Kertoi ystävämme tulleen juuri isäksi Helsingissä. Juotiin joko sille tai muuten vaan.

Hengailen perjantain, kuten lauantainkin, pääasiassa Happiteltan backstagella parantelemassa Kari Peitsamon sairastapauksen takia peruuntuneen festivaalin avajaisesiintymisen murtamaa uskoani maailman hyvyyteen. Kiroan jo koko Qstockin menneen mönkään, enkä meinaa tästä tunteesta päästä irti edes lauantaina. Ruotomielen käyn kuulemassa, ja illalla kameran jo kuoltua Radiopuhelimet. Puhelimien keikalla jorataan ankarasti, takki on läpimärkä hihoja myöten. Kesken steppailutanssin erittäin tyylikkääksi itseään myöhemmin tituleeraava nuori nainen, tämä lehden ex-taittaja siis, sujauttaa jotakin taskuuni. Ajatuksia nousee rytmissä huojuviin aivoihini. Myöhemmin taskuun sujautettu esine paljastuu rintanapiksi, jossa lukee jotain tyhmää niinku että perse.

   *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Lauantai on kriisipäivä. Toimittajan esittämät yhdessäolopyynnöt festivaalin aikana romuttuvat, kun ensimmäisen kerran näen häntä ison lavan takana iltayhdeksältä. Kävelee ohi, sanoo terve.

Myöhemmin kertoo, ettei ollut tarkoituksella tyly. Edellisiltana voivotteli, josko sairas olisi. Ehkä oli. Sai kuitenkin aikomansa haastattelun tehtyä iltapäivällä, sitten ilmoitteli että yhdeksän jälkeen saan ottaa kuvia, kuvauskonsepti pitäisi suunnitella. Mitään siinä keksi, paras idea on viedä Nazarenen pojat naku-uinnille Kuuskan rantaan ja nappailla fotoja. Toiseksi paras viedä ne horsmapöpelikköön leikkimään hippejä. Kolmas ja viimeinen on ottaa yhteisportretteja PMMP:n tyttöjen kanssa.

Mikään ei toteudu. Teknisiä ongelmia. Kahdeksan korvilla kameran akku sanoo ´vaihda minut´. Perkele. Suomi Finland Perkele, saatana. Ilmoitan ongelmasta Toimittajalle. Vastaus on lyhyt mutta ytimekäs: ´Hoida asia.´ Paineet kasaa. Kerron laturin olevan kotona, en kuvitellut näin tänäänkin käyvän. Mutta ehkä Cleaning Womenista ei olisi yli puoltasataa otosta tarvinnut. Yritän pähkäillä kameraa Katalta, joka on siis tänäänkin alueella. Ei vastaa, ei kuule puhelintaan

Hälytän sitten Oulussa vierailulla olevat tädit laturikuriireiksi. Suostuvat, on kiire. Poistun alueelta kiroten onneani: säätäminen alkaa juuri, kun molemmat lauantailta odottamani orkesterit, Kuusumun Profeetta sekä PMMP, ovat lavalle nousseet. PMMP pääareenalla ja Kuusumu Happiteltassa. Juoksen ulos alueelta ja takaisin sisään, kun kuulen suosikkibiisini ´Joutsenet´, takaisin ulos. Raatin uimahallille tilatut tätini saapuvat noin vartin odottelun jälkeen, nopeasti olosuhteisiin nähden. Huokaisen, homma kunnossa.

Vaan eipä ole. Tulee seuraava teksti Toimittajalta: ´Hommasin lähikuviin ammattikuvaajan. Hoida kuvat keikalta.´ En lue tätä minkäänlaisena vittuiluna, vaan hetken perästä ystävät viestiä näyttäessäni tällaisen mahdollisena käsityksenä esittävät, jolloin itsekin huomaan eräänlaisen äänensävyn. Keikkakuvat Kaltion kameralla ovat kyllä sitten mitä ovat, kerron toimittajalle, ja vähän pelottaa mennä sinne, en haluaisi. Tässä vaiheessa istumme siellä lavan takana, ja kohta tapahtuu mainittu ohikävely. Katariina tulee Luttisen kanssa paikalle, istuutuvat Nazarenen muovipöytään. Ratkean ryyppäämään.

Pahin on kuitenkin vielä tulossa. Puhelimeen saapunut uusi viesti. ´Ei toista voi tuolla tavalla jättää pulaan. Ei noin saa käyttäytyä. Vähän pitäisi ajatella.´ Tuohon suuntaan. Saapuu jälleen masennus, olen pettänyt toisen luottamuksen. Ja näyttää olevan vielä niin loukkaantunut, ettei naapuripöydästä saata kertomaan asiaa nousta, vaan puhelimella kirjoittaa. Ei siis edes soita, kirjoittaa.

Varmaan vartin verran olen täysin maassa. Olen huono ihminen, saisivat ampua, kun en näin helppoa asiaa voi edes tehdä, vaikka lupaan. En edes itse usko itseeni. Vastaan, että sainhan minä asiat kuntoon, kamerassakin olisi akkua, jos tarvitsee. Laitan viestiä, kun en uskalla mennä puhumaan. Se on kuitenkin niin vihainen kuin nainen voi olla.

Ei vastausta.

Päätän siis juoda lisää viinaa. Bäkkärille ilmestyy Ruotomielen kitaristi Kalle, sanoo olevansa vähissä rahoissa. Ruinaa pullon kaljaa – takatilojen alkoholitarjoilu on törkeästi aika lailla samoissa hinnoissa kuin rahvaalle yleisöalueella tarjoiltu – ja minä tarjoan. Hapin artistialueella on reppuni jossa iskemätön pullo viskiä, siispä sinne.

Käy ilmi, että Happitelttaa dokumentoiva Tiina on Toimittajan hälyttämä 'ammattikuvaaja'. Naureskelee saamalleen tittelille, lupaa leppyä ylimääräisen työn aiheuttaneelle jos valmentuja tarjoaa huikan. Tarjoan.

Veren alkoholiprosentti on kääntäen verrannollinen omanarvontunnottomuuteni määrään, ja kun Toimittaja konkoilee Hapin taakse jonkun ajan päästä, uskallan jo hänelle puhua. Jokin aika sitten lähettämääni sovitteluviestiä, jossa ilmaisin voineeni ´aivan vitun pahoin´ viestiensä ansiosta, ei sano vielä saaneensa. Näytän sen omalta ruudultani. Olemme sujut. Samalla viestini saapuu Katariinallekin perille.

     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Impaled Nazarenen soittaessa Inferno-lavalla on vauhtia ja isoja köriläitä. Kuulen bändiä ensimmäistä kertaa, olin luullut jotenkin rankemmiksi. Tämähän on kesympää kuin Radiopuhelimet tai Brüssel kaupallinen! Laulaja omistaa kappaleen Happiteltalla hetki sitten Nintendo Gameboylla biisejä soittaneelle Huoratronille! (Huoratron, yhden miehen, jonka nimeä en nyt muista, kokoonpano oli myös erittäin miellyttävää lavantakaisseuraa. Istuskeli siellä jo perjantain, mielellään otti vastaan lehden kun kerroin olevani Kaltiosta, huomasi siinä jutun Jouni Kestistä ja kertoi tämän Helsingissä asuvan pojan olevan hyvä ystävänsä. Ehkä tässä vielä jätkiltä yhteystietonsa keräilen ja haastattelen joskus. Qstockissa en jaksanut ja ehtinyt, enkä esityksestäänkään kuvia napsinut. Just silloin vitutti niin.)

Perkeleellistä imagoaankin äijät ylläpitävät ihan huumoripohjalta, yksi välispiikeistä kuuluu jokseenkin seuraavasti: "Tiedämme, että monet teistä tykkäävät palvoa saatanaa. Ja kaikille siis tiedoksi, että ainoa oikea saatananpalvontajuoma on Tyrnävän Hunajaviina!" Samalla Luttinen nostaa kädessään olevan pullon kohti kattoa, en huomaa miehen juovan. Kuvaakaan en saa, vaan väliäkö hällä. Muutamia kelvollisia onnistun sisälläkin muistikortille piirtämään.

En jaksa seurata konserttia loppuun. Yleisön keskellä tulee hiki, on vaikea hengittää. Palaan Hapelle, olen onnellinen. Sisällä tuntuu oikeasti tyytyväiseltä. Kuljen lavantakojen väliä kahteen asti, jolloin kaikki siirtyvät kaupungin suuntaan. Kysyn Toimittajalta, onko vielä liikenteessä. Vastaa vetäneensä jo vällyn ylleen, ehkä on pissatulehdus. Annan anteeksi ajattelemiani asioita, en kehtaa olla vihainen.

Baariin on jono, enkä viitsi jäädä seisomaan. Haen matkalta kotilaatikkoon oululaista perinneruokaa ja kuljen vuoteeseen. Nukun läpi sunnuntain, ja nelivitosen festarien lopettelubileet jäävät käymättä. Vaan onhan noita, jameja, joka viikko.

     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Ai niin, Qstockin bäkkärillä ilmoittautui yksi fani lisää. Kertoi, että Ronkaisen Tainan kanssa omvf:n porukoissa pelkäävät jatkuvasti joutuvansa tähän päiväkirjaan, kun Vilkuna soittelee jatkuvasti ja Heinonen lähentelee sähköpostilla. Joka päivä kuulemma tarkistavat, kuinka on käynyt, ja pettymyksellä seuraavat uusien jaksojen hidasta ilmeentymistä. Tai ei se ihan nuin sanonu, mutta mites muistaa, jos on jo hieman ottanut. Naureskelin, että hehe, ei tänne noin helpolla pääse. Mutta pääsi kuitenkin.

                                                                                                    Seuraava jakso >     

                                                                                                    sisällysluettelo >>