Kaltiossa on viime aikoina käyty keskustelua suomalaisten alkuperästä osanottajinaan Kyösti Julku, Ago Künnap, Angela Marcantonio ja Kalevi Wiik yhdellä puolella sekä Ante Aikio ja Aslak Aikio toisella. Sananvaihdon avaajana toimi jo numerossa 3/2002 Julku esitellen pääasiassa Wiikin suomalaisten juuria koskevia partisaaninäkemyksiä saaden seuraavassa numerossa puolelleen Künnapin ja Marcantonion sekä vastaansa Aikion veljekset, joiden lyhyeen mutta ytimekkääseen vastineeseen ovat niin ikään jo ehtineet vastata niin Julku kuin nyt myös hänen gurunsa Wiik.
Meidän vastineemme keskittyy lähinnä Wiikin vastineeseen, sillä hän on kaiken aikaa ollut hengenheimolaistensa keskuudessa kiistaton johtohahmo niin tieteen tekijänä kuin sen popularisoijanakin, joka vie ja muut vikisevät. Kuitenkin huomattakoon, ettei meillä ole mitään sitä vastaan, että Wiikin hengenheimolaiset osoittaisivat nyt meidän olevan väärässä kertomalla juurta jaksaen, missä kaikessa heidän mielestään Wiik on väärässä!

Wiik aloittaa vastineensa toistamalla vanhan väitteensä, että "kansojen juurten etsimisessä on vallalla kaksi koulukuntaa, vanhoillinen ja uudistuksellinen". Ketään ei varmaankaan hämmästytä se tieto, että Wiik itse katsoo lukeutuvansa uudistuksellisiin Julkun, Künnapin ja Marcantonion kanssa, kun taas heitä kritisoivia Aikion veljeksiä hän pitää vanhoillisina. Tämän väitteensä tueksi hän käsittelee "kymmenen Aikioiden mainitsemaa kohtaa" jokaisen kuvastaessa hänen mielestään "sattuvasti sitä prosessia, jossa uudet aatteet tulevat vanhojen sijalle". Mekin otamme samat kymmenen kohtaa lähempään tarkasteluun tehdäksemme selkoa, millaisista "uudistuksista" on kysymys.

1. Swidryn kulttuuri.
Wiik väittää, että "Julkun mukaan Swidryn kulttuuri oli suomalais-ugrilainen", vaikka Julku itse selväsanaisesti toteaa: "Swidryn kulttuuri oli nimenomaan suomalainen, enkä tässä tapauksessa halua edes laajentaa termiä suomalais-ugrilaiseksi." Juuri tätä "suomalaisuutta" Aikiot myös kritisoivat eivätkä "suomalais-ugrilaisuutta", joten Wiik harjoittaa tällä kohtaa pelkkää varjonyrkkeilyä.

2. Suomalaiset - suomalais-ugrilaiset.
Wiik väittämän mukaan "Julku käyttää termiä 'suomalainen' viittaamaan perinteisiin suomalais-ugrilaisiin", vaikka edellä käy yksiselitteisesti ilmi, ettei näin selvästikään ole. Wiik myös lisää, että "yllättävästi Aikiot eivät ole tietoisia siitä kansainvälisestä käytännöstä, jonka mukaan termejä 'Finns' ja 'Finnish' (suomen kielen 'suomalaiset') todella käytetään merkityksessä 'suomalais-ugrilaiset'". Me puolestamme emme ole lainkaan yllättyneitä, koska tällaista käytäntöä ei tunneta UCLA:ssa, Leidenissä eikä missään muuallakaan maailmalla. Termejä 'Finns' ja 'Finnish' on kyllä virheellisesti joskus käytetty merkityksessä 'suomalais-permiläiset' (koska talonpoikaisjärjellähän 'suomalais-ugrilaiset' = 'suomalaiset' + 'ugrilaiset'!), mutta niitä ei ikinä kuitenkaan ole käytetty merkityksessä 'suomalais-ugrilaiset', jolloin jopa unkarilaisetkin olisivat muka 'suomalaisia'! Wiikhän ei ole fennougristi, joten on ymmärrettävää, että nämä maallikoille hankalat termit ovat saattaneet mennä hänellä sekaisin.

3. Paikannimi-perustelut.
Aikion veljesten tyrmättyä Julkun väitteen siitä, että "Puolassa on (...) yhteensä toista sataa suomalaisnimeä", Wiik nyt väittääkin vastaan, että "Puolan ja sen lähialueiden paikannimien suomalais-ugrilaisuutta pidetään huomattavasti epävarmempana kuin Liettuan ja Latvian vastaavien paikannimien" vain siksi, että "mitä eteläisemmästä ja ajallisesti vanhemmasta nimikerroksesta on kysymys, sitä epäluotettavampia tulokset ovat". Tarkka lukija huomaa heti Wiikin väitteen olevan pelkkää kehäpäätelmää. Hän ei sitä paitsi sanallakaan mainitse sitä, että ainoastaan Latviassa suomalais-ugrilaisten paikannimien esiintyminen on modernien nimistöntutkijoiden keskuudessa jokseenkin kiistatonta. Liettuan tapaus on edelleen kiistanalainen, kun taas Puolassa päinvastoin niiden esiintymättömyys on kiistatonta, eli ainakaan modernit nimistöntutkijat eivät niiden olemassaoloon usko. Tämä ei ikävä kyllä ole ainoa kerta, jolloin Wiik ja Julku näennäisestä monitieteisyydestään huolimatta viittaavat kintaalla lähes kaikelle sille, mitä mieltä asiasta tietyn tieteenhaaran spesialistit itse ovat.

4. Baskien ja saamelaisten sukulaisuus.
Aikioiden aivan oikein todettua, että "väitteet saamen kielen baskilaisesta substraatista ovat (...) perusteettomia", Wiik vastaa, että "pohjoissaamelaisten geneettiset sukulaiset löytyvät läntisimmästä Euroopasta, mm. baskimaalta". Jos ja kun Wiikin toteamus on tarkoitettu vasta-argumentiksi, on vaikea uskoa hänen usein toistamaansa väitettä, että "väestön ja kielten erillään käsitteleminen on '[Wiikin] koulukunnan' peruspilareja" (Kanava 2/2001 s. 143). Mielenkiintoista, että tällä kohtaa Wiik kyllä tunnustaa, että "yli 10000 vuotta sitten puhutuista kielistä ei ole varmaa tietoa", vaikka hän toisaalla asettuu tukemaan Julkua siinä, että 12000-10000 vuoden takainen "Swidryn kulttuuri oli suomalais-ugrilainen"!

5. "Alan johtavat tutkijat".
Wiik kirjoittaa:
"Yhtenä perusteena omien käsitystensä oikeellisuudelle Aikiot pitävät sitä, että samoilla linjoilla on joukko alan johtavia tutkijoita; tällaisiksi he mainitsevat nimeltä kuusitoista henkilöä. Sanomattakin on selvää, että johtavia tutkijoita ovat heidän mielestään ne, jotka innokkaimmin pitävät kiinni vanhasta."

Tämä on jopa Wiikin mittapuulla harvinaisen asiantuntematon väite, koska Aikioiden kuudentoista listaan mahtuvat mm. yleisen kielitieteen teoriaa merkittävästi kehitellyt Esa Itkonen, indoeurooppalais-uralilaisen lainasanakontaktitutkimuksen täydellisesti mullistanut Jorma Koivulehto ja Indus-kirjoituksen selvittämisessä useita ratkaisevia läpimurtoja tehnyt Asko Parpola. Heidän uudistuksensa näyttävät kuitenkin jääneen suurelta yleisöltä (tai ainakin Wiikiltä) huomaamatta siksi, etteivät he Wiikin tavoin ole lähteneet niillä julkisuudessa rehvastelemaan.
Yleensäkin kun tutkija kerskailee omilla tieteellisillä vallankumouksillaan, hälytyskellon pitäisi välittömästi kilahtaa myös maallikkolukijalla, sillä tieteellisen vallankumouksen ollessa ilmeinen sitä ei tietenkään edes tarvitse joka käänteessä toitottaa. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Charles Darwinin kuuluisin teos, joka oli vaatimattomalta nimeltään 'On the Origin of Species' eikä suinkaan 'Breakthrough in Present-Day Biology'.

Lyhyesti sanottuna alansa johtavaksi tutkijaksi voidaan katsoa sellainen, jonka tutkimuksia säännöllisesti julkaistaan ja jonka tutkimuksiin myös jatkuvasti viitataan alan kansainvälisissä huippujulkaisuissa. Itkonen, Koivulehto ja Parpola samoin kuin useimmat muutkin Aikioiden mainitsemista täyttävät helpolla nämä kriteerit, kun taas esim. Wiikille itselleen tuleekin yllättäviä vaikeuksia, koska hänen Suomen ja Viron ulkopuoliset julkaisunsa jäävät yli 40 vuoden urasta huolimatta lukumäärältään vain noin puoleen kymmeneen (ks. http://members.surfeu.fi/kalevi.wiik/julkaisut4.htm)! Syystä tai toisesta Wiikhän on koko uransa ajan ollut siinä absurdissa luulossa, että ulkomaisten tutkijoiden keksimien ideoiden Suomeen tuominen on arvokkaampaa kuin itse keksimien ideoiden ulkomaille vieminen.

6. Monitieteisyys.
Wiik jatkaa:
"Kun uudistajat pitävät tärkeimpänä valttinaan monitieteisyyttä, vetoavat vanhoilliset nyt (...) siihen, että kyllä monitieteisyyttä on harjoitettu ja paljon ennen uudistajien esiintuloa. Ratkaisevin uudistajien ja vanhoillisten välinen ero juuri nyt on geneettisen tiedon hyväksikäyttö..."

Wiik jälleen kerran puhuu palturia, koska hänen vanhoillisina pitämistään ainakin Christian Carpelan osasi käyttää geneettistä tietoa hyväkseen ennen kuin Wiik itse. Itse taas näemme ratkaisevimman eron siinä, että me "vanhoilliset" emme suhtaudu genetiikan kaikkivoipaisuuteen yhtä herkkäuskoisesti kuin Wiik (vrt. "geneetikkojen tulokset ovat tieteellisiä totuuksia"!), joka osoittautuukin jopa paavillisemmaksi kuin populaatiogenetiikan paavi Luigi Luca Cavalli-Sforza (ks. esim. Trends in Genetics 2/1998). Wiik myös puhuu itsensä pussiin korostaessaan toisaalta monitieteisyyttään ja nostaessaan toisaalta kuitenkin genetiikan niin keskeiseen asemaan, ettei ilman sitä monitieteisyydestä saisi muka edes puhua!

Monitieteisyyden perimmäisenä ongelmana on tietysti se, ettei kukaan meistä ole omnikompetentti. Edes Wiik ei ole sellainen, vaikka onkin kuulemma "viimeisen seitsemän vuoden aikana (...) pyrkinyt aikaa säästämättä paneutumaan arkeologiaan ja genetiikkaan" (Kanava 4-5/2001 s. 316). Vaikka emme kielitieteilijöinä pystykään arvioimaan hänen kompetenssiaan näillä aloilla, jotain voitaneen kuitenkin päätellä siitä, että hän yli 40-vuotisen kielitieteellisen uransa jälkeen edelleen tekee karkeita kielitieteellisiä ja ennen kaikkea kielihistoriallisia virheitä (ks. esim. Kallion artikkeli sarjassa Studia Fenno-Ugrica Groningana 2).

Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, että kyseessä todella ovat virheet eivätkä "uudistukset", mainittakoon, että Wiik antaa eri kielistä sellaisia esimerkkisanoja, joita ei todellisuudessa ole edes olemassa. Yksi tällainen haamusana on kreikan bait, joka myöskään ole painovirhe, koska hän on tarjoillut samaista esimerkkiä useampaankin otteeseen (ks. Estonian Prosody: Papers from a Symposium s. 241, Itämerensuomi: eurooppalainen maa s. 91 ja Linguistica Uralica 33 s. 272). Joku voi toki pitää tätä hiusten halkomisena, mutta vakavasti otettavassa tieteessä tahatonkin olemattoman evidenssin esittäminen on tuomittavaa.

7. Valikoivuus.
Wiikin omat sanat puhukoot puolestaan:
"Aikiot arvostelevat uudistajia siitä, että he käyttävät aikaisempia tutkimustuloksia valikoiden hyväkseen. Mitä muuta voisi tehdä? Uudistaja on luonnollisesti iloinen, kun hän löytää menneisyydestä tutkijan, joka jo on ollut samoilla linjoilla kuin hän itse. Olisi kai hänen kannaltaan järjetöntä, jos uudistajat poimisivat ajatustensa tueksi sellaisten väitteitä, jotka ovat ristiriidassa hänen omien ajatustensa kanssa."

Wiik ei selvästikään ymmärrä, mistä tieteessä on kysymys. Tieteessä kaikki relevantti evidenssi puolesta tai vastaan on aina otettava huomioon siitäkin huolimatta, että se saattaa toisinaan johtaa jopa oman työhypoteesin kumoutumiseen. Se, että Wiik ei ole valmis ottamaan tällaista riskiä, osoittaa hänen olevan täysin väärällä alalla.

8. "Koko Euroopan asuttajat".
Wiik kirjoittaa:
"Vanhoillisille tyypillisesti Aikiot kärjistävät uudistajien väitteen 'suomalais-ugrilaiset asuttivat koko Pohjois-Eurooppaa' väitteeksi 'suomalaiset asuttivat koko Eurooppaa'. Vaihtamalla pari termiä he saavat ajatuksen näyttämään naurettavalta."

Edellä kuitenkin jo huomasimme, että Wiik päinvastoin itse vaihtoi Julkun käyttämän 'suomalaisen' 'suomalais-ugrilaiseksi' saadakseen näin Julkun ajatuksen näyttämään vähemmän naurettavalta! Julkun artikkelista puhuessaan Aikiot eivät myöskään puhu 'koko Euroopasta' eivätkä edes 'koko Pohjois-Euroopasta' vaan ainoastaan 'suuresta osasta Pohjois-Eurooppaa'. "Näkemys suomalaisista koko Euroopan asuttajina" vasta mainitaan heidän tekstissään aivan lopussa, jolloin he kuitenkin puhuvat Julkun ja Wiikin sijasta jo Sigurd Wettenhovi-Aspasta! Mielenkiintoista, ettei edes Wiik itse näytä kykenevän erottamaan Wettenhovi-Aspan "Suur-Suomi" -fantasioita omistaan.

9. Nationalismi.
Wiikin mukaan "Aikiot syyttävät Julkua ja uudistajia 'nationalismista'", minkä hän on kuitenkin kumoavinaan sillä, että "suomalais-ugrilaisten laajan vyöhykkeen ajatus ei ole lähtöisin suomalaisilta uudistajilta". Siitä huolimatta tuskin edes Wiik itse kiistää sitä, etteivätkö Intia indoeurooppalaisena alkukotina ja sanskrit indoeurooppalaisena kantakielenä ole edelleen Intiassa suosittuja juuri siksi, että ne hivelevät intialaisten kansallista itsetuntoa, vaikka nekään eivät todellisuudessa ole lähtöisin intialaisilta "uudistajilta" itseltään vaan sellaisilta 1800-luvun alun saksalaisilta kielentutkijoilta kuin Friedrich Schlegel ja Franz Bopp.

Nationalistiselle vaihtoehtoesihistorialle on tyypillisintä se, että väen vängällä katsotaan oman kansan eläneen mahdollisimman kauan nykyisillä asuinsijoillaan ja jos vain mahdollista nykyistä vielä paljon laajemmilla alueilla. Intia tuli jo mainittua yhtenä esimerkkinä, ja toisena vielä surkuhupaisampana sellaisena voidaan mainita Kaukasia, jossa niin georgialaiset, armenialaiset kuin jopa azeritkin pitävät itseään kilvan alueen alkuperäisasukkaina. Kaikissa tapauksissa kovasti vedotaan mihinkäpä muuhun kuin arkeologiseen jatkuvuuteen. Ilman sinivalkoisia tai sinimustavalkoisia silmälaseja voi tästä syystä tuskin ihmetellä sitä, että Suomen ja Viron ulkopuolella nationalistiseksi vaihtoehtoesihistoriaksi luokitellaan myös Wiikin "school who wants it large and wants it early", kuten sitä on hiljattain osuvasti kuvaillut hänen "opillinen lapsenlapsensa" J. P. Mallory (Journal of Indo-European Studies 29 s. 238).

Kaikesta huolimatta Wiik ja Julku itse vakuuttelevat suurelle yleisölle täysin päinvastaista, että heidän ideansa ovatkin kansainvälisesti muodikkaita! Emme lähde arvioimaan, johtuuko tämä puhtaasta tietämättömyydestä, koska maailmahan näyttää täysin toisenlaiselta Turusta ja Haukiputaalta katsottuna kuin UCLA:sta ja Leidenistä katsottuna. Tätä yltiöoptimistista kuvaa heidän aatteidensa kansainvälisestä suosiosta ei myöskään korjaa se, ettei heidän kansainvälisiin "Roots"-konferensseihinsa kutsuta yhtäkään sellaista, joka saattaisi olla heidän kanssaan eri mieltä. Huomattakoon, että Wiik itsekin julkisesti tunnusti tämän "Suomen väestön juuret" -jälkisymposiumissa 10.12.1997.

Joka tapauksessa ylivoimainen enemmistö niistä harvoista tutkijoista, jotka suuressa maailmassa ovat edes kuulleet Wiikin ja Julkun ajatusrakennelmasta, pitää sitä lähinnä itämerensuomalaisten kansalliskiihkoilijoiden epätoivoisena yrityksenä rakentaa itselleen suurempi ja mahtavampi muinaisuus (huom. kohteliaisuudesta tätä ei kuitenkaan sanota julkisesti ja vielä vähemmän päin asianomaisten naamaa, mikä myös osaltaan selittäisi sitä, ettei heillä itsellään näytä olevan aavistustakaan omasta kyseenalaisesta maineestaan). Joka ei usko, tulkoon itse tänne katsomaan!

10. Yleisemmin.
Juttunsa lopuksi Wiik ehdottaa Aikioille, että "pyrkisimme enemmän pitäytymään tieteellisessä argumentoinnissa ja pyrkisimme vähemmän loukkaamaan toisiamme nokkelilla sanakäänteillä". Kumma kyllä hän ei kuitenkaan ehdota samaa Julkulle, joka käyttää veljeksistä niinkin julkeaa ilmaisua kuin "vähäiselläkin ymmärryksellä varustetut". Tosin ei Wiik itsekään ole aina kunnostautunut herrasmiehenä, vaan hän on nuoremmista naispuolisista professorikollegoistaan käyttänyt sellaisia alentavia ilmauksia kuin "Laakson naiivi tietämättömyys", "Laakso on liian nuori tietämään", "Laakson kirjoitus on (...) lapsellisin koskaan lukemistani tieteelliseksi tarkoitetuista kirjoituksista" jne. (Kanava 4-5/2001 s. 315-316). Wiikin on siis turha ihmetellä sitä, etteivät ainakaan tässä tapauksessa "opillisten isoisien" ideat ole saaneet pienintäkään vastakaikua "opillisten lastenlasten" keskuudessa.

Lopuksi

Tässä lopuksi haluaisimme vielä lopullisesti puhkaista Wiikin hengenheimolaisineen varjeleman kuplan heidän omasta uudistuksellisuudestaan. Esimerkiksi Marcantonion väitteet siitä, etteivät uralilaiset kielet olekaan sukua keskenään, eivät merkitse mitään tieteellistä edistysaskelta vaan päinvastoin runsaan kahden vuosisadan takapakkia, jos kohta samoja ideoita on epätoivoisesti yritetty rehabilitoida jo aikaisemminkin, kuten seuraava opettavainen tositarina kielitieteen historiasta osoittaa:

Olipa kerran lingvisti, joka oli nuoruudessaan tutkinut monia nykykieliä saaden myös suurta tunnustusta erityisesti eräiden vähemmistökielten tuntijana. Hän kuitenkin aina oli tuntenut viehtymystä myös kielihistoriaan, ja päästyään vihdoin vakiintuneeseen asemaan hän keskittyi Euraasian kielten alkuperää koskeviin kysymyksiin.
Hän kuitenkin erosi muista kielihistorijoitsijoista. Hän ei ollenkaan uskonut heidän rekonstruoimiinsa kantakieliin, vaan hänen mukaansa kaikki kielikunnat olivat tulosta yksinomaan kielten sekoittumisesta. Näin ollen hän ei myöskään hyväksynyt suppeilla alueilla sijainneita alkukoteja eikä niistä suuntautuneita migraatioita, vaan esimerkiksi suomalais-ugrilaiset kielet olivat hänen mukaansa muovautuneet erilaisista kielenaineksista juuri niillä alueilla, joissa niitä vielä nykyäänkin puhutaan. Ylipäänsä hän esitti uusien kielten syntyvän vain vanhojen sekoittuessa ja kielsi minkäänlaisten väestönliikkeiden olemassaolon.

Tietysti häntä kritisoitiin etenkin ulkomaalaisten kollegoiden toimesta, mutta koska hän oli päässyt omassa maassaan tärkeään asemaan, hän ei välittänyt kritiikistä vähääkään. Päinvastoin hän piti heitä "taantumuksellisina traditionalisteina", kun taas itseään hän piti "vallankumouksellisena uudistajana", vaikka todellisuudessa hän yllä mainittuine väitteineen oli vain palauttamassa kielentutkimusta sille tasolle, mitä se oli ennen kielihistoria-nimisen tieteenhaaran perustamista ennen 1800-lukua. Kaiken kukkuraksi hän piti itseään jopa "kansainvälisenä", mikä oli sikäli paradoksaalinen väite, että hän syyllistyi pikemmin kansallismielisyyteen väittäen oman äidinkielensä puhujien ikimuistoisista ajoista alkaen eläneen valtavan laajoilla alueilla, mistä muka kiistattomina todisteina hän esitti eri kielistä substraattipiirteitä, joihin tosin uskoivat ainoastaan hän itse sekä hänen uskollisimmat kannattajansa.

Vaikka hän sai hyvääkin aikaiseksi panostamalla erityisesti vähemmistökieliin huomattavasti enemmän kuin kukaan hänen edeltäjänsä, historia on silti arvostellut häntä ankarasti siitä, että hän käytännössä romahdutti maansa kielihistoriallisen tason vuosikymmeniksi. Sen vuoksi tänään hänen tekojaan ei enää muista juuri kukaan, kun taas hänen nimensä kyllä muistetaan, mutta sekin on jo vakiintunut kielitieteelliseksi kirosanaksi.

Kyseessähän oli neuvostoliittolainen Nikolaj Jakovlevich Marr (1865-1934).

Prof. Raimo Anttila, University of California, Los Angeles
Drs. Petri Kallio, Universiteit Leiden
                                                                                                    seuraava kirje >

                                                                          Suomalaisten juuret -pääsivulle >>