Kun olin poikanen 70-luvulla, niin kotiin ilmestyi valtava läjä Pohjois-Koreaa mainostavia kirjasia. Lueskelin näitä ympäriinsä ajelehtineita kirjasia kiinnostuneena. Nuoren Kim Il Sungin seikkailuista kertovat teokset oli kirjoitettu jokaiselle viisikkojen ystävälle tuttuun selkeään tyyliin. Hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja. Japanilaisia miehittäjiä ja imperialistikonnia vastustava päähenkilö oli kirkasotsainen ja moitteeton nuorukainen, jonka vastustamattoman oikeamielisyyden ja nuorekkaan innon edessä hyvät olivat haltioissaan. En kyennyt kuitenkaan ymmärtämään mitä teoksissa tapahtui. Tapahtumien syy-seuraus-suhteet olivat omituisia, enkä koskaan käsittänyt mistä onnellisessa lopussa oikein oli kysymys.

Köyhtyvä Pohjois-Korea käytti 70-luvulla suunnattomia rahasummia propagandan levittämiseen. Niinkin pienellä kielellä kuin Suomi julkaistiin 71 teosta. Jos joku oli missään tekemisissä Pohjois-Korean suurlähetystön kanssa, niin normaalin käytännön mukaan hänelle lähetettiin kotiin ainakin yksi pahvilaatikollinen Kim Il Sungia ja juche-aatetta käsittelevää kirjallisuutta. Samaten kaikki vasemmistojärjestöt saivat vastaanottaa kirjalaatikoita säännöllisesti ja paljon. Esimerkiksi Oulussa SKP:n toimistolla hyllyt notkuivat kirjallisuutta, joita toimitsijat selailivat silmät pyöreinä ja ihmettelivät miten tuollainen mahtaa mennä läpi suomalaisilla. Tähän päivään mennessä en tiedä itseni lisäksi ketään muuta joka olisi niitä lukenut.

Juche-aatetta on hieman vaikea määritellä. Se on sekoitus korealaista nationalismia, feodaaliajalta polveutuvaa autoritäärisen yhteiskunnan ihailua ja äärivasemmistolaisia aatteita. Sen on sanottu olevan yksinkertaisimmillaan luottamusta omiin voimiin. Käytännössä se on hyvin joustava ideologinen rakennelma, jonka ainoa tehtävä on johtajan ja puolueen vallan oikeuttaminen.

Edistyksen voimat

Eri sosialistimaiden ystävyysseuroihin osallistumista pidettiin Suomen vasemmistopiireissä ja jopa porvarispiireissäkin suotavana tuohon aikaan. Jokaisella sosialistimaalla oli oma ystävyysseuransa. Logiikka oli hyvin yksinkertaista. Kaikkia edistyksellisiä voimia piti tukea, ja kaikki sosialistiset maat olivat edistyksellisiä. Jopa kommunistisen maailman kummajaisilla, Albanialla ja Pohjois-Korealla oli omat ystävänsä.

Aktiivisesti Pohjois-Koreaa tukeneet eivät toimintaansa nykyisin paljoa muistele. Oululainen entinen SKP:n piirisihteeri Tatu Moilanen on kertonut havaintojaan. Hän itse osallistui kymmenkunnan sosialistisen maan ystävyysseuran toimintaan. Pohjois-Korean ystävyysseuran toimintaa hän tarkkaili vain sivusta, joskin läheltä. Oulussa saavutettiin kiusallisimmat hetket feodaalistalinistisen valtio-oopperan ihailussa 70-luvun lopulla suurlähetystön väen tullessa kylään. Moilanen luonnehtii heidän tyyliään ei aivan painostukseksi. Ohjeet ja vaatimukset olivat kuitenkin selvät.

Sopivaan tilaan saatiin koottua parikymmentä henkeä Kim Il Sungin kuvien alle lausumaan kohteliaisuuksia. Suomalaisten omana juche-aatteen levittämistilaisuutena esitelty tilaisuus oli lavastettu Pohjois-Korean sisäiseen käyttöön. Tilaisuudesta valmistettiin elokuva, missä esiteltiin miten jopa kaukaisessa Suomessa ihaillaan suurta johtajaa ja perehdytään hänen oppeihinsa. Tämä oli lähetystön virkailijoille välttämätöntä. Ilmeisesti heillä oli jonkinlainen tulosvastuu, joten näyttöä aatteen leviämisestä piti saada ja tarpeen vaatiessa se lavastettiin.

Hieman vähemmän kiusallista toimintaa olivat mm. kaupungintalolla järjestetyt Korealaista musiikkia esitelleet konsertit. Tämänkaltaiset tilaisuudet olikin suunnattu oikeasti suomalaisille, jolloin niissä ei käytetty aivan räikeimpiä kotimaansa tyylikeinoja. Niiden saama huomio oli kuitenkin melko vähäinen, eikä niitä esimerkiksi huomioitu lehdistössä kovinkaan laajasti. Omana aikanaan tämä varmaan tuntui aktiiveista turhauttavalta, mutta nykyisin siitä oltaneen lähinnä kiitollisia.

Kimin ja Kekkosen aika

Sosialististen maiden ystävyysseurat muodostivat oman erikoisen kansalaisjärjestöjen saaristonsa Kekkosen loppukauden seisovassa vedessä. Suurin ja mahtavin oli Suomi-Neuvostoliitto-seura, tuttavallisesti vain SNS tai SN-seura. Se oli paisunut itsenäiseksi poliittiseksi voimaksi, jonka vuosijuhlia ja kannanottoja käsiteltiin laajasti tv-uutisissa, jotka lähetettiin samaan aikaan molemmilta kanavilta. Ystävyysseurojen tehtävä oli kahtalainen. Niiden tehtävänä oli tiedottaa kohdemaastaan ja edistää kulttuurivaihtoa, turismia ja tieteellistä yhteistyötä. Toinen tehtävä oli yleinen kommunismin mainostaminen piilotetussa muodossa. Tämä ilmaistiin mutkikkailla liturgisilla ilmaisuilla kuten maailman edistyksellisten voimien tukeminen tai sosialismin saavutusten esittely.

Joillakin oli sitten lisäksi erilaisia erikoistehtäviä, joita ei yleensä kirjattu sääntöihin. SN-seuran toiminnassa keskeistä oli Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan tukeminen ja neuvostovastaisten voimien paljastaminen ja julkinen sättiminen. Tässä toiminnassa ilmeni suomalaiselle yhteiskunnalle harvinaista totalitarismia, kun yksittäisten henkilöiden lausumia pidettiin yhteiskunnallisesti vaarallisina ja rajoitettavina. Kun tamperelainen punkbändi Karanteeni levytti kappaleen Kaljupäinen gangsteri 70-80-lukujen vaihteessa, niin eduskuntaa myöten keskusteltiin pitäisikö tällaisesta tasavallan päämiehen herjaamisesta tuomita oikeudessa.

Suomalainen henkilönpalvonta saavutti huippunsa kun Kekkosen kuva laitettiin uuteen 500 markan seteliin. Tämä oli kenties hävettävin hetki Suomen lähihistoriassa. Demokraattisen maan vaaleilla valitun istuvan presidentin kuva valtion rahassa. Miltä tilanne olisi näyttänyt jos setelissä oleva presidentti olisi hävinnyt vaalit ja maan suurimmassa setelissä olisi ollut edellisen presidentin kuva? Teon taustalla oli itsestään selvänä ajatuksena ettei presidenttiä voida syrjäyttää vallasta.

Kun 80-luvun alkupuolella nuori dekadentti Ville Nisonen lausui suorassa lähetyksessä että Suomessa on paska järjestelmä, mutta todella paska systeemi löytyy vasta rajan takaa, niin sitä pidettiin hirvittävänä ja järkyttävänä lehtien pääkirjoituksia myöten. Tavallinen teeveen katsoja todennäköisesti ajatteli melko samoin kuin mustapukuinen rääväsuu, mutta hätkähti silti. Tällaista ei oltu sanottu julkisesti suomalaisessa tiedotusvälineessä ikinä.

Suomalainen yhteiskunta muistutti Pohjois-Koreaa hieman käytökseltään. Ihmiset olivat tietoisia siitä, millainen on hyvä kansalainen ja millaiset repliikit tulee lausua missäkin. Suomalaiset kauhistelivat ulkomaisia ohjelmia, jotka kuvasivat Suomea säälivästi ja olivat loukkaantuneita muun Euroopan suomettumis-keskustelusta. Eihän siinä suomalaisten mielestä ollut kysymys suomettumisesta, vaan Paasikiven-kekkosen linjasta. Räväkämpään poliittiseen kulttuuriin tottuneet ulkomaalaiset näkivät kuitenkin sen naurettavuuden ja teennäisyyden, mikä oli ominaista Kekkosen ajan Suomelle.

Kuihtumisen aika

Ystävyysseurojen toiminnan edellytys oli rämettynyt poliittinen kulttuuri, jossa oikeiden mielipiteiden sijasta esitettiin ulkoa opittuja lauseita. Kun Kekkosen dementia tuli julkiseksi ja hän joutui eroamaan oli selvää, ettei ritualisoitu kulttuuri voinut enää jatkua. Nykyään on keskusteltu siitä, milloin Kekkosen tila paheni ja kuinka yllättävää ja salattua se oli. Höpö höpö. Minä kävin koulua Espoossa 70-luvun lopulla ja jokainen koululainenkin tiesi, että presidentti on seniili vanhus, joka ei tiedä millä vuosikymmenellä eletään ja joka antaa haastatteluja vain ulkomaisille lehtimiehille, jotta tulkki saa siivottua pahimmat sekoilut pois.

Viime vuosikymmenellä ystävyysseurojen toiminta alkoi ritualisoitua ja näivettyä. Poliittisen ilmaston muuttuessa niille kävi kuin kastemadoille kuivana kesänä. SN-seurallakin oli vaikeuksia sopeutua Neuvostoliiton perestroikaan. Neuvostovastaisuuden valvojien oli vaikea ymmärtää, että neuvostavastaisia lausumia laukoivatkin neukut itse. Sosialistimaiden kadotessa 90-luvulle tultaessa ystävyysseurat vetäytyivät julkisuudesta ja kuolivat pois. Tiedossa ei ole jäikö niitä kovin moni suremaan. Itse osallistuin jonkin verran Suomi-Nicaragua-seuran toimintaan 80-luvulla. Se juonsi siitä, että olin käynyt siellä lyhyellä kehitysyhteistyökeikalla 1986. Jossakin vaiheessa siitä ei enää kuulunut mitään. Oletettavasti se kuoli hiljaa pois.

Pohjois-Korea-seuran toiminta oli jopa jäsenistään välillä kiusallista. Poliittiselta kulttuuriltaan Suomi oli 70-luvulla henkisesti lähellä Itä-Eurooppaa. Kekkosen Suomessa hyvinkin irvokas Korean suuren johtajan ylistäminen ei tuntunut kuin hieman kiusalliselta. Nykyisin se tuntuu käsittämättömältä hölmöilyltä. Ihmisille on tyypillistä ettei vanhoja typeryyksiä myönnetä eikä muistella. Viime aikoina 70-luku on noussut tutkimus- ja muistelukohteeksi. Olisi mielekästä yrittää kirjata tarkemmin myös niitä lähihistorian pieniä merkityksettömiä mustia pisteitä, joista ei puhuta.

Entäs ne kirjat? Soitin ja kysyin isältäni, mistä ne oikein tulivat meille. Kuulemma Pohjois-Korean suurlähetystön väki oli käynyt jossakin Helsingissä järjestetyssä saamelaistilaisuudessa ja jakanut paikallaolijoille sylikaupalla kirjoja. Ilmeisesti saamelaiset laskettiin niihin anti-imperialistisiin ja edistyksellisiin voimiin, jotka tarvitsevat juche-aatteeen valoa. Kyseisistä teoksista ei ole yhtään säilynyt.