Mielipiteenne nykytaiteesta?

Sen voima on rohkeudessa. Parasta siinä on materiaalin vallankumous. Uskon, että suuntausta kestää niin kauan kuin on yrittävää mieltä.

Taiteilijaihanteenne?

Kaikki ne, joitten virittäytyminen on samanlaista. Heistä voisin mainita kiinalaisen v. 1861 syntyneen akvarellistin, Tsi Po-sin, jonka lyyrinen tunnelma-maalaus on eteerisyydessään täydellistä, armenialaisen Godsjarin, meksikolaisen Dieko Riveran [sic], jonka monet – tosin realistiset – työt ovat vaikuttaneet suuresti minuun. Sitten on japanilainen Hokusai Katsu%u0161ika, tarkka luonnonhavainnoitsija, joka taidokkaan viivan avulla luo piirroksiinsa eloisan hetkellisen liikkeen. Hänen taiteellaan on ollut suuri vaikutus impressionismin syntyyn.

Emigranttimaalareista pidän Chagallista, jonka naivin romanttiset ja värikkäät arkinäyt sekä vapautunut mielikuvitus antavat paljon; primitiivisten eläinkuvien käyttäjä Miro ja äärimmäisen herkistyneistä musikaalisten värisointujen käyttäjistä Paul Klee ovat merkinneet löytöä. Sitä vastoin Kandinsky oli kuivahko ja tehosti geometrista pintavaikutelmaa, josta en pidä. Hän oli koulukunnan luoja, joka muutti modernin taiteen käsitystä suuntaan, joka elämän vierautensa vuoksi vähiten minua miellyttää.

Arktisen alueen taiteilijoista on suurin ihanteeni Kautokeinon lappalainen Johan Tuuri, jonka piirroksissa on heijastus siitä, mitä itse etsin.

Mielipiteenne muista taiteista?

Pidän musiikista ja kirjallisuudesta. Olen ulkopuolinen ja sisäpuolinen nautiskelija. Luen paljon, mutta ei ole varaa hankkia kirjoja riittävästi kotikirjastoon. Mielikirjailijoitani ovat Dostojevski, Laxness, Miller, Viita, Kianto, Lehtonen ja Linna sekä Samuli Paulaharju. – Etsin kirjallisuudesta kontaktia elämään tai sitten itseäni. Kaipaan mullan läheisyyttä ja siinä mielessä rakastan Hamsunin Maansiunausta yhtä hyvin kuin Günther Grassin Peltirumpua. – Olen mozartilais-slaavilainen tyyppi, läheisiä ovat Tshaikovski ja Sibelius.

Mikä on mielestänne "Lapin taidetta"?

Taide, jossa käytetään lapille ominaisia, tunnettuja merkkejä, jotka ovat tuttuja – mutta toisaalta tuttuudestaan huolimatta tulkitsevat yleisinhimillistä hätää – on "lapin taidetta." Rajaa tässä mielessä emme voi vetää, ellemme ota lukuun suvereeniesineitä. Kysymys on siitä, ilmaiseeko taide itsensä ilman muuta, että voimme tuntea erikseen aasialaisen, japanilaisen tai neekeritaiteen.

Mitkä ovat Lapissa elävän taiteilijan vaikeudet?

Lähinnä taloudelliset, tarvittaisiin henkilöitä, jotka sitoisivat pääomaa teollisuuteen ja sitä tietä kohottaisivat elintasoa ja sen mukana tulisi aina murunen kulttuurielämääkin varten. Kaikkien niiden luonnonrikkauksien tuottamasta hyödystä, mitkä Lapista vedetään mahdollisesti tulevaisuudessa ja jo tällä hetkellä, meillä on otsaa vaatia, että vaikkapa 1 % (promille) annettaisiin kulttuurille.

Kehittyäkseen täytyy pohjoisessa elävän taiteilijan älytä häipyä määrätyssä ajassa pois täältä. On elettävä etsijänvuotensa muualla Euroopassa (minulla toistakymmentä vuotta), mutta on lähdettävä mukanaan ajatus, että palaa.

Käyttääkseni sanaa "luova ihminen", vaikeudet ovat samat Pariisissa, Nairobissa ja Kittilässä. Jos on siinä vaiheessa, että tarvitsee samanarvoisia ihmisiä ja että on joukolla vahva kapakassa – on korvessa heikko yksin! Mutta kun tuo ns. "poskiaktiviteetti" on ohi, jolloin ei kukaan – ei edes samanuskoisten joukko – voi auttaa, silloin ei asioita määritellä enää maantieteellisesti!

Teillä on pitkäaikainen kokemus taiteilijana, sanoitte maalanneenne peräti 20 vuotta. Mistä saitte virikkeen?

Sen toivat pohjatuulet tullessaan.

Luova työ on laadultaan sellaista, ettei sitä voi tehdä yhtä järjestelmällisesti kuin mitä tahansa leipätyötä, vaan se vaatii erityistä keskittymistä ja voimien kokoamista.

Miten työskentelette?

Usein riippuu siitä minkälaiseen päivään herää. Jos aurinko paistaa joen poikki törmälle, olen saattanut ruveta töihin, etten itse huomaakaan ja sitä jatkuu niin kauan kuin se on laskenut sinne minne se ensin paistoi.

Mutta jos pakkanen lyö seinähirsiin, sade ryöppyää ruutuun tai tuisku kiertää nurkkia, kuljen hitaasti kuin hätääntynyt mato ja kopeloin levysoitintani. Siinä saattavat Schweizerin Bach-tulkinnat uruilla yhtä hyvin kuin Yma Sumacin Pääkallometsästäjien legenda tai Tsehovin novelli herättää minua henkiin.

Mitä teillä on suunnitelmissa tulevaisuuden varalle?

Suunnitelmia on tietenkin paljon. Kaikki eivät koskaan toteudu, eikä niistä sen vuoksi juuri kannata puhua, mutta lähinnä haluaisin luoda itselleni työskentelyolosuhteet, joissa suurissa tiloissa saan käyttää kaikkea materiaalia hyväkseni – luodakseni sen runon jota etsin.

Oiva Arvola

KALTIO 2/1965