Pohjoismainen larppi-yhteistyö sai alkunsa, kun Mike Pohjola, suomalaisen live-roolipelin veteraani ja uudistaja, tutustui norjalaiseen larp-teoreetikkoon ja -taiteilijaan Eirik Fatlandiin teoreettisen kinastelun merkeissä.

Pohjola oli jo pitkään esittänyt varsin kärkeviä kantoja larppaajien sähköpostilistoilla ja lehdissä, ja yhdessä Dare Talvitien kanssa hänet oli leimattu "Turun koulukunnaksi". He alkoivat puolitosissaan suunnitella manifestia, jossa löisivät ajatuksiaan lukkoon. Samoihin aikoihin oli myös syntynyt käsite Turun koulukunnasta tarkoittamaan turkulaista beat-runoliikettä. Pohjola ei tiedä kumpi oli ensimmäinen, mutta heittää, että koulut voidaan jonakin päivänä yhdistää, jos larppaajat kestävät tarpeeksi viinaa.

Millenniumin aikoihin Eirik Fatland julkaisi Lars Wingårdin kanssa kirjoittamansa Dogme 99:n, jonka käsitys roolipelaamisesta oli Pohjolan mielestä täysin vääräoppinen. Dogmen mukaan pelinjohtajan tehtävä on palvella ja viihdyttää pelaajaa. Turun koulukunnan mukaan taas pelaajan tehtävä on toimia materiaalina pelinjohtajan taideteoksessa eli pelata pelinjohtajan määrittelemällä tyylillä, oli se kivaa tai ei.

Pohjola kirjoitti Dogmelle vastineen, Turun koulukunnan Siveysvalan. Seurasi yhteispohjoismainen sota: Pohjola, Fatland ja muutamat muut teoreetikot kiistelivät teorioistaan Internetissä. Pari kuukautta myöhemmin, helmikuussa 2000, Fatland tuli Suomeen yhteispohjoismaiseen Solmukohta-seminaariin, jota varten Pohjola oli painattanut manifestistaan sata kappaletta punakantisia vihkoja.

Yhtä kaikki Pohjola ystävystyi Fatlandin kanssa. Kun tämä saman vuoden loppupuoliskolla alkoi suunnitella Europa-larppia, kutsuttiin Pohjolakin mukaan tekijäryhmään ja pohjoismainen larppi-yhteistyö sai alkunsa. Europa käsitteli kansallisuustunnetta ja pakolaisten oloja kääntämällä koko nykytilanteen päälaelleen: Pohjoismaat olivat alkaneet sotia keskenään ja itse pelin tapahtumat sijoittuivat pakolaisleiriin Itä-Euroopassa. Europa pelattiin Vestbyssä, Oslon lähellä, helmikuussa 2001.

Europan jälkeen Pohjola ja Fatland rupesivat kehittelemään uutta larppia. He halusivat jotain kafkalaista, suljetun ympäristön, jotakin hyvin visuaalista, pelkistettyä, poliittista, äärimmäisiä kysymyksiä. Larppi pelattiin ensimmäisen kerran heinäkuun lopulla 2001 Malmössä, jossa pidettiin ruotsalainen roolipelikonferenssi nimeltä SydCon. Larpin - tai indraman, kuten sitä päätettiin kutsua - nimeksi tuli inside:outside.

Ruotsista Pohjola ja Fatland jatkoivat Osloon, jossa indraama järjestettiin vielä kolmesti. Suomessa normaali peli kestää kuudesta kahdeksaan tuntia, Norjassa usein viisikin päivää; tässä pelissä pysyteltiin kahdeksan tunnin rajoissa.

Oslolaisen uuden taiteen gallerian Kunstnernes Husin edustajat pyysivät inside:outsiden näyttelyynsä pelattavaksi, ja Pohjola lähti järjestämään tätä peliä helmikuun puolivälissä. Mahdollisesti inside:outside pelataan vielä Suomessakin.

Onko live-roolipeli kirjallisuutta?

23-vuotias Mike Pohjola kirjoittaa larppien lisäksi vähän kaikkea - proosaa, draamaa ja runoja. Hän on tehnyt myös sarjakuvia ja lyhytelokuvia sekä tietokonepelejä.
- Iso syy siihen, miksi näen tarpeelliseksi tuntea ja kokeilla lukuisia ilmaisumuotoja on, että vain siten voi tietää mihin ilmaisumuotoon mikäkin idea parhaiten sopii, Pohjola toteaa.

Mikä ja millainen taidemuoto live-roolipeli oikeastaan on? Miten larppi eroaa näytelmästä?
Pohjola arvioi, että työmäärä on suunnilleen sama, kirjoitetaan sitten larppia tai näytelmää. Työnkuva on kuitenkin aika erilainen. Molemmissa suunnitellaan tapahtumaympäristö, henkilöt, alkutilanne ja juoni. Tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Näytelmässä vain juoni pitää kirjoittaa puhtaaksi, dialogin muodossa.

Larpissa pelaajille lähetetään kuvaukset pelin maailmasta ja yhteiskunnasta sekä jokaisen omasta hahmosta. Hahmot kirjoitetaan tyypillisesti eräänlaisena dramatisoituna elämäkertana, joka päättyy larpin alkutilanteeseen kunkin hahmon kannalta. "Saavuit vasta äsken paikalle."

Larpissa ei ole juonta perinteisessä mielessä, mutta usein kylläkin mahdollisuuksia monenlaisille tapahtumille. Etukäteen tiedetään vain hahmojen luonteet, taustat ja tavoitteet. Mitä pelin aikana tapahtuu, on täysin pelaajien eläytymisesta riippuvaista. Perinteisessä larpissa pelinjohtaja ei yleensä voi vaikuttaa tapahtumiin enää pelin alun jälkeen muuten kuin sen kautta, millaisiksi hän on hahmot luonut.

Pohjola on ilmaisumuotoja kokeillessaan huomannut, että erityisesti yhteisöllisyyttä käsittelevät kysymykset sopivat hyvin larppeihin. Larpit kertovat suorastaan ominaislaatuisesti yhteisöistä siinä mielessä kuin romaanit kertovat henkilöistä.
Pohjolan mielestä larppaaminen ei sovi ihan kaikille, vaikka larpeissa voidaan käyttää monenlaisia aiheita ja niitä voidaan soveltaa yhtä hyvin pedagogisiin kuin viihteellisiinkin tarkoituksiin. Larppaamiseen sisältyy esiintymistä, sosiaalisuutta ja improvisointia.

Toisaalta larppaus on myös eläytymistä toisen olennon ajatusmaailmaan; vaaditaan siis empatiakykyjä. Oleellista ja huomattavaa on se, että hyvä näyttelijä ei välttämättä ole hyvä larppaaja, tarkoitus ei ole esittää roolia "muille", vaan olla rooli riippumatta siitä tajuaako kukaan muu sitä.

Larpin kirjoittaminen voi siis olla vaativaa ja rankkaa työtä. Tekijät kuitenkin tyytyvät ihmeen nöyrästi siihen, ettei suurtenkaan ponnistelujen palkaksi tule rahaa saati kansallista mainetta. Eikö larpin kirjoittaja halua itseään kutsuttavan kirjailijaksi?
- En pidä roolipelejä niinkään kirjallisuutena kuin jonkinlaisena uutena taiteena, Pohjola sanoo. - Jos ajatellaan, että esimerkiksi näytteleminen tai kirjoittaminen ovat aktiivista taidetta, kun taas yleisössä istuminen ja lukeminen ovat passiivista toimintaa, ajatus roolipelien interaktiivisuudesta saa oikean kontekstin. Pelaaja vaikuttaa aktiivisesti siihen, millainen koko teoksesta muodostuu. Jos roolipelin kirjoittaja olisi "kirjailija", niin pelaaja olisi sitä myös.

Yhtä kaikki myös kirjailijat - kuten Boris Hurtta ja Markku Soikkeli - ovat kirjoittaneet live-roolipelejä. Larpit ovat antaneet monille kirjoittajille ideoita proosaan ja päinvastoin: larppeja on ideoitu kirjojen pohjalta. Esimerkiksi Topeliuksen Talvi-iltain tarinoista on tehty live-roolipeli puhumattakaan lukuisista Tolkien-aiheisista peleistä.

Eskapismia vai todellisuutta?

Larppaajaryhmiä toimii ympäri maata. Pohjoisemmasta Suomesta Pohjola mainitsee Oulun Interaktiiviset eläytyjät (OIEI) ja raahelaisen Rantakäärmeen klaanin. Molempien pelejä kertoo kiitellyn. OIEI on järjestänyt muun muassa terroristiaiheisen pelin. Siinä joukko turkulaisia pelasi Yhdysvaltain hallitusta ja oli koko ajan puhelinyhteydessä Ouluun, jossa terroristit pitivät päämajaansa. Rantakäärmeen klaani taas on järjestänyt yhden harvoista suomalaisista supersankarilarpeista, mutanteista kertovan Ghetto X:n.

Turun koulukunnan pääagitaattori on luonnollisesti pelannut pääasiassa Etelä-Suomen kentillä. Mieleen on painunut esimerkiksi peli nimeltä Ground Zero, jonka tapahtumat sijoittuivat Kuuban kriisin aikaiseen amerikkalaiseen pommisuojaan. Siellä kaikki tuntui todella oikealta toisistaan etääntyneitä perheenjäseniä myöten. Ja kun pommi jysähti, maailma muuttui täydellisesti. Pelin olivat kirjoittaneet Jami Jokinen ja Jori Virtanen.

Pohjola mainitsee myös pelit nimeltä Isle of Saints ja Vanerikreivitär. Ensin mainittu pelattiin koko Suur-Helsingin alueella. Fiilis oli kuin parhaista film noireista - itse Pohjola käveli sateisia katuja pitkässä mustassa nahkatakissa ravintolaan, laittoi takin naulaan ja käveli hohtavanvalkoisessa puvussa käsineet kädessä pöytään antamaan ohjeita pikkurikollisille. Pelin olivat tehneet Mikko Rautalahti, Jukka Koskelin ja Mika Loponen. Vanerikreivitär puolestaan sijoittui vanhojen Suomi-filmien maailmaan. Vanerikreivittären takana oli Peter Munter ryhmineen.
- Jotkut pelit onnistuvat vaikuttamaan hyvin henkilökohtaisella tasolla, koska hahmo on vastaus joihinkin kysymyksiin, joita itse en ole vielä osannut esittää, Pohjola toteaa.

Eikö tällainen meno kuvitteellisissa alamaailmoissa ja kreivien kartanoissa ole melkoista eskapismia?

Pohjola myöntää, että monille larppaaminen on pakoa todellisuudesta samalla tavoin kuin esimerkiksi kaunokirjallisuus tai elokuvat. - Monet kokevat kiehtovaksi mahdollisuuden muuttaa jotain maailmaa, fiktiivistäkin. Toisaalta he katsovat voivansa vaikuttaa reaalimaailmaan järjestämällä larppeja ja tekemällä muuta taidetta.
Varsinkin viime aikoina tämän porukan, ehkä jopa sukupolven, keskuudessa on Pohjolan mukaan alkanut voimistua idealismi ja halu vaikuttaa ihan oikeaankin maailmaan. Monet mielenosoituksissa heiluvista tyypeistä harrastavat myös larppaamista. ï

Sari Peltoniemi

Europa:
http://weltschmerz.laiv.org/europa/

inside:outside:
http://www.fatland.net/io/

Suomen live-roolipelaajat ry. eli SuoLi:
http://live.roolipeli.net