Se alkaa jo kotona. Kaupunki-identiteetti ripustetaan vaaterekille odottamaan paluuta. Farkut vaihtuvat kuluneisiin, vanhoihin housuihin, hyvin istuva paita siihen huonompaan. Erämaahan ei kannata laittaa hyviä vaatteita. Erämaahan ei tarvitse laittaa "hyviä" vaatteita. Kaikki merkit, jotka viittaavat sosiaaliseen statukseen, alakulttuuriin tai arvoihin – merkkeihin jaottelusta meihin ja muihin, jätetään vaatekaappiin.

Todellisuudessa luokittelu meihin ja muihin ei tietenkään katoa mihinkään. Merkit vain vaihtuvat. Kilpailu tavaroiden paljoudesta vaihtuu kilpailuun niiden vähyydestä. Omaisuus kun on taakka, jota on kannettava kaiken aikaa mukana. Retkivarusteiden merkeillä ja ominaisuuksilla voi yrittää päteä, mutta vasta kävelykilometrit ja erätaidot ratkaisevat kuka on kuka.

Mukavuus-käsite saa uusia ulottuvuuksia. Hyvän äänentoiston, kuvan huipputerävyyden ja optimaalisen lämpötilan korvaa haave keveydestä, vapaudesta ja sitkeydestä. Kaupunkikulttuuri vaihtuu retkeilykulttuuriin. Luonnon toivotaan tulevan lähelle.

Aistit lepäävät. Erämaassa pärjääminen merkitsee omatoimisuutta
ja varovaisuutta, ei monimutkaisten käyttäytymiskoodien hallintaa,
kuten kaupungissa.

Liukuportailla tunturin laelle?

Mieli lepää. Yksikään tunti aerobicia, notkeinkaan joogavenytys tai pisinkään juoksulenkki ei ole koskaan saanut mieltä näin seesteiseksi. Maisema on kliseinen, kuin suoraan vanhasta olutmainoksesta, mutta väliäkö sillä? Tässä kyynisten, kaksimielisten, vihjailevien ja ironisten merkitysten nykyajassa on joskus helpottavaa pysähtyä jonkun tutun ja pysyvän – olkoonpa kliseisenkin – kokemuksen äärelle.

Eikä se maisema silmien alle itsestään ilmestynyt. Seesteistä ja kiitollista olotilaa edelsi paljon hengästynyttä kiroilua, vaikeimmissa tapauksissa ihan oikeaa verta, hikeä ja kyyneleitä. Kaunpungin kiire on opettanut kärsimättömäksi. Täällä ilman kärsivällisyyttä ja kiirettömyyttä ei saavuta mitään.

Siinä missä kaupunki tähtää elämisen helppouteen, retkellä pienetkin päivittäiset rutiinit vaativat ponnistelua. Kaikki mitä vatsaansa laittaa, kulkee selässä. Kahvivesi on haettava läheisestä lähteestä. Paikka paikoin puhelimen voi saada kuulumaan – mutta sitä ennen on kiivettävä muutama sata metriä tunturin rinnettä ylöspäin.

Vuokrattavana saunallinen yksiö aivan Pataojan tuntumasta. Näkymä Ivalojoelle.

Puhdas sielu likaisessa ruumiissa

Erämaassa raha menettää merkityksensä, koska siellä sillä ei voi ostaa mitään. Poissaolo kaupungin kulutuskeskeisiltä identiteettimarkkinoilta merkitsee itsen ainakin osittaista unohtamista. Parhaimmassa tapauksessa unelma alkuperästä, luonnon yhteydestä itseen, toteutuu.

Myös aistit saavat levätä. Katseet, tarkkailu ja vaikeasti tulkittavat ilmeet ovat poissa, sosiaalinen rooliasu mytyssä kaupunkiasunnon eteisessä. Hajut eivät vihjaa leirinuotiolle pysähtyneen retkeilijäkollegan statuksesta, kunhan tuoksu on luonnollinen: hajuveden tuoksu sopii yhtälöön yhtä huonosti kuin muoviruusu kukkapenkkiin. Puhtaus on menettänyt merkityksensä sosiaalisen arvon konnotoijana. Puhtaus on nyt luontoa, kaupungin "likaa": hiekkaa kynsien alla, rapaa housunpolvessa, hikeä kainaloissa.

Kulttuuri, identiteetti, sosiaalinen rooliasu... jos ihminen onkin niistä pääsemättömissä, vaelluspolkujen kaavoittamassa erämaassa ne ovat kovin erilaisia. Nimi, ikä, työ ja titteli ovat asioita, jotka kaupungissa pudotellaan näkyviin hyvin pian uuden tuttavuuden arvioitaviksi. Erämaassa näin ei tapahdu. Itse tulee esiin suhteessa metsään. Missä on käynyt, paljonko kävellyt, mitä nähnyt ja niin edelleen. Yksityisyyttä kunnioitetaan ja pidetään piilossa, jotta illuusio tasa-arvosta säilyisi edes hetken.

Luonnossa ihminen pyrkii peittämään jälkensä – mutta näkyy siitä
huolimatta usein kauas.

Valta luonnonvoimilla

Kaupungissa ihminen jättää jälkensä kaikkialle. Maisema on ihmisen tekemä: rakennukset, puistot, kadut ja veistokset ovat merkkejä henkisestä ja fyysisestä ponnistelusta, uhmasta omaa katoavaisuutta kohtaan. Sen sijaan erämaassa ihminen pyrkii peittämään jälkensä. Vain nuotion ympärille kasatut kivet ja poltetut puut kielivät leiri- ja pysähdyspaikkojen inhimillisestä elämästä.

Toisin kuin kaupungissa, luonnossa ihminen hyväksyy sen, ettei pysty hallitsemaan vallitsevia oloja. Holhoavat säännöt ja järjestyksenvalvonta ovat autiotupien ympäristöä lukuunottamatta poissa: on pärjättävä omalla järjellä ja varovaisuudella. Jos onnettomuus kohtaa, erämaa ei voi taata nopeaa apua. Ihmisen on otettava täysi vastuu itsestään, koska kaupungin "hoitotädit" – poliisi, palokunta, sairaala – ovat kaukana.

Teksti: Heidi Vaarala
Kuvat: Tero Heinonen ja Heidi Vaarala