Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ´ne´ ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia...

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana. Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää. Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna. Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.
 

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.
– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille. – Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ´sisältö ratkaisee´ -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin: – Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ´maailmallista´ elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ´Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta´ (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia. – Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.


Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Kaisu Innanen