Erona suomalaislähiöihin on paitsi varsinaisen kaupunkikeskustan puute myös se, ettei taloille ole tehty mitään niiden valmistumisen jälkeen. Ne on vain jätetty rapistumaan Karjalan korpeen. Pihat ja puistot rehottavat, kulkukoirat – jopa yksi vaaleanpunaiseksi värjätty puudeli! – etsivät suupalaa. Ja vaikka kerrostalot saattavat näyttää suomalaisilta, niin niissä asutaan osin vieläkin kommuunityyliin: perheet jakavat keittiön ja kylpyhuoneen.

Suomessa on kauhisteltu, kuinka kalliiksi lähiöiden korjaaminen tulee. Vai pitäisikö ne purkaa? Venäjä on täynnä yhtä vanhoja ja paljon huonokuntoisempia kerrostaloja. Ja mitä tapahtuu kun sähköstä, vedestä ja kaasusta aletaan periä täysi hinta? Nyt vielä niitä subventoidaan huomattavasti. Mellakoita? Venäjän naapurina ei tule aika pitkäksi.

Kostamus herättää voimakkaita katoavaisuuden tuntemuksia. Ainakin niissä lukuisissa suomalaisissa, jotka ovat kasvaneet 70-luvun lähiöissä. Suomessa maaseudulla on hylättyjä tiloja, joiden pellot kasvavat risukkoa. Mutta että kokonainen metsään unohtunut lähiö!

Venäläiseksi periferiseksi pikkukaupungiksi Kostamus on kuitenkin varsin siisti. Esimerkiksi Dzigel on kuin mikä tahansa 1980-luvun suomalaisostari. Ainoa suurempi ero on työn sankareille omistettu kunniataulu. Jotkut neuvostoaikaiset perinteet ovat edelleen hyvinkin hengissä.

Huumorintajusta on Kostamuksessa etua. Ryhmämatkalaiset voivat vaikka pukeutua 1970-luvun kekkosiksi: kalju pää ja paksusankaiset lasit. Kun kylmyys ja pimeyskin on saatu matkailussa tuotteistettua, niin miksei YYA:ta? Toisille liimattavat Brezhnev-kulmakarvat. Kostamus on epäilemättä tulossa muotiin. Onpa yksi trenditietoinen levy-yhtiökin ottanut nimekseen Kostamus Records. Erästä heidän bändiään kuvataan lauseella "brutal funk in a sexy electro-bass way". Brutaalin seksikäs – juuri sellainenhan Kostamuskin on!

 

Vanhat karjalaiskylät

Nykyisen kaupungin paikkeilla sijaitsi aikoinaan Kontokki-niminen kylä. Kostamus taas sijaitsi idempänä rautarikastamon takana. Kombinaatin lieteallas on peittänyt tuon sodassa tuhotun kylän ja sen kalmiston, jota I. K. Inha kuvaili juhlallisimmaksi näkemäkseen. Se oli myös arkeologisesti mielenkiintoinen – osa luurangoista oli parimetrisiä, jotkut haudattu koiransa kanssa. Yhden koiran kaulassa oli risti.

Lieteallas olisi saastuttanut koko laulumaita halkovan Kuittijärven vesistön, ellei siihen olisi kirjailija Jaakko Rugojevin ansiosta saatu patoa. Hän oli kotoisin Kostamuksen Suojärveltä. Vielä 1960-luvulla Rugojevkin uskoi neuvostoteknologian voittokulkuun: Seisoen harjalla Putkuen betonipaaden / yli Usmanan katson kuinka Kuitteja kohti / siniset portaat nousevat Kemiä pitkin / ja sähköstä kirkastuu korpien viimeiset / louhet. ('Toivioretkellä – Lokakuun runoelma', 1966.)

Vuokkiniemeen hankalan matkan päähän oli saatu kirkko vuonna 1767. Kostamukseen sellainen rakennettiin vasta vuonna 1875. Ummikkovenäläisistä papeista ei ollut paljon iloa, ja pakanalliset tavat säilyivät rikkaina. Monet pitivät kylläkin itseään vanhauskoisina, starovertseinä, vielä vuonna 1841 peräti puolet kostamuslaisista. Lukutaitoisia oli vain yksi. Tosin viranomaiset kartoittivat vain venäjäntaitoiset. Moni osasi lukea suomea, kun oli siellä päin kulkenut ja kieli muistutti paljon omaa vienankarjalaa.
 
Kansanperinne oli elävää. Itse Elias Lönnrot kirjoitti Kostamuksessa neljä päivää muistiin runoja, satuja ja sananlaskuja. Kostamuksen seudun vanhoja kantasukuja olivat Vataset, Pöksyset eli Peksujevit ja Ruhaset eli Ryhäset eli Rugojevit, kaikki aikoinaan ilmeisesti Suomen puolelta tulleita. Paikkakuntalaisia haukuttiin "kripamahoiksi", koska nämä olivat mahdottoman kovia syömään kripoja eli tatteja, sekä "ropehessa rissityiksi", koska kylän kirkossa ei ollut edes kunnon kastemaljaa. Seudun kansanmusiikkia on levytetty Maria Feodorovan (1909–2000) CD:lle Laulustahan mua lakehen vei (2001).

 

Sotaa, hävitystä ja kolhoosielämää

Vallankumouksen jälkimainingit olivat Vienassa sekavaa aikaa. Suomalaiset hyökkäilivät rajakyliin. Vuosina 1919–20 ainakin osa vienalaisista halusi irtaantua Neuvostoliitosta. Ei tullut mitään: joulukuussa 1920 pystytettiin neuvostovalta Kontokkiin. Hommaa edistämään saapui suomalaisia kommunisteja. He pääsivät hengestään jo seuraavan syksyn kapinassa.

Valkoiset olivat taas vallassa, kunnes tammikuussa 1922 punaupseeri Toivo Antikaisen hiihto-osasto valloitti Kontokin. Antikaiselle on nyt Kostamuksessa katu nimettynä ja hänestä on tehty kirjoja, näytelmiä ja lauluja. Antikainen selvisi Stalinin vainoista toisin kuin monet muut suomalaiset bolshevikki-johtajat Neuvostoliitossa – hän sattui istumaan pahimman ajan vankilassa Suomessa.

Kollektivisointi saavutti Vienan vuonna 1930. Kulakkeja, vauraita talonpoikia, etsittiin, mutta niitä ei ainakaan Kontokista löydetty. Kollektivisointiaste oli piirin korkein: 90 %. Kostamukseen perustettiin Iskuri-niminen kolhoosi: Pois tieltä, veltot, pois! / Olen metsien poika mä, olen iskuri Karjalan! (Mikael Rutanen: 'Iskurin laulu', 1932). Kirkosta tehtiin klubitalo. Kouluja rakennettiin, opetus oli suomeksi, kunnes se 1930-luvun puolivälissä kiellettiin.

Toisen maailmansodan aikana Kostamuksessa oli suomalaisten tukikohta, johon neuvosto-osastot 'Taistelulippu', 'Eteenpäin' ja 'Punainen sissi' hyökkäilivät. Sodan jälkeen kylät olivat raunioina. Kolhoosi perustettiin uudelleen vuonna 1948. Siinä oli vain viisi työkykyistä henkeä, muutama hevonen, lehmä ja lammas. Pian se todettiin elinkelvottomaksi. 1950-luvun loppuun mennessä Kostamuksessa ei ollut enää yhtään asukasta, Kontokissa muutama.

 

Kulta-aika?

Niinpä kasvoi Karjalamme
seutu metsäinen menestyi
Salomaille sakeimmille
kylät, kaupungit kohosi
tiet rautaiset rakentui
Maria Mihajeva: 'Laulan lokakuusta', 1960)

Jo A. J. Sjögren kirjoitti 1820-luvulla Kostamuksen alueen rautapitoisuudesta. Neuvostoliittolainen kirjailija Antti Timonen tietää kertoa, kuinka partisaanien kompassit käyttäytyivät seudulla omituisesti.

Modernin Kostamuksen kaupungin rakentaminen alkoi vuonna 1974 tielinjan raivaamisella Kainuun korpeen. Teollisuuskombinaatin peruskiven muurasivat 14.9.1978 pääministeri Aleksei Kosygin ja presidentti Urho Kekkonen. Juhlassa syötiin muun muassa kinkkua pippurijuuren kera, muikkukeittoa ja lampaankylkiä. Tuntia ennen avajaisia olivat venäläiset tuoneet kuorma-autollisen vodkaa ja kaviaaria.

Nykyään Venäjällä suhtaudutaan Kostamuksen rakentamiseen kriittisesti. Neuvostoliitosta olisi löytynyt kuulemma puolensataa rikkaampaa rautaesiintymää. Kaupungista tuli Karjalan pahin ilmansaastuttaja. Työvoiman haaliminen kaukaa Ukrainasta ja Kazakstanista ei ollut kovin järkevää. Vuonna 1994 neljäkymmentä prosenttia kaupunkilaisista aikoi muuttaa muualle perustellen tätä muun muassa ilmaston kielteisellä vaikutuksella heidän terveyteensä.

Pohjoisen ihmiset olisivat varmaan sopeutuneet Kostamukseen paremmin, mutta esimerkiksi vienankarjalaisia ei sinne huolittu. Heidän piti muuttaa ensiksi jonnekin muualle suuressa Neuvostomaassa; vasta mutkan kautta pääsi Kostamukseen. Tosin monien oli pakkokin muuttaa, koska monet karjalaiskylät "perspektiivittöminä" autioitettiin. Toisaalta kaupungeissa sitten karjalaiset ja muut Venäjän ugrit usein venäläistyvät.

Vienan kylissä Kostamukseen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Kaupunki vaurastuu, mutta se ei juuri maaseudulla näy, toisin kuin saasteet, joita valuu vesistöjä pitkin. Kostamus imee nuorisoa. Toisaalta jonnekin päin on melkein pakko lähteä, ja Kostamus on kumminkin lähempänä kuin Petroskoi tai Pietari.

 

Vuosisadan urakka

Monet Kostamukseen liitetyt toiveet osoittautuivat Suomessakin turhiksi. Silti se oli merkittävä työllistäjä. Parhaimmillaan työntekijöitä oli lähemmäs 4000, suurin osa Kainuusta. Ilman Kostamusta olisi rajan pinnan suomalaiskuntien työttömyys ollut 5–10 % korkeampi. Ainakin joksikin aikaa se patosi muuttoliikettä.

Majoitustiloista oli aluksi pula. Kaksiossa saattoi asua seitsemän miestä. Tärkeimmät ajanvietteet olivat radion kuuntelu ja TV:n katselu. Suomalaiset lehdet, jopa aivan viattomat, yleensä takavarikoitiin. Kirjasto saatiin vasta loppuajasta. Naisia ei juuri ollut, sen enempää suomalaisia kuin venäläisiä. Vapaa-aika oli "horrosmaista torkkumista", kuten tutkija Jussi Melkas kuvaa.

Tosin jotkut sanovat, etteivät ole koskaan harrastaneet niin paljon kuin Kostamuksessa. Suomi-Neuvostoliitto-seura järjesti elokuvia, teatteria ja tansseja, Finn-Stroi oli palkannut liikunnanohjaajan. Oli valaistu latu ja pururata, pallokenttiä ja kuplahalli.

Löytyi myös pappi ja A-klinikan työntekijä. Juopottelu ei sinänsä ollut sen suurempi ongelma kuin Suomessakaan. Osittain se johtui siitä, ettei tuloverosta vapautunut, jos kävi Suomessa harvemmin kuin kerran kuussa, kuten yleensä ulkomaan kohteissa. Jos Kostamukseen olisi verotussyistä jääty aikaa tappamaan, niin varmaan se olisi lisännyt päämäärätöntä alkoholin käyttöä. Lisäksi miliisi ja Finn-Stroin omat järjestysmiehet valvoivat melko tehokkaasti laitonta viinakauppaa.

Suhteet venäläisiin olivat joko hyvin viralliset tai hyvin epäviralliset. Joskus järjestettiin yhteisiä tansseja, mutta muuten elettiin aika lailla erillään. Kieli tuotti ongelmia. Myös juopa työntekijöiden ja toimihenkilöiden välillä oli melkoinen. Molemmilla oli omat ruokalat ja harrastuspiirit.

Suomalaisesta näkökulmasta on Kostamus-muistojaan kirjannut Liisa Saarelainen. Ongelmana oli muun muassa Venäjän tulli. Uudet työkengät piti laittaa jalkaan jo Suomessa, matkatavaroina niitä ei voinut viedä. Uuden tavaran ajateltiin päätyvän ilman muuta trokareille. Harvoihin yleisöpuhelimiin oli pitkät jonot. Kohokohtina oli puolilaittomat vierailut venäläisissä ja karjalaisissa kodeissa.

Kostamuksen rakentaminen tuntuu ikivanhalta asialta, mutta oikeastaan siitä on vasta vähän aikaa. Vielä vuonna 1982 kolmisen tuhatta suomalaista paiski töitä neuvostoliittolaisessa korpikaupungissa. Samaan aikaan Helsingissä uusfuturistit ja muut mustahuulet harjoittelivat tahollaan kansainvälistymistä kekkuloimalla klubeillaan pvc-muovihousuissa.

 

Yhden tehtaan kaupunki

Kostamuksen elämä pyörii paljossa Karjalan Pelletin ympärillä. Rautapellettejä viedään Raaheen Rautaruukille ja kauas Sisä-Venäjälle. "Luotettavuus", julistaa tehtaan plakaatti pääkadun varrella.
 
Naistyöpaikkoja on ollut vähän. Nyt tilanne on muuttunut. Suomalaiset (PKC-Group, Sähkö-Rantek, Ecowell ym.) ovat tuoneet kaupunkiin kokoonpanotyötä. Työstä maksetaan suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuin esimerkiksi opettajalle, pari sataa euroa kuussa. IKEAkin laajentaa tuotantoaan. Työttömyyttä ei käytännössä ole.

Sosiologit Raimo Blom ja Harri Melin ovat tutkineet toista karjalaista yhden tehtaan kaupunkia Kontupohjaa. Helppoa se ei ollut, haastatteluihin piti saada lupa tehtaan turvallisuusosastolta. Tehdas tarjoaa paremman elintason kuin Karjalassa keskimäärin, toisaalta tehtaasta ollaan monin tavoin riippuvaisia, mm. asunnon ja terveydenhuollon kautta. Tuloksena on suljettu yhteisö, jossa ulkopuoliselle ei juuri ongelmista puhuta. Tehtaan johtajat ovat mahtavia patruunoita.

Ihmisistä ei tullutkaan yksilöllisiä, moderneja keskiluokan jäseniä, vaan pikemminkin on työväenluokkaistuttu, valtion odotetaan edelleen turvaavan elämän kehdosta hautaan. Varmaan sama pätee paljossa kostamuslaisiinkin. Sampo, Sampo! / Kallioiden, järvien ja metsien / maassa uuras kansa löytää / työssä onnen ikuisen (Aleksei Titov: 'Sampo', 1948).

Toisaalta kostamuslaiset ovat olleet jo 1970-luvulla suomalaisten kautta kosketuksissa toisenlaiseen systeemiin ja nähneet esimerkiksi, että suomalaisten työläisten olot ovat paljon paremmat kuin heidän. Siten he ovat ehkä avarakatseisempia ja valmiimpia uudistuksiin. Tämä on venäläisten tutkijoiden näkemys.

 

Hotelli, ravintola ja taksi

Vanhan vitsin mukaan Venäjälle mentäessä kelloa siirretään tunti eteen ja neljäkymmentä vuotta taaksepäin. Näin hullusti asiat eivät enää ole. Kostamus on laajan alueen hyvin varustettu palvelukeskus. Kuhmosta sinne pääsee bussilla kaksi kertaa viikossa. Bussista on yhteys Petroskoin junaan; tämä lienee edullisin tapa matkustaa Pohjois-Suomesta vaikkapa Pietariin.

Hotellin kanssa voi tulla ongelmia, ellei ole varannut huonetta etukäteen. Pari vanhemmissa oppaissa mainittua hotellia on lopettanut. Oikeastaan ainoa on nykyään Fregat Suomesta tulevan tien varressa. Sieltä voi juuri ja juuri kävellä "keskustaan", mutta taksillahan Venäjällä ajetaan. Kostamuksessa voi köyhempikin Kainuun mies ajaa taksilla, asua hotellissa ja syödä ravintolassa. Fregatin baarissa näitä "Kostamuksen elinkautisia" näkeekin. Joku kertoo hankkineensa täältä vaimonkin. Meiningistä päätellen on toista hakemassa.

Idän rymyreissuilla on pitkät perinteet. Ilmari Kiannon matkakertomuksessa majatalon emäntä Iro kertoo "kuhmolaisten usein tekevän tänne huiman-ilosia kesäretkiä, mutta suomalaisten tukkijunkkarien [...] samoilevan näitä maita varsin rivoissa tarkoituksissa".

Fregat on siisti paikka, jossa suomea ymmärretään. Fregat on kyllä yllättävä nimivalinta, lähimmälle merelle on aika lailla matkaa. Kontokkijärvi saattaa sentään ikkunasta pilkottaa. Kun Kostamuksen kaupunkia suunniteltiin, siinä ei yhtään otettu huomioon luonnonkaunista sijaintia järven rannalla. Toisaalta nyt, kun kaupunki vaurastuu, on ainakin tilaa rakentaa. Tarvitaan korkea hotelli järven rannalle tai keskustaan kulttuuritalon viereen.

Jos Kostamus haluaa satsata turismiin, niin kannattaisi laittaa karjalan- tai suomenkielisiä katukylttejä. Harva suomalainen osaa kyrilliset kirjaimet, ja Suomestahan turistit suurimmaksi osaksi tulevat. Myös vanhat karjalankieliset nimet pitäisi merkitä maastoon: missä on Hallakkaniemi, missä Sallinpää ja niin edelleen.

Valitettavasti suomalaiset luonnonsuojelijat valtaavat Fregatin ja on lähdettävä. Harkitsen jo junaan hyppäämistä, mutta sitten saan kuulla sairaalan vierasmajasta. Se on tarkoitettu lähinnä kai potilaitten omaisille, mutta pienen neuvottelun jälkeen sieltä löytyy minullekin sija. Itse asiassa se on halvempikin kuin Fregat ja puolta lähempänä keskustaa. Hyvin rauhallinen paikka.

Suosituin ruokaravintola tuntuu olevan Okej Mira-kadun ostoskeskuksen lähellä. Luna on enemmän rokkipaikka Antikaisenkadulla. Evropa on ihan mukava, samoin Medved, entinen Aino, kaupungin vanhin ravintola. Tiiliseinineen se tuo mieleen 70-luvun suomalaiset lähiöravintolat. Marraskuisena arki-iltapäivänä kaikki ovat lähes tyhjiä.

Neuvostoliitossa suoritettu kansojen sekoittaminen tuotti paljon kärsimystä. Toisaalta sen ansiosta tänne Pohjan perille on asettunut Etelän kaunottaria. Aivan kuin yksi vinkkaisi minulle silmää! Mikä ettei, parran kasvattaneena ja nousuhumalassa tunnen muistuttavani kirjailija Leonid Andrejevia, jota aikoinaan pidettiin Venäjän komeimpana miehenä. Mutta joskus toiste sitten, aamulla on aikainen herätys.

Aamukahdeksalta lähtee bussi Suomeen Sovjetskaja-kadun päästä. Neuvon taksikuskia ajamaan viereisen kirkon viereen. Ei veloita paljon, ehkä hän ajattelee minun olevan joko erityisen harras tai epätoivoinen, kun olen menossa aamuvarhaisella sairaalan vierasmajasta suoraan kirkkoon.

 

Paluu Kostamukseen

Kävin ensi kertaa Kostamuksessa marraskuun alussa 2005. Maa oli mustana ja satoi melkein koko ajan. Kirjoitin siitä edellisen matkakertomuksen. Palasin valoisampana vuodenaikana elokuussa 2006, jotta kaupungista jotakin näkisinkin.

Majoituksessa jatkuu Fregatin monopoli, hinnat yläkantissa. Huoneen olisi voinut yrittää jakaa toisen kanssa, mutta alakerran baarin tyhjyyteen tuijottavat umpimieliset kainuulaisnaamat eivät tähän kannustaneet. Hotellin pihamaalla lammessa uiskenteli muovijoutsenia ja -sorsia. Aamuisin heräsin kukon kiekumiseen – elämys sekin.

Taksit olivat luotettavia, kaikilla oli hintataulukko kojelaudassa, matka keskustasta hotellille maksoi aina saman: 65 ruplaa, noin 2 euroa. Vanhaa Lada-taksia ajanut elähtänyt hippie soitti stereoista Beatlesia. Kehuin musiikkia ja kas! – kojelaudasta nousi esiin näyttöruutu, jolta löytyi kaikki heidän kappaleensa kuvien kera! Valitsin "I Saw Her Standing There".

Suosituimmat venäläiset oluet muistuttavat suomalaisia peruslagereita. On vain ajan kysymys, koska ne rynnistävät Suomen markkinoille. Makoisalle venäläiselle kioskimurkinallekin olisi Suomessa menekkiä. Molempiin voi tutustua Antikaisenkadun kaljateltoissa. Kannattaa käydä myös "yläkaupungin" elokuvateatterissa. Tylyssä ikkunattomassa peltihallissa toimii kahvilakin.

Jossakin päin maailmaa graffitit yhdistetään köyhyyteen, slummiutumiseen. Kostamuksessa on kyse lähinnä länsimaistumisesta. Missään Karjalan kaupungissa en ole nähnyt yhtä paljon graffiteja ja Kostamus on tasavallan vaurain kaupunki. Keskipalkka – noin 450 euroa kuukaudessa – on puolta enemmän kuin esimerkiksi Aunuksessa, jossa en muista graffiteja tavanneeni.

Kostamuksessa on myös paljon maastopyöriä, mutta niitä ei ensisijassa käytetä paikasta toiseen siirtymiseen, vaikka pyörätieverkko on melko hyvä. Ne ovat statussymboleja, joilla teini-ikäiset näyttävästi temppuilevat keskustan aukioilla. •

Pasi Pikkupeuran Venäjän-matka jatkuu kohti Vienaa seuraavissa Kaltion numeroissa.

Kirjallisuutta
• Filimontshik, Svetlana : 'Kostamuksen synty nykypäivän historioitsijoiden silmin', Carelia 1/1999
• Iljuha, Olga: 'Itä ja länsi korpikyliä jakamassa', Carelia 3/1997
• Iljuha, Olga & Solomeshtsh, Ilja: 'Kostamus ja sen asukkaat tutkimuksen kohteena', Carelia 2/1993
• Järviaho, Kostia: 'Näin Kostamus kaupungin kasvun', teoksessa Venäjän seurassa (Suomi-Venäjä-seuran Pohjois-Suomen piirijärjestö 2005)
• Laulu Lokakuulle. Runoantologia. (1987)
• Kianto, Ilmari: Vienan Karjala – Kalevalan kehto (Otava 1935)
• Lehtipuu, Markus: Karjala: matkaopas (5. laajennettu painos, Otava 2005)
• Melkas, Jussi: Kostamus – Kainuun ihme (Pohjois-Suomen tutkimuslaitos 1983)
• Nieminen, Markku: Vienan runokylät: kulttuuriopas (2. täydennetty ja tarkistettu painos, SKS 2004)
• Saarelainen, Liisa: 'Nainen Kostamusta rakentamassa', Carelia 12/1996 ja 1/1997
• Suutari, Virpi: 'Kaukon kaupunki', Image 1/1997
• Virtaranta, Pertti: Vienan kyliä kiertämässä (Kirjayhtymä 1978)

Teksti ja kuvat: Pasi Pikkupeura