Erlend Loe asuu muutaman kilometrin päässä Oslon keskustasta, varakkaiden vasemmistoradikaalien trendikkäällä omakotitaloalueella, kuten hän asuinpaikkaansa uusimmassa kirjassaan Doppler (2004) kuvailee.

Vaakalaudoitukseen puetut, ennen sotaa rakennetut kansanfunkkistalot ja sodanjälkeiset rintamamiestalot levittäytyvät Norjan pääkaupunkia kolmelta puolelta ympäröivien harjujen osalle, kuin Oulun Karjasilta siroteltuna norjalaiseen ympäristöön.

Avovaimo ja 4-vuotias poika touhuilevat naapurin lasten kanssa alakerrassa. Huiskealla Loella (s. 1969) on yllään vuodenaikaan nähden aika outo asu, sandaalit, farkut ja t-paita. Työhuoneen seinällä on valtava maailman kartta ja eksoottisia julisteita, aivan kuin Loe olisi muilla leveysasteilla. Välillä hän poikkeaa antamassa ohjeita talon remonttia viimeistelevälle sähkömiehelle.
 
Kirjailijan työhuone on vastaremontoidun talon yläkerrassa. Ikkunasta avautuu näköala harjujen kupeesta alkavaan Nordmarkiin. Jopa kaksisataatuhatta retkeily- ja vaellushimoista oslolaista ulkoilee viikottain tässä Osloa ympäröivässä erämaassa. Loen uusimman, ensi syksynä suomeksi ilmestyvän Doppler-kirjan tapahtumat sijoittuvat tähän erämaahan. Kirjan teemoja ovat isän menetys, keski-iän kriisi ja markkinatalouden kritiikki. 
 Kirjan päähenkilö asettuu yhteiskunnan ulkopuolelle, hän muuttaa elämäntapaintiaaniksi lähimetsään, seuralaisenaan tappamansa emohirven vasa. Ennakoiko Loe omaa lähestyvää keski-iän kriisiään?

"Isäni on kuollut.
 Ja eilen tapoin hirven.
 Mitä tuohon voisi sanoa.
Se tai minä."

Kirjassa lähes omavarainen metsästäjäkeräilijä tarvitsee rasvatonta maitoa päivittäin. Hän suostuttelee marketin myymälänjohtajan uuden, vaihtokauppaan perustuvan talousjärjestyksen airueksi, vaihtamaan hirvenlihaa maitoon.

Erlend Loe on Norjan tämän hetken tunnetuin nuoren polven kirjailija. Hän on kirjoittanut alun toistakymmentä kirjaa: viisi romaania ja lastenkirjoja sekä muutaman elokuvakäsikirjoituksen.

Hänen neljää ensimmäistä romaaniaan on myyty Norjassa yhteensä 350 000 kappaletta. Supernaiivi on käännetty 24 kielelle. Venäjällä hänen kirjojaan on myyty lyhyessä ajassa yli satatuhatta. Uusinta viime lokakuussa julkaistua Doppler-romaania myytiin Norjassa ennen joulua jo kuusikymmentätuhatta kappaletta.

Loe ajattelee, että hänen kirjansa kiinnostavat vain marginaaliryhmiä. Kaupallinen menestys tulee hänelle yllätyksenä kerta toisensa jälkeen.
- Mielestäni kirjani ovat valtavirran reunalla. Dopplerissa on absurdeja elementtejä, joita ei yleensä ole bestseller-kirjallisuudessa. Toisaalta näyttää siltä, että tavoitan yleisön tyylilläni, joka on yhdistelmä huumoria ja vakavuutta.
Loen lukijakunnan ydinryhmä on ollut nuoret aikuiset seitsemäntoista ja kolmenkymmenen välillä. Painopiste on siirtymässä, lukijat vanhenevat kirjailijan mukana. Uusimman kirjan teemana ei ole enää nuoruuden ongelmat, vaan paremminkin lähestyvä keski-iän kriisi.
 
Loe ei kuitenkaan ajattele kohderyhmää tai tiettyä ikäryhmää tai yleisöä kirjoittaessaan.
- Pidän itseäni mittarina. Käytän itseäni koeyleisönä ja pidän huolen siitä, etten julkaise mitään, mihin en itse ole tyytyväinen.

Loe poikkeaa norjalaisesta valtavirtakirjallisuudesta vapauttavalla norjakeskeisyydettömyydellään. Hän kyllä kehuu täyttävänsä kunnon norjalaisen tunnusmerkin: metsissä ja tuntureilla vaeltelun. Norjassa arvostetaan Loen mielestä perinteitä aivan liikaa.
- Jos perinteillä on arvoa, eivät ne mihinkään katoa, hän toteaa.
- Totta kai on kiinnostavaa tietää mistä tulemme, mutta yhtä kiinnostavaa on tietää mistä kaikki muut tulevat!

Ehkä se, että Loe ei liehuta kansallisvärejä liiaksi, selittää hänen kansainvälistä suosiota osaltaan. Hänen kirjoissaan on vain vähän aineksia, jotka eivät avaudu ulkomaalaisille lukijoille.
 
Kansallisten aineksien vähäisyys ei kuitenkaan tarkoita paikallisuuden ja subjektiivisuuden puutetta hänen kirjoissaan. Joku on sanonut, kun taide on riittävän subjektiivista, siitä tulee yleispätevää.
- Sen näkee elokuvissa. Jos elokuva on riittävän paikallinen, se toimii, mutta jos yrittää tehdä elokuvaa, joka muistuttaa kaikkia muita filmejä, se katoaa. Jos paneutuu paikalliseen ja omaleimaiseen, saa esitettyä paljon laajemman kuvan elämästä.
 
Loe on lähiympäristöstään poikkeavasti EU:n kannalla ja äänestikin liittymisen puolesta vuonna 1994. Hänen mielestään kansallisvaltio ei ole paras tapa organisoida maailmaa. Hän uskoo, että keskustelu ja yhteistyö muiden kansojen kanssa lisääntyisi, jos Norja olisi mukana EU:ssa. Hän harmittelee sitä, että lisääntyvä rikkaus on lisännyt myös itsekeskeisyyttä Norjassa. Tärkeintä ovat yhä suuremmat talot ja yhä hienommat autot ja veneet.
- Yhteiskuntamme on groteski, vaikka se samalla on suvaitseva ja avoin.  
Euroopan pakolaispolitiikka on Loen mielestä liian tiukkaa. Tanska on jo pitkällä tässä restriktiivisessä kehityksessä ja Norja seuraa perässä.
 
Nyt tämä Norjan kulttuurieliitin toisinajattelija umplahtaa maailmoja syleilevästä kansainvälisyydestään meille suomalaisillekin tuttuun nurkkapatrioottiseen alemmuudentunnon rapakkoon rypemään.
 
Lueteltuaan aikansa Ruotsin kansainvälisiä meriittejä ja merkkihenkilöitä Hasselbladista Abbaan, hän toteaa, ettei Norja rapakon takaa katsottuna edes isoveljen kupeesta erotu.
- Norjaa ei tavallaan ole olemassa. Onhan meillä öljy, mutta muuta ei juuri olekaan. Meillä oli Thor Heyerdahl. Mutta hän kuoli. Meillä on Liv Ullman. Mutta hänkään ei ole meidän. Meillä ei ole juurikaan sanomista maailmassa ja kuitenkin käyttäydymme ikään kuin meillä olisi. Se on aika noloa.
 
Suomen aseman Ruotsin kupeessa Loe arvelee suunnilleen yhtä huomaamattomaksi kuin Norjankin, vaikka myöntää että Suomesta on tullut suuri modernin teknologian maa, mikä on tehnyt Suomea hieman entistä näkyvämmäksi.

Norjan jälkeen Loen kirjoja on myyty eniten Suomessa. Nyt myynti Venäjällä kasvaa hyvää vauhtia.
- Olen käynyt paljon Suomessa, ehkä kymmenen kertaa, Ruotsissa alle puolikymmentä kertaa. Suomessa on selvästi kattavampi kiinnostus kirjojani kohtaan.
 
Suomalaisten kiinnostuksen hänen kirjoihinsa hän uskoo johtuvan siitä, että suomalaisessa kulttuurissa on piirteitä, jotka antavat hänen kirjoilleen kasvualustan.
- Suomessa tajutaan missä olen menossa, saksalaiset eivät välttämättä tajua.
 
Loe on huomannut kohtaamillaan suomalaisilla olevan aika samanlainen huumorintaju kuin hänellä itsellään, vaikka sitä ei sen takia ole sen helpompi määritellä.
- Teillä on melankolinen maailmankuva, jossa ihminen on yksinäinen olento. Tästä surkeudesta te teette kuitenkin hupia, sen sijaan että siitä tulisi totaalisen traagista.
 
Suomi on Loen mielestä puoleensavetävä, vastoin odotuksia sodasta selvinnyt, homogeeninen maa, jolla on vahva omakuva ja samaa underdog-tunnetta kuin norjalaisilla.
- Teillä on syventymisen, hiljaisuuden ja raskasmielisyyden perinnettä, joka ilmenee ryyppäämisenä ja vähäpuheisuutena. Näin se ainakin täällä Norjassa koetaan.
 
Kirjassasi Tosiasioita Suomesta -romaanin päähenkilö, mainosalan ammattilainen joutuu täysin tietämättömänä laatimaan esitteen Suomesta. Oletko saanut suomalaisia kommentteja kirjastasi ja onko kukaan lähettänyt oikeaa tietoa?
- Ei ole. Tapaan silloin tällöin suomalaisia, jotka ovat lukeneet kirjan. Kirja leikkii norjalaisten stereotyyppisillä käsityksillä Suomesta, ne ovat tietenkin myös minun stereotyyppisiä käsityksiäni. Koen, että suomalaisilla on itseironiaa ja huumoria, joten moisia ongelmia ei ole ollut.
 
Joulukuussa Loe oli promootiomatkalla Moskovassa ja Pietarissa. Osassa venäläistä nuorta älykköpiiriä Loen lukeminen alkaa olla mukaan kuulumisen ehto. Viisi hektistä päivää nuorisoidolina yllätti henkilöpalvontaan tottumattoman kirjailijan.
- Ihan villiä meininkiä, porukat jonottivat saadakseen omistuskirjoituksen kirjoihini ja annoin lukemattomia haastatteluja ja olin televisio-ohjelmissa. En ole koskaan kokenut moista! Suosiota oli melkein liiankin kanssa,
Loe pudistaa mietteliäästi kaljuksi ajeltua päätään.
 
Loe ei tunne venäläistä yhteiskuntaa tarpeeksi, jotta osaisi kertoa suosionsa syyn. Nuoret kertoivat hänelle, että venäläiskirjailijoilta ei ole ilmestynyt kirjoja, jotka puhuisivat heidän kielellään.
- Venäjällä on vallalla vieläkin ehkä hieman jäykkä ja vanhanaikainen kirjallisuustraditio. Monet kirjoistani käsittelevät identiteettiä ja aikuistumista. Vaikuttaa, että sellaiset ajatukset kiinnostavat venäläistä nuorisoa.

Loe on koulutukseltaan elokuvakäsikirjoittaja. Hän on juuri lopettelemassa neljän vuoden kauttaan Norjan elokuvainstituutissa, jossa hän on ollut jakamassa valtion elokuvatukea. Tästä johtuen Loe ei ole voinut osallistua julkista tukea saaviin elokuvahankkeisiin viime vuosina.
 
Loella ei ole muita ambitioita elokuva-alalla kuin käsikirjoitusten teko. 
- Uskon taitavien käsikirjoittajien, taitavien tuottajien ja ohjaajien yhteistyöhön.
Käsikirjoituksen teolla ja proosan kirjoittamisella on huima ero. Loe vertaa elokuvan käsikirjoitusta arkkitehdin piirustukseen, jolla itsessään ei ole arvoa, vaan sen tarkoituksena on saada ohjaaja toteuttamaan visio.
- Yleensä käsikirjoituksen pohjana on vahva juoni. Elokuvakäsikirjoituksen tekeminen on suunnitelmallista työtä ja käsikirjoitus on valmis vasta, kun tietyt vaiheet on käyty läpi. Se pitää kirjoittaa niin täsmällisesti, ettei sitä voida käsittää väärin, ettei otokseen jää tuhatta tulkintamahdollisuutta. Kirjoittamista ei voi aloittaa ennen kuin esimerkiksi tietää mitä sivuilla 50 ja 72 tulee tapahtumaan.
 
Loe kertoo kaipaavansa kirjassa vahvaa juonta entistä vähemmän. Hänen romaaneissaan juoni ei ole keskeisessä asemassa, tärkeintä on henkilökuvaus, tekstin lämpötila ja kielen sävy. Pienet asiat toimivat tarinan vetoapuna. 
- Romaanien kirjoittamisesta löydän tuon elokuvan kielestä puuttuvan Sanan, jonka kanssa leikkimisestä niin kovasti pidän.
 
Vaikka Loe kerääkin ajatuksia ja muistiinpanoja kauan, kirjan kirjoittaminen on hyvin intuitiivinen prosessi, romaanit syntyvät improvisoidusta tekstistä.
- Kirjoittaessani en tiedä mitä seuraavassa luvussa tai kirjan lopussa tulee tapahtumaan. Kirjoittaminen on tutkimusmatka. 
 
Loe löytää mielenkiintoisen poikkeuksen käsikirjoittajien maailmasta, Charlie Kauffmanin, joka on kirjoittanut muun muassa käsikirjoitukset Being John Malkovitch, Adaptation ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Tahraton mieli) -elokuviin. Kauffman ei kirjoita perinteisellä tavalla, vaan aloittaa ensimmäiseltä sivulta ja kirjoittaa eteenpäin, melkein kuin kirjaa. Loen mielestä tällainen vapaa ja avoin elokuvankirjoitustapa olisi hänelle itselleenkin ihanteellista.
- Sillä tavalla tulee fantastisia elokuvia, teräviä, hänellä se on veressä. Toistaiseksi minun kuitenkin täytyy tyytyä kirjoittamaan elokuvia ja romaaneja, kutakin tavallaan.
Käsikirjoitusten teko ja romaanien kirjoittaminen eivät kuitenkaan joka suhteessa ole niin kaukana toisistaan kuin Loe antaa ymmärtää. Joissakin Loen kirjoissa, erityisesti Naisen tallomassa, on selkeä rakenne, joka on jaettu kohtauksiin.
- Se rakentuu kyllä kohtauksittain ja on tavallaan filmaattinen, jollain tavalla, vaikka en sitä ajatellutkaan. En tiedä miksi. Ehkä olet oikeassa.
 
Monissa kirjoissa tapahtuu yllättävä käännös jossain vaiheessa: L-kirjaa lukiessa koko kirja avautuu uudella tavalla kun kuvasivut tulevat vastaan. Romaanissa Tosiasioita Suomesta päähenkilö käyttää toivottoman tuntuista tapaa lähestyä naista, johon hän on rakastunut. Kirja saa uuden käänteen, kun homma toimiikin ja tapahtumat alkavat edetä pitkin, absurdein askelin. Yllättävä käänne vapauttaa romaanin tapahtumat ja parhaimmillaan myös lukijan ajattelutavan.
- Minulla on intuitiivinen tuntuma energiavirtaan, käyttääkseni niinkin esoteerista sanaa. Ajattelen, että liike kulkee tiettyyn suuntaan ja sitten tulee murros ja jotain muuta tapahtuu.
- En suunnittele etukäteen, että sitten hän romahtaa ja pyörtyy ja ... se tulee enemmänkin ... vaistonvaraisesti. Olenhan kuitenkin käynyt filmikoulun ja oppinut vähän dramaturgiasta, lukenut kirjoja ja katsonut elokuvia. Tarinoita on kerrottu ennenkin, kerronnan rytmi sisäistyy, nuo jutut on veressä.

Norjassa on kaksi kirjakieltä ja murteilla on nykyisin vahva asema, joten esimerkiksi Osloon muualta muuttava jatkaa yleensä kotimurteensa puhumista. Paikallisen murteen omaksuminen voidaan jopa kokea hännystelynä. Suomessakin murteiden lisääntynyt arvostus näkyy viime vuosien kirjallisuudessa ja runoudessa, mutta ei vielä poliitikkojen puheenparressa, kuten Norjassa.
 
Loe väittää arvostavansa murteita, vaikka hänen kirjoihinsa ne eivät kuulu. Hän haluaa pitää puhekielen erillään kirjakielestä. Vaikka murteiden vaaliminen yleensä koetaan tärkeäksi, Loella on huomattavasti maanläheisempi asenne.
- Kielet, joiden tulee kuolla, kuolevat. Kielet, joiden tulee säilyä, säilyvät. So what? Tietenkin se on surullista, mutta maailma muuttuu koko ajan. Vuosittain kuolee useita kieliä. Näin se on – Grow up!
- Luen sekä bokmålia (vallitseva kirjakieli) että nynorskaa (uusinorja, 1800-luvulla konstruoitu murteisiin perustuva kirjakieli) mielelläni. Norjassa on monia murteita. Ymmärrän niitä ja saan niistä paljon iloa. Olenhan Trondheimista kotoisin (Norjan Tampere)!

Loe on konstruoinut itselleen kirjoituskielen, joka on kaukana puhekielestä. Hän käyttää eräänlaista konservatiivista bokmålia, välttäen a-päätteitä.
- Kirjoitan "solen", en "sola", vaikka käytän sitä puheessani. Minua miellyttää se, että kirjoitettu kieli on jotain muuta kuin puhuttu. Pidän siitä, että minun ja kirjoitetun kielen välillä on välimatka. 

Leimaavaa Loen romaanituotannolle on omaelämänkerrallisten ainesten runsas käyttö.
 
Kirjailija vastaa kotisivuillaan, kuinka paljon hänen kirjoissaan on omaelämäkerrallista: Naisen tallomassa 25, Supernaiivissa 30–35 ja L:ssä 45 prosenttia. Nyt jännittää kuulla viimeisten kirjojen prosenttiosuudet!
- Ei se osuus nousussa ole. Sekä Tosiasioita Suomesta että Doppler-kirjassa osuus on ehkä 30–35 prosenttia. En tiedä, Loe sanoo jo aavistuksen vaivautuneena.
- Pitihän nämä numerot silloin antaa, koska kaikki olivat tästä uteliaita. Kaikki haluavat, että minähenkilössä ja kirjailijassa olisi vastaavuutta, koska kirjoitan aina ensimmäisessä persoonassa.
- Haen elementtejä itsestäni, ajattelustani, arkipäivästäni ja tavastani kokea maailma. Kuitenkaan ei ole kyse minusta. Käytän todellisuutta ponnahduslautana. Otan lähtökohdaksi ennalta tutut asiat, enhän minä muutakaan tunne, joten niistä minun on lähdettävä. Siitä juttu alkaa kasvamaan ja muodostaa oman kuvitellun universumin. Yllättävän monet lukijani luulevat tuntevansa minut kirjojeni perusteella. He erehtyvät – onneksi. Olen käyttänyt vain pieniä osia lähtökohtana. Ei se koskaan ole ollut yksi yhteen, eikä koskaan tule olemaan. Pidän kuitenkin sekoittamisesta. Pidän siitä, ettet lukiessasi tiedä missä raja kulkee.

Tämän huomaa varsinkin L:ää lukiessa. Yhtäkkiä, keskellä kirjaa onkin kuvia Loesta ja hänen ystävistään samalla autiolla saarella, jolle kirjan päähenkilö matkustaa samojen ystävien kanssa!
- L:n tarkoituksena oli näyttää dokumentilta. Se onkin toiminut hyvin, koska monet lukiolaiset eivät käsitä rajaa todellisuuden ja kirjan välillä ollenkaan. Se on minusta mielenkiintoista.
- Dopplerissa käytän asuinpaikkani ympäristöä koska se on helppoa. On helpompaa ottaa olemassa oleva lähtökohta, joka antaa yksityiskohtia ja uskottavuutta. Olisinhan voinut kirjoittaa kuvitellusta Oslosta, mutta ei se anna energiaa samalla tavalla. Käytän maastoa, joka on tässä aivan lähellä. Tiedän täsmälleen missä Dopplerin leiripaikka on. Todellisuus antaa enemmän pelitilaa, koska se on paljon mielikuvitusta suurempi!
- Viihdyn siinä maisemassa. Tämä rajaseutu toden ja fiktion välillä, missä toinen loppuu ja toinen alkaa, houkuttaa minua kirjoittaessani. Pidän myös siitä että voin itse piiloutua tämän taakse, jotta voin olla varma siitä että lukija ei voi tietää missä raja kulkee. On houkuttelevaa leikkiä toden ja fiktion välillä.

Loe ei mielestään kirjoita naiivisti, vaikka tällaisen merkkilapun on saanutkin. Tämä ei ehkä olisi niin selvää, ellei Supernaiivin nimi olisi Supernaiivi.
- Kirjani eivät ole vaikeita. Ne ovat helposti lähestyttävissä eivätkä vaadi suurta kirjallisuuden tuntemista, hän kuitenkin tunnustaa. 

Maailmaan ihmettelevästi ja lapsellisesti suhtautuminen on vanha kikka kirjallisuudessa, käytännöllinen, koska se antaa luvan paljoon. Loe myöntää tämän, tietävästi myhäillen. 
 
Loe itse hakee mielellään paikan, josta voi katsoa ympäröiviä tapahtumia hieman sivummalta. Kuten kertoo, hän haluaa istua mielellään yksin, omien ajatustensa parissa.
 
Kaikissa kirjoissa päähenkilö on maailmaa usein sivusta seuraava rassukka, jonka rassukkamaisuuden takaa Loe kritisoi maailman vaihtoehdotonta keskiluokkaistumista. Hänen yhteiskuntasatiirinsa on hersyvää. Näennäisen lapsenomainen huumori aukaisee uusia ovia ajatuksille ja saa, naurunpyrskähdysten keskellä, näkemään olemassaolon ongelmat naiivin vapauttavassa valossa.
 
Nyt Loe odottaa innolla kesää.
- Että konsulenttikausi päättyisi ja voisin alkaa kirjoittaa ihan päätoimisesti.
Hän jää sandaaleissaan värjöttelemään lumisille ulkoportaille kiltin kohteliaasti, jotenkin kaukaisesti romaanihenkilöitään muistuttaen.

To be continued
(inshallah),
kuten hän uusimman kirjansa päättää. 
 

LUE LOE

NAISEN TALLOMA, 2003 (Tatt av kvinnen, 1993)
Loen ensimmäinen romaani on kolmeensataan kappaleeseen jaettu epäsuhta rakkaustarina. Päähenkilö on mies, jonka elämässä tärkeintä on toisten miellyttäminen. Voimakastahtoinen nainen jyrää hänen ylitseen, sitä itse edes tajuamatta. Tapahtumat soljuvat eteenpäin absurdin realistisen statistigallerian läpi, kertomuksen tärkeimpänä mausteena ollessa rakastavaisten ratkiriemukkaan traaginen vuoropuhelu. Hitunen toivoa herää vasta viimeisessä kappaleessa:

"Ja heräsin keskellä yötä. Lamaantuneena ajatuksesta, että ainoa ihminen maailmassa, joka voi elää minun elämäni, olen minä itse."

SUPERNAIIVI, 1998 (Naiv. Super, 1996)

"Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni. Hän ei kenties ole yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k."
 
Loen läpimurtoromaanissa sankari on jo opintojensa loppuvaiheessa.
Hän ajautuu kriisiin 25-vuotispäivänään, hävittyään veljelleen krokettimatsin. Lääkitykseksi vanhenemisen tiedostamisen aiheuttamaan sokkiin nörttimme kehittää erikoisia kotikonsteja. Pallon heittely seinää vasten ja puulelun vasaroiminen muuttuvat päätoimeksi ja opiskelu saa jäädä.
 
Kirja on täynnä mitä erilaisimpia luetteloita, jotka luovat ikään kuin taukopaikkoja tekstin jatkumoon. Parhaimmillaan nämä naiviin oivaltavat listat heittävät pallon lukijalle ja panevat hänet miettimään oman elämänsä listoja ja tärkeysjärjestyksiä.

L, 2000 (L, 1999)

Loen kolmannen romaanin päähenkilö on 29-vuotias mies nimeltään Erlend Loe. Norja on jo rakennettu, kaikki mantereet on löydetty, tälle sukupolvelle ei ole jätetty mitään tärkeää löydettäväksi. Erlend ei kuitenkaan jää toimettomaksi vaan varustaa retkikunnan, jonka päätarkoituksena on todistaa se, että Polynesian ensimmäiset asukkaat saapuivat Etelä-Amerikasta luistelemalla jäätyneen Tyynenmeren yli.
 
Amatöörimäiseen tutkimusotteeseen viittaa romaanin nimikin. Se on lainattu Norjassa opetusajossa auton perässä käytettävästä L (learning) -kyltistä. Dokumentin asuun puettu romaani on norjalaisen omakuvan huikean hauska parodia, jossa päähenkilö yrittää seurata Amundsenin, Nansenin ja Heyerdahlin viitoittamaa tietä.

TOSIASIOITA SUOMESTA, 2002 (Fakta om Finland, 2001)

Freelance-esitteidentekijä joutuu rahapulassaan valehtelemaan olevansa Suomen tuntija ja lupautuu tekemään matkaesitteen Suomesta.

"Onko siellä vasemmanpuoleinen liikenne? minä kysyn, ja suomalaiset katsovat minua tavalla, joka kertoo, että suomalaiset ajavat oikealla puolella tietä, ja pyydän anteeksi, eihän siellä tietenkään ole vasemmanpuoleista liikennettä, sanon, en tiedä, miksi edes kysyin, sen täytyi johtua siitä, että tulin taas ajatelleeksi autoani, olen poissa tolaltani sen takia, että se on kadonnut, enkä pysty ajattelemaan selkeästi."

DOPPLER, 2004 (Ilmestyy suomeksi syksyllä)

Keski-iän kriisin yllättämä päähenkilö saa tarpeekseen oravanpyörästä. Hän muuttaa lähimetsään, ja asuu teltassa tappamansa emohirven vasa seuranaan. Suoritusyhteiskuntaa syrjästä seuraten päähenkilö alkaa suunnitella vaihtokaupasta uutta talousjärjestystä.
 

Kauko Leskinen