Joulun alla tarjoan Jani Saxellille glögiä, mutta odotusten vastaisesti tämä vasemmistointellektuelli haluaa Coca-Colaa. Tapaamme rauhaisassa Svenska Teaternin Cafe Kafkassa, jota lukuisia lehtiä avustava free lance -toimittaja Saxell kertoo käyttävänsä paljon haastattelujen tekemiseen ollessaan haastattelijana. Pari kolme vuotta sitten Saxell esiintyi ensimmäisiä kertoja myös haastateltavana voitettuaan J. H. Erkon novellikilpailun. Varsinaisessa mediamyllytyksessä Saxell on ollut viime elokuusta lähtien. Tuolloin ilmestyi hänen esikoiskirjansa, kokoelma Ensilumi ja muita novelleja (WSOY). Saxellin haave kirjailijuudesta oli toteutunut.

Aika lähellä se oli jo Erkon palkinnon voittamisen aikaan. Palkinnon kunnianarvoisuuden lisäksi lienee itsetuntoa kohottanut 421 kanssakilpailijan voittaminen. Niin monta toiveikasta oli myös lähettänyt novellinsa kisaan.
- Olen ollut vähän aikaa töissä Södikalla kustannustoimittajana ja tiedän tasan tarkkaan, kuinka subjektiivista ja sattumanvaraista teosten valinta voi joskus olla, vähättelee Saxell.

- Mutta kyllähän Erkon palkinto antoi paljon. Jos kirjailijanura oli siihen asti ollut epämääräinen haave, niin siitä tuli mahdollisesti lähivuosina toteutuva asia. Uskon, että palkinnon myötä kustantamoissa suhtauduttiin vähän vakavammin kokoelmaani, kuin jos olisin ollut ihan tuntematon kirjoittaja. Mutta eihän se Erkkokaan ole kirjailijaksi tekevä automaatti.

Palkinnon voittamisesta meni vuosi kustannussopimuksen saamiseen ja kaksi ja puoli vuotta Ensilumen julkaisuun.

WSOY:llä Saxell sai kustannustoimittajakseen maineikkaan Harri Haanpään.
- Olimme kyllä esteettisesti ja muutenkin samalla aaltopituudella. Mielestäni on aika kuvaavaa, että hän esimerkiksi ehdotti joihinkin repliikkeihin lisättäväksi kirosanoja, luontevuuden vuoksi. Siitä viimeistään huomaa, että tyyppi on oikealla alalla.
Realismi venyy

Aika kirjan valmistumisesta sen julkaisun odottelemiseen oli äärimmäisen hermostuttavaa.
- Se aika tuntui miltei linnatuomiolta. Tieni kirjailijaksi oli ollut välillä aikamoista seinään puskemista. Sitä oli tullut skeptiseksi ja kyyniseksi. Pelkäsin, että julkaisu menee viime tingassa pieleen tai siirtyy hamaan tulevaisuuteen.

Kirja julkaistiin, ja kirjatkin ehtivät painosta Helsinkiin muutama tunti ennen julkistamisbileitä.
- Olin varmaan kuvitellut, että sittenhän kaikki elämän ongelmat ratkeavat, kun kirja on ulkona. Mutta eihän se ihan niin ollutkaan. Sittenhän vasta alkaa hermoilu, kun odottaa, mitä kritiikki sanoo.

Ensimmäisen kritiikin julkaisi Tiedonantaja.
- Tosin tunsin toimittajan, ja hän halusi välttämättä tehdä jutun, jotta Tiedonantaja kerrankin ehtisi ennen muita. Kaikkein arvovaltaisinta jyrähdystä eli Hesaria jouduin odottelemaan pari kuukautta - se oli hyvin kuluttavaa.

Mutta Helsingin Sanomien kritiikki oli vähintään suopea, siinä puhuttiin ovelasti sommitelluista tarinoista ja kyvystä saada arkisiinkin henkilöhahmoihin ulottuvuutta.
- Se oli suuri helpotus. Kyllähän Hesari on kulttuurin kentällä vähän liiankin normatiivinen. Jos Hesari olisi lyntännyt minut, kyllä se olisi kauheasti leimannut urani alkuvaihetta. Olisi se vaikuttanut varmasti myös siihen, miten muut lehdet kiinnostuvat kirjasta.

Muutkin arvostelut ovat olleet aika mairittelevia.
- No osa on... Eivät nyt ihan kaikki sentään. Minua on kyllä hämännyt arvosteluissa sellainen piirre, että novellikokoelmani on nähty vahvasti yhteiskunnallisena ja realistisena. Parissa arvostelussa ei ole nähty kirjassa mitään muuta. Sitten on moitittu sitä, ettei kirjassa ole muuta!

Saxell pahoittelee, että nämä kriitikot eivät ole huomanneet, että kirjassa on perusrealismin ohella dostojevskilaista syvyyspsykologiaa, mustaa huumoria ja fantasia-aihelmia.

- Realismia voi venytellä kauhean moneen suuntaan. Hirveän helposti akateemisissa keskusteluissa annetaan sellainen kuva, että realismi on jotain tylsää ja tietynlaista Kalle Päätalo -meininkiä.

Muutama kuukausi esikoiskirjan julkaisemisen jälkeen Saxell huokaa, ettei ole päässyt huokaamaan helpotuksesta, että asiat olisivat erityisen hyvin. Ihmissuhteissa on ollut sotkuja - niihin aikoihin, kun kirja ilmestyi, Saxell erosi pitkäaikaisesta tyttöystävästä ja rakastui uudelleen. Ja seuraavan kirjan, romaanin, viimeistely on hermostuttanut sekin.

Kyseessä on romaani vuosituhannen vaihteen lehti- ja opiskelijamaailmasta. Siinä sivutaan uusien yhteiskunnallisten liikkeiden nousua ja käydään Prahassa ja Göteborgissa osoittamassa mieltä. Päähenkilö on toimittaja, joka kuulostaa aika paljon Saxellilta itseltään.
- Omaelämäkerrallisuusprosentti on varmaan jossain 70:ssä. Mutta olen surutta hyödyntänyt myös romaanikirjailijan oikeuksia, joten toivottavasti kirjaa ei lueta ihan yksi yhteen elämäni kanssa.
Yleensähän se on esikoisteos, joka on omaelämäkerrallinen - sinulla se on siis toinen?

- Joo. Vaikka olihan Ensilumessakin pari novellia, joissa oli vähän enemmän omaelämäkerrallista ainesta, Amerikka- ja Mukka-ryhmä-novelleissa. Niissä seikkailee muuten sama Tuukka Salminen, joka tulee olemaan myös romaanin päähenkilö.
Räyhäkkyys huolestuttavan vähäistä

Jani Saxell on sanonut olevansa huolissaan siitä, että suomalaiset esikoiskirjailijat ovat yhä vanhempia. Iän karttuminen kun vähentää räyhäkkyyttä.
- Totta kai sivistys ja elämänkokemus ovat kirjailijalle tärkeitä, mutta olen ollut havaitsevinani kirjallisuudessa aika paljon keskiluokkaistumista ja harmittomuutta. Ne kirjat, joita kirjakaupat myyvät ja ne kirjailijat, jotka pääsevät esille, eivät yleensä herätä kauhean suuria intohimoja kenessäkään. Tyypit, joiden sanoma raskaasti eroaa virallisista totuuksista, saavat toimia marginaalissa, kirjoitella julkisuuden reunalla. Eihän nykyään tarvita mitään sensuuria tai kirjasotia, riittää, ettei huomioida jotain juttua.

Mutta sinun esikoiskirjaasi on huomioitu aika hyvin.
- Siitä on kyllä ollut ihan kiitettävästi juttuja. Olen siitä ihan iloinen. Kyllähän novelli on Suomessa sellainen laji, joka jää ihan mennen tullen romaanin varjoon.
Suomessa on niin vähän esikoiskirjailijoita per vuosi, että uusia kasvoja janoava media esittelee heidät kaikki riemumielin. Tuntuu kuitenkin, että Jani Saxell on saanut julkisuutta jopa enemmän kuin esikoiskirjailijat yleensä.

- Ehkä minusta on kiinnostuttu, kun olen ollut pikkaisen tuttu jo etukäteen, näkynyt toimittajana ja toimimassa yhteiskunnallisissa tapahtumissa. Ja toimittajana tiedän, että täytyyhän itsestään jotain antaa haastattelijalle, jotta syntyy kiinnostava juttu. Ei voi ottaa jääräpäistä linjaa, että minähän suostun puhumaan vain kirjoistani.
Saxell sanoo antavansa haastatteluja mielellään. Hän puhuu vuolaasti ja antaa vaikutelman vilpittömästä kolmekymppisestä humanistista.

- Onhan kirjailijan homma sen verran yksinäistä työtä, että kyllä sitä mielellään vastapainoksi myös jonkun kanssa juttelee siitä, mitä on tehnyt. Haastattelussa saa myös käytyä läpi omia ajatuksia ja punnittua niitä uudelleen.
Eikö se ole sitten tärkeää, että kun naama näkyy lehdessä, ehkä joku kiinnostuu ja ostaa kirjojakin?

- Kyllä ehdottomasti! Varsinkin jos on esikoiskirjailija ja vielä novellien tekijä, julkisuus on ihan paikallaan, jotta ihmiset löytävät kirjan. Ehkä jotkut vielä ajattelevat, että arvonsa tunteva kirjailija ei kauheasti palloile julkisuudessa. Ehkä se on minun sukupolvelleni eri asia; julkisuussuhde on luontevampi. Ja kun on itse tehnyt vähintään kymmeniä kirjailijahaastatteluja, ei ole kauhean suuri kynnys siirtyä toiselle puolelle pöytää.

Miltä se tuntuu olla siellä, toisella puolella pöytää?
- On avartavaa huomata, miten erilaiset työtavat eri toimittajilla on, sanoo Saxell ja kertoo, miten erään sanomalehden ensimmäinen haastattelija oli "jännä ja räiskyvä persoonallisuus" ja kysymykset fiksuja. Saman lehden toinen toimittaja oli tyystin toisenlainen temperamentiltaan, ja hänen kysymyksensä olivat mahdottoman avaria tyyliin kerro nyt elämästäsi. Mutta hyvä juttu siitäkin tuli.
Halu välittää inhimillisyyttä

Helsingissä syntynyt ja vieläkin asuva Saxell elätteli jo lapsena ajatuksia, että hänestä voisi tulla kirjailija tai sarjakuvapiirtäjä tai jotain muuta luovaa. Päämäärätietoinen unelman toteuttaminen alkoi kaksikymppisenä, kun hän liittyi keskiuusmaalaiseen Leino-ryhmään ja alkoi kirjoittaa novelleja.
- Jo lapsena olin kova luettamaan vanhempia ja muita, sarjakuvia ja satukirjoja, Seitsemän urheaa palomiestä oli suosikkini. Jossain vaiheessa isä yritti lintsata ja hyppi yli tekstissä, mutta huomasin sen kyllä heti.

Saxell hakeutui opiskelemaan vasta 25-vuotiaana kyllästyttyään työttömyyden ja työllistämistöiden jaksoihin elämässään. Hän alkaa olla gradua vaille valmis kirjallisuustieteen maisteri. Gradu pitäisi aloittaa Timo Pusasta, nuorena kuolleesta kotkalaiskirjailijasta, joka vaikutti 80-luvun lopussa, ja jonka teoksissa oli kaikenlaisia marginaali-ihmisiä ja väliinputoajia ja pikkurikollisia - eli hahmoja samaa sukua Ensilumen henkilöiden kanssa.

Miksi halusit kirjailijaksi?
- Vaikea sanoa. Kai minulla on tarve ilmaista itseäni ja halu jättää jälki maailmaan. Välittää inhimillisyyttä omasta näkökulmastani. En halua olla kuuluisa ja kuolematon, se riittää, että teokseni ovat koskettaneet joitain ihmisiä ja jääneet elämään heidän mielissään. Minulla on myös perusvierauden tai osattomuuden tunne, kuten aika monella kirjailijalla. Erilaisuuden tunne voi olla nuorena kauhean rasittavaa, mutta se antaa mahdollisuuden tarkkailla maailmaa oudosta näkökulmasta.