"Oulun profetiaksi" kutsutaan Oulun lääninhallituksen kanslistin Laila Heinosen elokuusta 1960 alkaen saamia lopun ajan ennustuksia, joita hän kannattajineen piti Jumalan sanelemana ilmoituksena. Profetian ydinsanoma oli, että mikäli merkittävä osa kansasta ei tee parannusta määräajassa, Suomi kärsii saman kohtalon kuin Baltian maat toisen maailmansodan jälkeen. Heinosen ensimmäinen, Oulussa 23.8.1960 päivätty ennustus menee suoraan asiaan:

"Jos tämä kansa ei tee parannusta ennen vuotta 1962, niin Minä annan tämän kansan vihollisen käsiin, ja kukaan ei pääse pakoon, sillä kaikkia kohtaa sama rangaistus, niin uskovia, kuin niitä, jotka eivät usko. Mutta jos tämä kansa nöyrtyy Minun edessäni, niin Minä vielä armahdan.
Jos löytyy 800 000 sellaista, jotka todella ovat puhdistaneet sydämensä Kristuksen, Minun Poikani, verellä, niin Minä armahdan tätä kansaa. Mutta jos niitä ei löydy vuoteen 1962, niin se, mitä sanoin, toteutuu."

Sittemmin Oulu ylenee erityisasemaan. Se esitetään "siunatuksi kaupungiksi", josta on valittu "sananjulistajia suureen tehtävään". Valtava herätys saa alkunsa juuri Oulusta levitäkseen koko maahan sekä edelleen Ruotsiin ja Norjaan. Näin muodostuu yhteispohjoismainen rukousrintama, eräänlainen hengellinen Pohjolan unioni.

Hävitys laajenee myöhemmin koskemaan koko maailmaa, mutta Suomi Jumalan valittuna "omaisuuskansana" varjeltuu, mikäli se herää tekemään ajoissa parannuksen. Sama pätee muihinkin kansoihin, jotka ottavat etsikkoajasta vaarin. Profetian kohderyhmä ja aikarajat muuttuvat tämän tästä. Avainrooli annetaan kansallisen massaherätyksen sijaan pienemmälle etujoukolle, kun armahtamisen ehdoksi asetettu 800 000 tosi uskovaa vaihtuu 8 000 esirukoilijaksi. Ilmoitettu etsikkoaika täsmentyy ensin kestämään vuoden 1961 syyskuun viimeiseen päivään. Aikarajan umpeutuessa sitä jatketaan vuoden loppuun.

Profetioita levitettiin lentolehtisin maan uskonnollisissa piireissä sekä saatettiin kirjein tiedoksi merkittävissä asemissa oleville, aina presidentti Kekkosta myöten. Myös monet herätysliikkeiden lehdet julkaisivat profetioita. Sen sijaan virallisen kirkon linjaa myötäilevien lehtien kuten Kotimaan asenne oli varauksellinen. Epäviralliseksi äänenkannattajakseen "heinoslaisuus" sai herätyshenkisen Palavin lampuin -lehden, joka myös kokosi Heinosen julistuksia kirjaksi. Suomi, sinun pelastuksesi on Minun Poikani veressä ilmestyi vuonna 1960, ja sitä myytiin yhdeksän painosta, liki 30 000 kappaletta.

VUODEN 1961 NOOTTIKRIISI

Profetian myöntämään jatkoaikaan osui yksi Suomen sodanjälkeisen historian vakavimmista kriiseistä. Sen laukaisi Neuvostoliiton 30.10.1961 Suomelle antama nootti, jossa esitettiin vaatimus sotilaallisista konsultaatioista. Niitä perusteltiin kiristyvällä maailmanpoliittisella tilanteella ja maiden välisen YYA-sopimuksen velvotteilla. Toteutuessaan konsultaatiot olisivat vieneet uskottavuuden Suomen puolueettomuuspolitiikalta.

Monet tulkitsivat noottikriisin toteuttavan Heinosen visioimaa kansallisen ahdistuksen aikaa. Tämä tietysti antoi painokkuutta profetian varoitussanomalle ja toisaalta vahvisti sen poliittisia kytköksiä. On tietysti selvää, että suurvallan nootilla on aivan toinen painoarvo kuin paikallisen uskonnollisen hurmosliikkeen profetialla. Toisaalta vallinneessa suomettumisen, itsesensuurin ja kylmän sodan ilmapiirissä herkistyttiin vähäisillekin perhosvaikutuksille. Noottikriisi oli tapahtuma, johon vaikuttivat samanaikaisesti monet tapahtumakulut. Kuten valtiotieteilijä Jukka Tarkka toteaa, "sellainen motiivien kasauma voi lähteä purkautumaan toiminnaksi herätteestä, joka on kokonaisuuden kannalta ehkä hyvinkin vähäpätöinen".

Tässä tilanteessa Oulun profetia sai poliittisia merkityksiä, jotka ohittivat sen alkuperäisen uskonnollisen ja kirkkokriittisen viestin. Noottikriisin myötä profetiasta tuli poliittisesti arveluttava ja kiusallinen. Siihen sisältyi viholliskuvia, jotka olivat ristiriidassa YYA-sopimuksen hengen ja Suomen ulkopoliittisen linjan kanssa.

Tosiasiassa Suomen tilanne jäi nootissa sivuosaan. Suurin osa sen tekstistä koski Länsi-Saksan sotilaallisen toiminnan vaikutuksia Pohjolassa ja Itämerellä. Nootti sisälsikin monikärkisen varoituksen – se oli Suomen kautta välitetty signaali muille Skandinavian maille ja sotilasliittouma NATO:lle.

Neuvostoliitolle nootti oli vain yksi monista siirroista kylmän sodan aikaisessa uhkaavien eleiden suurvaltapolitiikassa. Suomelle se merkitsi vakavaa puuttumista maan sisäpolitiikkaan ja synnytti kansallisen hätätilan. Nootissa nimittäin annettiin ymmärtää, että tietyt suomalaiset piirit vaarantavat vakiintuneen ulkopoliittisen linjan jatkumisen. Vihjauksen maalina oli Kekkosvastaisen ns. "Honka-liiton" muodostuminen samoihin aikoihin käynnistyneessä presidenttipelissä. Neuvostoliitto piti Kekkosta idän suhteiden luottomiehenä ja katsoi Honka-liiton oireilevan neuvostovastaisia mielialoja.

Seurauksena oli, että Kekkonen hajoitti eduskunnan ja määräsi ennenaikaiset vaalit. Honka-liiton rivit alkoivat rakoilla ja niiden ehdokas vetäytyi presidentinvaalista. Suomen kansaan vedottiin jälleen talvisodan hengessä, mutta nyt yksimielisyys tuli osoittaa vaaliuurnilla. Neuvostoliiton rauhoittamiseksi oli saatava aikaan enemmistöhallituksen muodostamiseen kykenevä eduskunta sekä valittava Kekkonen uudelleen presidentiksi.

Noottikriisi taittui presidentti Kekkosen 24.11.1961 käymissä neuvotteluissa pääministeri Nikita Hruštšovin kanssa Novosibirskissä. Neuvostoliitto tuskin olisi voinut kasvojaan menettämättä luopua kokonaan vaatimuksistaan, mutta Hruštšov ilmoitti sen luopuvan niistä toistaiseksi ja tietyin ehdoin, ja tämä riitti. Itsenäinen ja puolueeton Suomi sai jatkoajan.

Aune Heinonen

ANALOGIA TALVISODAN AATTOON

Noottikriisistä esitettyjen tulkintojen kirjo ulottuu reaalipoliittisista analyyseista salaliittoteorioihin. Kuitenkin, arvioitiinpa noottikriisin todellista uhkaa ja vaikuttimia miten hyvänsä, neuvostomiehityksen pelko oli tosiasia. Sota ja sitä seuranneet ´vaaran vuodet´ 1944–48 olivat vielä tuoreessa muistissa, samoin Neuvostoliiton hiljan osoittama epäluottamus Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan vuosina 1958–59 eli "yöpakkaset".

Kirkkohistorioitsija Ville Jalovaaran mukaan noottikriisissä olikin helppo nähdä historiallinen analogia, vastaavuus talvisodan aattoon: "Marraskuun 1961 tapahtumat olivat monessa mielessä talvisodan esinäytöksen toistuminen 22 vuotta myöhemmin. Vuodenaikakin oli täsmälleen sama. Suomalaiset neuvottelijat lähtivät taas naapurimaahan selvittämään maiden välille syntynyttä kriisiä..."

Yhtäläisyyksiä talvisotaa edeltäneeseen aikaan tarjosivat myös suuret raamit. Kylmän sodan ja kilpavarustelun ilmapiirissä pelättiin yleisesti kolmatta maailmansotaa. Suurvaltasuhteita kiristivät Saksan uudelleen varustautuminen, ydinasekokeet sekä Berliinin ja Kuuban kriisit. Neuvostoliiton nootti Suomelle oli tämän suurvaltapoliittisen jännitekentän ääreisvaikutuksia.

Kuvaavaa on, että Neuvostoliitto julkisti samanaikaisesti tiedon nootista ja Novaja Zemljalla tekemästään jättimäisestä ydinkokeesta. Sekä Helsingin sanomien että Uuden Suomen etusivuilla 31.10.1961 uutiset esiintyivät dramaattisesti rinnakkain. Kun presidentti Kekkonen kaiken lisäksi paraikaa vieraili Yhdysvalloissa, noottia voi pitää – Jukka Tarkan sanoin – hyvin ajoitettuna ja laskelmoituna "diplomaattisena pommina".

ILMESTYSTEN AIKA

Aika oli otollinen Oulun profetialle. Se käänsi kansalaisten kollektiivisia pelkoja ja aavistuksia uskonnon kielelle, lopun ajan apokalyptisiksi kuviksi. Profetia kanavoi sellaisiakin tuntoja, joista ei suomettumisen oloissa virallisesti saanut puhua. Toisaalta profetian myötä myös Neuvostoliiton nootti sai uskonnollis-apokalyptisiä merkityksiä. Heinosen kannattajat tulkitsivat sen nootiksi Jumalalta ja todisteeksi profetian oikeellisuudesta.

Profetian logiikka oli saumaton. Kävipä niin tai näin, se osuisi oikeaan. Niinpä noottikriisin ratkeaminen ei merkinnyt profetiaan uskoville epäonnistumista, vaan se tulkittiin päinvastoin juuri Heinosen mobilisoiman rukoustaistelun ansioksi. Raamatulliseksi vertauskohdaksi tarjoutui Vanhan testamentin Ninive. Se pelastui tuholta, koska profeetta Joona ehti käännyttää kaupungin ennen Jumalan asettamaa aikarajaa.

Profetia jopa inspiroi kirjoittamaan Suomen historiaa uusiksi ilmestysten näkökulmasta. Herätyshenkisessä pamfletissaan Suomen kohtalo ennustusten valossa (1963) Ensio Lehtonen esittää Suomen koko 1900-luvun historian rukoustaisteluiden ja profeettojen historiaksi. Lehtosen mukaan kansojen kohtaloita ratkoo kahden kerroksen väkeä: "Alhaalla maallisella tasolla nähdään poliittisia henkilöitä, neuvotteluja, juonitteluja, nootteja, sotia ja sopimuksia. Mutta samaan aikaan tapahtuu taivaallisella tasolla liikehtimistä, joka on kiinteässä yhteydessä maallisen politiikan kanssa."

Oulun profetia ei ollut irrallinen ilmiö, vaan sen vanavedessä ilmaantui muitakin profetioita. Kansan Uutisten toimituksessa oli jopa erityinen kansio pelkästään ennustuksille, joita saapui miltei päivittäin. Tunnetut teologitkin pohtivat noottisyksynä maailmantilaa Helsingin kirkoissa. Osmo Tiililä esitelmöi "vakavasta ajasta" ja Aimo T. Nikolainen tulkitsi Ilmestyskirjaa. Molemmat esitelmäsarjat kokosivat tuhatmäärin kuulijoita, ja Nikolaisen tutkiskelut julkaistiin seuraavana vuonna kirjana Ilmestyskirja ja nykyinen kristikunta. Mikko Juva puolestaan puhui "Nykyisestä maailmankriisistä ja Kristuksen herruudesta". Jopa Oulun yliopiston rehtori, tekniikan tohtori Pentti Kaitera, käsitteli samoja teemoja esitelmöidessään Helsingin kristillisellä kansanopistolla aiheesta "Jumalan rauha ja kriisien maailma".

MURROSAJAN DIALOGEJA

Oulun profetiasta tuli yli vuodeksi mediassa usein toistuva aihe. Ilmiö eli uutisissa, pääkirjoituksissa, kolumneissa ja mielipidekirjoituksissa. Keskusteluun kietoutui eri kansalais- ja intressipiirien toiveita, ristiriitoja ja pelkoja, mutta myös paljon puhuvia vaikenemisia, etenkin mitä tulee profetian ja politiikan suhteeseen. Varsinkaan noottikriisin ollessa kuumimmillaan todellisia tuntemuksia ei voinut ilmaista avoimesti vaan korkeintaan epäsuorasti ja rivien välissä. Varovaisuus koettiin tärkeäksi Suomen neuvotteluaseman säilyttämiseksi avoimena keskusteluissa Neuvostoliiton kanssa.

Puhuttaessa Oulun profetiasta käytiin samalla dialogia monesta muusta asiasta. Ilmiön herättämä polemiikki oli osa laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Ensiksikin se kytkeytyi kansalliseen identiteettiprojektiin, jossa määriteltiin uudelleen Suomen sijaintia kylmän sodan poliittisessa maantieteessä. Virallisella tasolla tätä keskustelua sääteli näkemys, että geopoliittisista syistä Suomen oli huomioitava suuren naapurinsa edut kaikissa tilanteissa – kuitenkin oman itsenäisyytensä edellytykset säilyttäen. Näkökulmasta riippuen kantaa on kutsuttu Paasikiven-Kekkosen linjaksi, realistiseksi geopolitiikaksi, puolueettomuus- tai suomettumispuheeksi, rähmälläänoloksi, ulkopoliittiseksi mantraksi tai YYA-liturgiaksi.

Toiseksi suomalaisessa yhteiskunnassa käynnistyi 1960-luvulla voimallinen nykyaikaistumisen murros. Suomi teollistui, kaupungistui ja kansainvälistyi. Raju modernisaatio keskustelutti myös kirkollisia piirejä. Kirkon sisällä vahvistui ns. uuskansalliskirkollinen suuntaus, joka korosti kirkon yhteiskunnallista palvelutehtävää ja arvosteli herätysliikkeitä eristäytymisestä. Idea koko väestöä palvelevasta kansankirkosta oli nostalgista jatkoa asevelipappien kokemalle yhteisöllisyydelle rintamaoloissa. Toisaalta kansankirkko pyrki myös vastaamaan jälleenrakennusajan suuriin sosiaalisiin haasteisiin. Tämä "työnäky" avartui edelleen kansainvälisyydeksi, kirkkojen väliseen ekumeeniseen toimintaan.

Myös perinteiset herätysliikkeet reagoivat modernisaatioon. Uuskansalliskirkollisuudelle syntyi kirkon sisällä konservatiivinen oppositio, josta käytetään sateenkaarikäsitettä viides herätysliike. "Viidesläiset" kritisoivat kansankirkkoa maallistumisesta ja vaativat paluuta sisäiseen hengellisyyteen ja moraalisiin perusarvoihin.

HUUTAVAN ÄÄNI OULUSSA

Oulun profetia oli yksi ääni näissä murrosajan dialogeissa. Se oli konservatiivinen reaktio ja syvän ahdistuksen ilmaus, kirjaimellisesti hätähuuto. Heinoslaisten ehdottomuus, vanhatestamentillinen oppi ja apokalyptisyys ilmensivät nostalgista kaipuuta eheyteen, auktoriteettiin ja totuuteen maailmassa, joka väistämättä pirstoutui yhä moniarvoisemmaksi ja arvaamattomammaksi.

Poliittisen historian tutkija Matti Helin arvelee profetian kriittisimmän kärjen tähdänneen kirkon johtoon, joka tuki Paasikiven-Kekkosen linjaa ja pidättyi sen vuoksi arvostelemasta Neuvostoliiton uskonnollisia oloja. Helinin näkemystä on kuitenkin pidetty yliampuvana. Profetian viittaukset idän uhkaan kylläkin vetosivat suomalaisten perinteiseen Venäjän-pelkoon, mutta ne olivat lähinnä tehokeinoja varsinaisen herätysviestin välittämiseksi.
 
Aatehistorioitsija Tiiu Honkala katsookin profetian varsinaisen viestin ja protestin kohdistuneen toisaalle. Profetia hyökkäsi ennen kaikkea uuskansalliskirkollisuuden edustamaa maallistumista vastaan. Samalla ja epäsuorasti tuomittiin suomalaisessa yhteiskunnassa alkanut liberalisoituminen. Erityisesti ahdistusta ja torjuntaa herättivät seksuaalinen vapautuminen sekä uusvasemmistolaisuuden ja uskontokielteisyyden nousu.
Näin profetia ja heinoslaisuus ilmaisi modernisaation ja radikalismin jyrkkää kieltoa. Heinoslaisten eristäytyminen, oppi sekä ankarat säännöt ja kiellot rajasivat pahan maailman pois. Profetian apokalyptisyys oli pakoa tuhon ja pelastuksen fantasioihin. Tähän eskapismiin viitataan Anu Kaipaisen satiirisessa aikalaisromaanissa Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 (1967):
 "Ja jotkut sanoivat että se oli maailmanlopun merkki: ankara jumala oli lähettänyt enkelinsä saarnaamaan parannusta maailmaan. Ja että Suomen kansa ja nimenomaan Oulun kaupunki olisivat ne herran valitut, joitten kautta pelastuminen voisi tapahtua. Ja he tekivät kiireesti parannuksen ja rupesivat tuomitsemaan ihmisiä helvettiin. - - Eikä kukaan saanut syödä, ei juoda, ei naida eikä opiskella eikä tehdä mitään muutakaan. Ja heidän keskuudessaan herran tuli poltti niin että muutamien hiukset ja kulmakarvat kärventyivät. Ja sitten he menivät kaikki erääseen taloon Kirkkokadun varrelle odottamaan maailmanloppua."

JÄLKINÄYTÖS: KESÄN 1967 PROFEETTAMELLAKAT

Oulun profetian ilmoittama etsikkoaika tuli ja meni. Ennustettu lopun aika ei koittanut, eikä Kristuksen toista tulemista tapahtunut. Sen sijaan saatiin todistaa Kekkosen toinen, voitokas tuleminen hänen aloittaessaan uuden presidenttikautensa. Profetia menetti noottikriisin lauettua ajankohtaisuutensa. Liike etääntyi virallisesta kirkosta, lahkoutui ja eristäytyi omiin oloihinsa, suljettujen ovien taakse.

Oulu ja heinoslaisuus nousivat kuitenkin näyttävästi otsikoihin vielä elokuussa 1967. Heinoslaisten provosoiva esiintyminen tarjosi yllykkeen oululaiselle nuorisolle, joka kokoontui huutelemaan lahkon omistaman huoneiston edustalle kaupungin keskustassa. Jännitys puhkesi pariviikkoisiksi "profeettamellakoiksi". Kiviä heiteltiin, poliisien lakkeja viskeltiin ja autoja keinuteltiin, kunnes virkavalta julisti tilanteen rauhoittamiseksi ulkonaliikkumiskiellon keskustan kaduille. Kyseessä lienee ensimmäinen kunnon mellakka Oulussa sitten kansalaissodan.

Sekin oli oire ja iso ennusmerkki muuttuvasta maailmasta kauan uinuneessa pikkukaupungissa.

KIRJALLISUUTTA

– Elomaa, Rauno: Oulun profetia (1968). Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
– Helander, Eila: 'Uskonto ja arvojen murros.' Teoksessa Uskonto ja nykyaika. Yksilö ja eurooppalaisen yhteiskunnan murros (1999).Toim. Markku Heikkilä. Jyväskylä: Atena, 54–87.
– Helin, Matti: Päästä meidät pahasta. Uskonto Skdl:n politiikassa 1944–1961 (1996). Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 121.
– Honkala, Tiiu: Oulun profeetta Laila Heinonen ja ns. heinoslaisuuden synnyttämä keskustelu kirkon piirissä 1960-luvulla (2004). Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma. Oulun yliopiston historian laitos.
– Isaksson, Charles: Uleåborgsprofetismen i den Finlandsvenska tidningspressen 1960–1970 (1990). Pro gradu-avhangdling i kyrkohistoria. Institututionen för kyrkohistoria och praktisk teologi. Teologiska fakulteten. Åbo Akademi.
– Jalovaara, Ville: "Tietääkö tulosi rauhaa?" Kirkko ja noottikriisi (2001). Yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.
– Jalovaara, Ville: ´Kirkko ja noottikriisi.´ Vartija. Vol. 115 (1) 2002, 21–23.
– Jalovaara, Ville: Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958–1962 (2007). Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 200. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura.
– Lehtonen, Esa: Oulun profetia hengellisenä ilmiönä vuosina 1960–1961 ja sen muuttuminen heinoslaisuus-lahkoksi vuosien 1962–1967 aikana (2002). Suomen ja skandinavian historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta. Kirkkohistorian laitos.
– Murtorinne, Eino 1977: ´Kirkon seitsemän vuosikymmentä.´ Teoksessa Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla (1977). Toim. Markku Heikkilä ja Eino Murtorinne. Helsinki: Kirjapaja, 7–25.
– Neuvostoliiton nootti Suomelle 30.10.1961. Teoksessa Suomen historian dokumentteja 2. Toim. Mikko Juva ym. Helsinki: Otava, 469– 475.
– Parvio, Martti: ´Kirkon elämää syksystä 1961 syksyyn 1962.´ Teoksessa Kirkon kalenteri 1963 (1963). Toim. Oskar Paarma ym. Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 33–39.
– Suomi, sinun pelastuksesi on Minun Poikani veressä. Oulun profetia (1961). Alavieska: Palavin lampuin.
– Tarkka, Jukka: Suomen kylmä sota. Miten viattomuudesta tuli voima (1992). Helsinki: Otava.
– Vain Jumalan rauha kestää kansamme kaikissa vaiheissa. Prof. Pentti Kaiteran puheenvuoro. Kotimaa 10.11.1961.