Suhteeni kirjallisuuteen eroaa suhteestani musiikkiin. Kirjallisuutta kuvittelen, tiettyyn rajaan asti, ymmärtäväni; musiikkia en.

Kuunteleminen sinällään on helpompaa kuin lukeminen, sillä lukiessa saattaa alkaa nukuttaa. Musiikkia kuunnellessa näin käy harvemmin, etenkin jos soitto soi riittävän lujaa. Ilman muuta pidän musiikista, hyvästä musiikista erityisesti. Saatan rallatella ääneen tarttuvan biisin tahdissa. Joskus livautan suupielestäni radiosta kuulemani laulunpätkän kun sille päälle satun, ihan noin vain miettimättä. Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että radiokanavien hittikimarat on suunniteltu erityisesti minua varten, koska musiikkimakuni on banaali, tietämättömän ihmisen kevyesti perustelluista mieltymyksistä kasattu, ja olen tästä syystä radiojytäni ansainnut.

Onneksi suhdettani musiikkiin syventää se, että kirjallisuudella ja musiikilla on leikkauspisteensä. Joidenkin runoilijoiden tekstejä on sävelletty. Joidenkin muusikoiden tekstejä on alettu nimittää runoudeksi. Erityisen onnelliseksi minut tekee sellainen seikka, että ranskalainen hupaisa säveltäjä Erik Satie (1866–1925) on myös iloinen kirjailija. Hänen sävellyksensä (ne joita olen kuullut) ovat hassua pimputusta. Hänen tekstinsä samoin. Lainaan tähän katkelman Otso Kantokorven toimittamasta kokoelmasta Muistinsa menettäneen muistelmat (Jack-in-the-box, 1996).

"Kummasta pidätte enemmän: Musiikista vai leikkeleistä? Siinä on kysymys, joka mielestäni kannattaisi esittää alkupalojen aikaan. Monissa paikoissa hienostunut ja miellyttävä hiljaisuus on korvattu huonolla musiikilla. Rahvaan mielestä on hienoa kuulla tekokauniita asioita, kuunnella tyhmiä, epämääräisen hurskaita lurituksia tuoppia kumotessa tai housuja sovittaessa; näyttää nauttivansa mitään ajattelematta bassojen, kontrabassojen ja muiden turhien pillien raikuessa. --- Mikä lääkkeeksi? Ankarat verot; hirvittävät herjaukset; raa´at rangaistukset. Vieläpä kidutus."

Antti Leikas