Hän haluaa kertoa totuuden surrealistisesta Amerikasta manipuloidun ja lavastetun valokuvan keinoin.

"Amerikka on villi, kaunis, värikäs, mieletön, seksikäs, hullu ja kiehtova ja alkuperäisesti intiaanien maanosa", kuvailee argentiinalainen valokuvataiteilija Marcos López, 45, Amerikkaa, tarkoittaen sillä Etelä-, Väli- ja Pohjois-Amerikan muodostamaa kokonaisuutta.

Sana amerikkalainen onkin sitten monimutkaisempi käsite kuin Amerikka, sillä kuka on amerikkalainen? "Olen eteläamerikkalainen", López korostaa ja jatkaa: "Pohjoisamerikkalaiset kutsuvat itseään amerikkalaisiksi. Heillä on valtaa ja voimakas media, jonka johdosta maailma on oppinut ymmärtämään heidät amerikkalaisina."

Amerikan rajat eivät kulje mannerten välillä, kuten maantiedon tunnilla opetettiin. Ei ole olemassa Etelä-, Väli- eikä Pohjois-Amerikkaa. Tai näinkin voidaan jakaa, mutta nämä rajat eivät ole kovin merkityksellisiä. Todellinen Etelä- ja Pohjois-Amerikan raja on Meksikon ja Yhdysvaltojen välissä virtaava Rio Bravo (Uhkea Joki). Joki jakaa Amerikat sotilaallisesti, taloudellisesti, kulttuurillisesti sekä kielellisesti ylempään ja alempaan. "On ihan eri asia elää pohjoisessa tai etelässä. Me yhdistämme sanan pohjoinen valtaan. Pohjoisamerikkalaiset eivät päästä henkilöä, jolla on eteläamerikkalainen passi, 100 metriä lähemmäksi. Näin yksinkertaista se on", López toteaa.

Ennen kuin me suomalaiset alamme hakata rintoihimme sillä, että Schengenin sopimuksen myötä elämme rajattomassa Euroopassa, kannattaa muistaa, että Rio Bravoa vastaava rikkaan ja köyhän maailman raja kulkee Euroopan ja Afrikan välissä. Hyvä, että on raja, muutenhan neekerit vyöryisivät Eurooppaan! Miksi vyöryisivät? Kun ovat kouluttamattomia ja köyhiä. Syyttäkööt itseään!

Voisiko jako köyhään ja rikkaaseen maailmaan juontua siirtomaa-ajoista alkaneesta kehityksestä, joka on johtanut maailmankaupan keskittymiseen, kartelleihin, tulleihin ja suojautumiseen. Kehitysmaapolitiikka ei ole kyennyt ratkaisemaan massiivisia ongelmia. Ongelman ratkaisu kiteytyy viime kädessä klassiseen kysymykseen, olemmeko samassa veneessä. Mutta tästä voimmekin palata yhteiskunnalliseen taiteeseen ja argentiinalaisen Marcos Lópezin valokuvaan.

Marcos López on yhteiskunnallinen taiteilija, ei kuitenkaan yksiulotteisesti. Argentiina on nykyisin demokratia, mutta López kertoo, että kotimaan ja latinalaisen Amerikan historia tekee yhä kipeää. Hän rakentaa kuviaan, käyttää naamioita, kirkkaita värejä, teatraalisia lavastuksia, tilanteita ja ilmeitä: etäännyttää aiheidensa rankkuuden huumorin alle. Että ei tarvitse puhua niin vakavasti. "Että minun ei tarvitsisi tuntea niin suoraa ja kipeää kontaktia kehosta kehoon tai sydämestä sydämeen", hän kertoo.

Vuonna 1993 López luopui latinalaisen Amerikan tavaramerkiksi muodostuneesta antropologisesta mustavalkoisesta dokumentarismista ja alkoi kuvata värein. Hän keksi termin Pop Latino ja antoi sen nimeksi kymmenen vuotta kestäneelle kuvausprojektilleen. Muun muassa David Hockneyn, Andy Warholin ja Marcia Schvartsin kuvataiteen, kreolilaisen sirkuksen ja correntinolaisen folkloreen sekä Glauber Rochan elokuvien, laulaja Jeronima Sequeidan särkyvän äänen ja Chango Spasiukin musiikin sanotaan vaikuttaneen Marcos Lópezin valokuvataiteeseen, Pop Latinoon syntyyn.

Mutta mitä Pop Latino sitten tarkoittaakaan, yhdestä asiasta voi olla varma. Se on kaukana 60-luvun optimismista ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Lópezin valokuvataide viittaa paremminkin nykyiseen paikalliskulttuureiden henkiseen ja taloudelliseen alennustilaan. Viimeiset vuosikymmenet talouskriisissä kamppailevassa Argentiinassa ja latinalaisessa Amerikassa laajemminkin – taiteilija väittää – jokapäiväinen visuaalinen ja emotionaalinen kokemus johtaa juurensa usein enemmän amerikkalaisen kulttuurin hyökyaaltoon ja Taiwanissa tehtyjen matkamuistojen ylenpalttisuuteen kuin alkuperäiskulttuurien perinteeseen.

"Minun mielestäni maailma on laiva, jonka kippareina on joukko hulluja ja mahtipontisia kyynikkoja. Siksi on tärkeää, hyvä ystävä, että pyrimme tekemään aitoja ja rehellisiä asioita omassa elämässämme. Etsisimme totuutta, olisimme parempia ja anteliaampia ihmisiä." Hänen mielestään tärkeää ei viime kädessä ole se, missä asumme, eikä se, asummeko rikkaassa vai köyhässä maassa. "Jokainen voi löytää oman elämänsä merkitykset ja arvot asuipa sitten New Yorkissa, Moskovassa tai vaikkapa pienessä kylässä Bolivian tasangoilla." Marcos López toivookin, että hänen vakaumuksensa näkyisi hänen teoksissaan. "Tämä on kaikki."

López kertoo, että hänen valokuvansa eivät ole surrealistisia, vaikka Amerikka on surrealistinen. Hänen tavoitteenaan on tehdä töitä, jotka ovat tosia, rehellisiä ja aitoja. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän rakentaa kuvansa. Ei pelkästään lavasta, vaan kertoo käyttävänsä todella paljon kuvankäsittelyohjelmaa ja lopuksi vielä maalaa vedoksia akryylimaalilla. Sehän on vain tekniikkaa, jolla hän välittää sanomaa katsojalle.

"Näin unen, jossa laulaja Mercedes Sosa kutsui minua kauniilla laulullaan Machu Picchu -vuoren laelle. Näin hänet, ikään kuin hän olisi kiertämässä ympyrää helikopterilla ja minä olisin ottamassa hänestä valokuvaa. Kuin äiti hän odotti minua kädet levällään ja punainen poncho päällään ja hänen silhuettinsa näkyi pilvissä. Minä menin hakemaan hänet. Ujona. Minun vaalea ihoni hänen tummaa ihoansa vastaan. Ei ollut mitään esteitä. Laitoin aurinkovoidetta, joka oli suojakertoimeltaan 40. Olin rauhallinen tietäen, että myös minä saan omistaa Amerikkaa, ja että he aukaisevat minulle siksi, että minä keksin sanan, joka toimii tunnussanana."

"Nyt menen nukkumaan siestaa morsiameni Catalinan kanssa", Marcos López lopettaa, ollen tällä kertaa Meksikossa, Rio Bravon eteläpuolelta.

Kreolilaiset pidot

Viimeisestä ehtoollisesta on kuvataiteen historiassa useita eri versioita, Marcos Lópezin Kreolilaiset pidot (Asado criollo) on argentiinalainen sellainen. Idea pidoista on varhaisista ajoista lähtien kertonut ystävyydestä ja vieraanvaraisuudesta tasavertaisten ihmisten kesken. Lópezin kuva jäljittelee tarkasti Leonardo da Vincin Viimeistä ehtoollista panoraamamuodossaan. Siinä on sama asettelu, keskeishenkilö, symmetrisyys ja kolmentoista hahmon sommittelu.
Kuvien sanomat ovat kuitenkin erit. Leonardo da Vincin teoksen yhteys kristillisyyteen luo hengellisen ilmapiirin. Kristuksen pöydässä kukaan ei laskeudu syömään. Leipä ja viini ovat mystisen yhteyden symboleja ja Jumalan sanan ruumiillistumia. Toogaan pukeutuneet opetuslapset ovat henkistyneitä hahmoja.
Lópezin kuvassa pöytä on täynnä argentiinalaisia herkkuja, viiniä ja lihaa, paljon lihaa. Ystävät ovat kokoontuneet pitoihin, ulkoilmaan ja antautuneet hetkestä nauttimiseen: ruokaa ja juomaa córdobalaisen Kristuksen - joka seisoo puukko kädessä kameraan katsoen - seurassa. Tämä hetki, Argentiinan julmaan historiaan viitaten, voi olla heidän viimeisensä. Teos ei pelkästään kuvaa naapurusten, Lópezin oikeiden maalari- ja kuvanveistäjäystävien, tapaamista. Kuvassa elämä, kuten se ilmenee, aukeaa kärsimykseen, vajavaisuuteen sekä kertoo ristiriitaisesta ja monitasoisesta ihmisen luonteesta.

Valeria Gonzalez, Buenos Airesin yliopisto / JV

Marcos Lópezin Pop Latino -näyttely VB-valokuvakeskuksessa, Kuopiossa 10.12.2003 - 25.1.2004.

Lähteet: Marcos Lópezin haastattelu ja Pop Latino -teos.